Lue keskustelun säännöt.
Oliko SINUN vanhemmillasi vanhemmuus hukassa?
03.09.2012 |
Jos oli, miten se näkyi?
Minun vanhemmillani oli, ja me lapset olemme syntyneet 70-luvulla. Isäni teki vain uraa ja äitini oli töitten jälkeen niin väsynyt, ettei häntä kiinnostanut tehdä mitään ylimääräistä, kuten valvoa läksyjen tekoa. Äitini ei ikinä käynyt vanhempainilloissa, koska siellä kuulemma vain haukuttiin (ja ihan syystä!!) eikä pitänyt meille mitään kuria. Nukkua sai kun nukutti ja kouluun mennä jos huvitti. Minua onneksi huvitti joka päivä, velipojalla vähän harvemmin.
Kommentit (66)
Lisäksi äiti on ns. kiltti tyttö joka teki pitkää päivää ihan tavallisessa konttorityössä silkkaa kiltteyttään. Minä en sellainen ole enkä sellaiseksi tule.
Äiti teki parhaansa kyllä ja meillä oli kaikki peruasiat kunnossa: ruokaa, puhdas koti, rakkautta jne.
Silti hän on kovin vääränlainen äiti minulle enkä kestä ollenkaan hänen marttyyriasennettaan. Hän ei myöskään kyennyt puuttumaan koulukiusaamiseen, mitä kohtasin vuosikausia.
Isäni taas oli ajan tapaan vähän etäisempi, mutta käytti meitä kyllä harrastuksissa, tuli itsekin mukaan uimahalliin jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
70-luvun lapsi minäkin. Me lapset olimme lähinnä rasite vanhempien vapaalle elämälle. Lapsena kalvoi tunne, etten kelpaa sellaisena kuin olen, yritin olla koko ajan parempi ja kiltimpi ja miellyttää. Tästä on ollut aikuisellakin iällä vaikea päästä irti.
Säännöt muuttuivat vanhempien mielialojen mukaan.
Esim. kerran tukistettiin aivan yllättäen ruokapöydässä siitä syystä että oli juonut lasillisen maitoa niin etten syönyt mitään siinä välillä. Sanottiin vaan, että: "Pitäishän se nyt älytä". Vissiin oli ollut huono päivä.
Asioista ei muutenkaan opastettu.
Huudettiin vaan kun ei oltu ymmärretty tehdä vanhempien toivomia juttuja ö.ö
Oltiin hulluja ja idiootteja.
Koulun käynti oli täysin omalla vastuulla. Ei vanhempia kiinnostanut tehtiinkö läksyt vai ei.
Vanhempainilloissa äiti kyllä kävi, lähinnä arvostelemassa opettajaa ja muita vanhempia.
Onneksi kuitenkin pärjäsin koulussa vaikka en läksyjä juurikaan tehnyt enkä ymmärtänyt lukea kokeisiin. (Kukaan ei ollut minulle kertonut että kokeisiin pitäisi valmistautua etukäteen jollakin tavalla.)
Kaiken tämän äitini on onnellisesti unohtanut.
Omalla lapsellani on kaveri, jonka perhe kuulostaa lähes yhtä 'hauskalta' kuin lapsuudenperheeni. Ja äitini arvostelee tätä perhettä kovin sanoin. Ei pidä siitä että lapseni on tekemisissä tämän lapsen kanssa, sillä "hän on huonosta perheestä".
On monta kertaa minulle selittänyt, että: "semmoisiakin perheitä kuule on" ö.ö
Ihan niinkuin en olisi itse nähnyt.
Minusta ei välitetty sellaisena kuin olen, piti esittää muuta.
periaatteessa oli hyvääkin vanhemmuutta, koti, ruokaa, harrastuksia, vanhemmat ei juoneet. Mutta olivat totaalisen lapsellisia ja itsekeskeisiä, kulissit kunnossa mut tunnetasolla vanhempia ei ollut olemassakaan. Noudatttivat kai jotain ulkokultaista vanhemman roolia. ja "rakastivat"- varmaan rakastivatkin,mjutteivät tajunneet meidän oikeista tarpeista mitään. Onneksi on ollu hyvät terapiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja nyt kun olen itse äiti, mietin usein kuinka huonoja vanhempia omat vanhempani ovatkaan, en ikimaailmassa haluaisi samanlaista lapsuutta omille lapsilleni kuin mitä mulla ja veljelläni oli.
Isäni oli aina kotona, niin älyttömän laiska tapaus että oikein kiukuttaa, ei käynyt töissä, en usko että kovin aktiivisesti on koskaan edes hakenut töitä, kaikki maailman keinot käytetty ja tekosyyt keksitty miksi voi töitä tehdä. Makasi aina sohvalla telkkaria katsoen ja syöden, nykyään onkin ihan saiaalloisen lihava.
Äiti kävi töissä, mutta isäni oli sellainen tyranni että hänen takiaan äitinikin sai potkut hyvästä virastaan, kun äitini on niin tossun alla kuin olla voi, tekee kaiken mitä isäni käskee eikä omia mielipiteitä mistään. Isäni tylyssttään soitteli äidilleni monta kertaa päivässä töihin, pakotti pitämään turhia vapaapäiviä kun hänellä on tylsää niin täytyy lähteä jonnekin reissuun. Usein laivalle tai mökille vetämään pää täyteen, me lapset roikuttiin tietysti mukana, ei väliä olisiko ollut vaikka koulua sinä päivänä.
Rahaongelmia älyttömästi, vuokra-asunnot vaihtui 3-6kk välein, myös meidän koulut. Rehellisesti sanottuna en ole ennen yläasteen kahdeksatta luokkaa ollut samassa koulussa enempää kuin yhden lukuvuoden, joskus koulu vaihtui kesken lukuvuotta. Niin ja välillä kun oli niin kova rahapula, isäni myi kaikki huonekalut. Koulusta sai tulla kotiin jännittyneenä että onkohan huoneessa enää muuta kuin sänky. (Joskus ei sitäkään.) Juomiseen ja reissailuun kyllä riitti aina rahaa.
Kotona väliillä ryyppyporukkaa, muistelin just joku ilta että välillä aamulla kun heräsi sai tulla huoneestaan varovasti kun ei tiennyt onko vaikka sohvalla nukkumassa joku vieras setä.
Oikasti ihmettelen miten on mahdollista että lastensuojelu ei esim. ole puuttunut asiaan, tai en tiedä miten silloin 90 -luvulla sit toimittiin. Mutta jos lapsen koulu vaihtuu puolen vuoden-vuoden välein niin ei siellä kyllä kaikki ole kotona kunnossa.
Sekin tietysti että kun eihän me uskallettu kenellekään kotioloista kertoa, isäkin suuttuessaan oli melko raivoisa, ja äitihän siitä sitten kärsiä sai, joskus myös minä. En vieläkään ole kellekkään kertonut millaisista oloista tulen ja millaisia ihmiä vanhempani oikeasti ovat, edes mieheni ei asiasta tiedä.
Ihmeen hyvin olen kuitenkin saanut koulut käytyä, pääsin ylioppilaaksikin ihan ok -arvosanoin, ja on tavoitteita elämässä. Veljeni sen sijaan ei ole saanut mitään elämässään käytyä loppuunm koulut jää kesken, saa potkuja töistä, nyt armeijassa ja toivottavasti sen saa käytä loppuun kunnialla.
Anteeksi piiiitkä teksti, vähän niinkuin itselleni osaksi kirjoitin, mut kiva jos joku jaksaa lukea :)
Lisäksi äiti on ns. kiltti tyttö joka teki pitkää päivää ihan tavallisessa konttorityössä silkkaa kiltteyttään. Minä en sellainen ole enkä sellaiseksi tule.
Äiti teki parhaansa kyllä ja meillä oli kaikki peruasiat kunnossa: ruokaa, puhdas koti, rakkautta jne.
Silti hän on kovin vääränlainen äiti minulle enkä kestä ollenkaan hänen marttyyriasennettaan. Hän ei myöskään kyennyt puuttumaan koulukiusaamiseen, mitä kohtasin vuosikausia.
Isäni taas oli ajan tapaan vähän etäisempi, mutta käytti meitä kyllä harrastuksissa, tuli itsekin mukaan uimahalliin jne.
myös HUONO äiti. Ehkä kyse ei ole niinkään persoonallisuuspiirteistä kuin siitä että äitinne ei ottanut teistä vastuuta. Liika kiltteys on sellaista piiloaggressiivista vallankäyttöä. Ja huomaa että edelleen yrität ajatella että äitisi persoona oli sellainen että ei sopinut yksiin... eli ikäänkuin hänellä ei olisi vastuuta siitä et hän on ollut huono äiti. Ehkä hän olis ollut ihan oikeanlainen jos olisi kantanut vastuunsa. Kilttiä äitiä on myös vaikea vihata, hän määrittelee pitkälle aikuisuuteen sen miten lasten tulee häntä kohdella- eli te että ole saaneet olla sellaisia kuin olette. Minusta kuullostaa siltä että äitinne on todella hyvin manipuolinut teidät ja edelleenkin manipuloi...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli laittoi meille ruokaa ja piti kodin siistinä. Muuten hän harrasti lähinnä nukkumista, eli nukkui aina kun oli tilaisuus.
Isä harrasti mm. metsästystä ja erästä siihen liittyvää urheilulajia. Hän oli hyvin paljon viikonloppuja pois kotoa, ja jos oli kotona, oli oikeastaan aina kännissä (metsästyskautena ei juurikaan juonut, koska aamuisin oli aikainen lähtö). Hän oli siis alkoholisti, joka joi aina kun oli tilaisuus. Ei kuitenkaan väkivaltainen.
Meidän lasten koulunkäynnistä ei kyllä oltu pahemmin kiinnostuneita, paitsi todistukset tietty katsottiin. Myöskään harrastuksiin meitä ei viety, ei se ollut maalla tapana. Veli oppi kyllä sitten isän kanssa metsästämään.
Se oli mukavaa, että meillä oli aina koiria. Niistä oli lapsille seuraa, kun vanhemmista ei niinkään ollut. Kyllä me joskus teimme jotain perheenäkin - kerran kesässä lähdettiin veneilemään tai jopa kesälomareissulle.
Meistä tuli veljen kanssa ihan normaaleita. Omille lapsillemme yritetään olla läsnäolevia vanhempia, ja ollaan kyllä huojentuneita, kun kummallakaan ei ole alkoholismin oireita.
70-luvun alussa synnyin minäkin.
kävivät töissä, muuta eivät jaksaneetkaan.
Ikinä eivät auttaneet/kysyneet olenko tehnyt läksyt. Vanhempainilloissa eivät käyneet.
Ryyppäsivät joka vapaailtoina...
Lomamatkat tehtiin paikkoihin joissa halusivat itse käydä, esim. huvipuistossa ei käyty ikinä perheen kesken.
Ruokaa laittoivat jos laittoivat, ei ollut harvinaista että syötiin homeista leipää.
Ei ollut harrastuksia, ei tullut mitään lehtiä tms.
Kypärää ei tarvinnut käyttää, hammasraudat sai jättää pois jos itse halusi(tietenkin pieni lapsi haluaa!).
Itse kulkivat autolla, mutta ei haittaa vaikka ekaluokkalainen kulkee 30 asteen pakkasessa monta kilometriä ilman kunnollisia ulkovaatteita, jne jne.
Ruumiillista kuritusta harrastivat, tosin riippui kenen lapsi kyseessä(uusperhe).
Varpaillaan hipsimistä, salaa syömistä, hiljaa olemista, sitä se lapsuus oli.
Listaa voisi jatkaa vaikka koko loppu päivän. Pitävät tänäkin päivänä itseään hyvinä vanhempina.
Kulissit olivat pystyssä, monikaan ei varmasti olisi uskonut siihen aikaan millaista meillä kotona oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidillä ja isällä oli molemmilla omat urat ja meillä siksi myös paljon rahaa. Silti he onnistuivat myöskin hoitamaan asiat niin, että me lapsset saimme kaiken sen hoivan ja huomion jonka tarvitsimme. Vanhempainilloissa ramppasi molemmat vanhemmat. Aina. Apua ja tukea sai sekä rakkautta ja lämpöä. Kuri oli kohtuu tiukka, mutta ei mikään natsi meininki. Mitään ei puuttunut ja olen siitä äärettömän onnellinen.
Soisin kaikille samanlaisen lapsuuden perheen, sillä siitä on helppo ponnistaa elämään.
Mutta eivät osanneet puuttua esimerkiksi koulukiusaamiseen yhtään. Asioita vähäteltiin, eikä kissaa nostettu minkään suhteen koskaan pöydälle. En ole sitä itsekään osannut aikuisiällä tehdä, vaikka olen koittanut opetella. Kotona aina varottiin konflikteja ja siksikin sai olla miten haluaa.
Isä oli tavallaan murrettu lapsena sodassa olleen isänsä toimesta. Pappa oli hakannut isääni koko tämän lapsuuden ja sitten isä olikin ylikiltti, alistuva mies.
Minua kiusattiin todella paljon lapsena, eikä siihen tosiaan kukaan puuttunut, ainoa vaihtoehto oli alkaa lyömään takaisin kun siihen kykeni eli reilu kymmenvuotiaana. Se johtikin moniin vaikeuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun on itse joutunut ylläpitämään kodin kulisseja joiden takana on ollut kaikkea muuta kuin tervettä vanhemmuutta. Tällaiset tapahtumat aktivoivat meissä monissa pelottavia muistoja ja tunteita, jotka ovat ehkä olleet unohduksissakin pitkän aikaa.
Itse olen käynyt terapiassa vuoden verran aviokriisin laukaistua oman lapsuuteni hylkäämistraumat. Olen lapsuuteni viettänyt 70-luvulla, vanhemmat olleet oikeasti ihan pihalla. Alkoholinkäyttöä, joka paheni ja paheni kunnes vanhempani olivat ihan alkoholisteja. Äidillä lisänä särkylääkkeiden väärinkäyttöä ja sekakäyttöä alkoholin kanssa.
Äiti ulkoisti vanhemmuuden eräälle uskonnolliselle, tiukalle järjestölle jonka toiminnassa ei itse tietenkään halunnut olla mukana, käytti vain lapsenvahtina ja taloudellisena tukijalkana - ja oman kilpensä kiillottamiseen. Kotona haukkui, pahoinpiteli ja vähätteli, pelotteli ja hylkäsi. Heitteli tavaroilla, hakkasi päätäni lattiaan, repi hiuksista, löi, raivosi jne. Laittoi pihalle pakkaseen. Vähätteli kaikkia taitojani, pilkkasi ulkonäköäni, väitti ettei musta koskaan tule yhtään mitään. Ruokaa oli - kun mummo kantoi sitä kassikaupalla. Mummo myös osti vaatteet, joita isäni sitten haukkui mauttomiksi. Aina pahalla mielellä, aina pelossa, mitään en koskaan tehnyt riittävän hyvin. Äiti ei esimerkiksi allekirjoittanut koenumeroita jotka olivat alle 10 tai 10-. Isäni sai allekirjoittaa kaikki - en ollut tarpeeksi hyvä, kun keskiarvoni oli vain vähän päälle 9. Ulospäin aina leuhkivat tyttärillään (meitä on kolme ihan nättiä ja fiksua tyttöä) ja meidän saavutuksilla, mutta kotona haukkuivat ihan paskoiksi. Vielä siinäkin vaiheessa kun tulin yliopistolta kotiin ja kerroin innoissani isälle millaista oli ollut, äitini haukkui minut ja pilkkasi "mitä säkin itsestäsi oikein luulet". Ja kun on maailma kolhinut, niin syy on aina ollut mussa, vikaa ei ole löytynyt mistään muusta kuin minusta.
On ollut myös meidän lasten vika, että kotona oli sotkuista. ME tytöt siivottiin koko ajan, äiti ainoastaan kirjoitti pianon pölylle "pillu" osoittaakseen, miten huonosti me oltiin nekin hommat hoidettu.
Toki tajuan, että äiti on ollut koko ikänsä masentunut - syönyt masennuslääkkeitäkin, mutta muuta hoitoa, esim terapiaa ei ole koskaan suostunut ottamaan vastaan. Lääkkeet kyllä kelpaa, kun viinan kanssa mixattuna tulee kiva fiilis...
Paskat paskat vanhempani. Eikä äiti vieläkään näe mitään vikaa käytöksessään. Isä on jo kuollut...
Minä olen 70-luvun lapsi myös, mutta olen tainnut kasvaa ihan pumpulissa näihin tarinoihinne verrattuna.
Olen ainokainen, vanhemmat olivat tavallisia duunareita (äiti konttoritäti ja iskä raksalla) ja molemmat vanhempani ovat aina olleet tukenani ja turvanani. -Ehkä jopa liikaakin, koska olen jotenkin liian herkästi luovuttava ja avuton, en osaa etsiä apua ongelmiini jos niitä on ja odotan kaiken tulevan tarjottimella valmiina. Kotimme sijaitsi pientaloalueella pääkaupunkiseudulla.
Meillä on ollut vanhempieni mukaan tiukkaakin, mutta aina on kotona ollut siistiä, minulla vaatetta (äiti ompeli itse) ja syötävää sekä tarvittavat harrastusvehkeet, lelut jne. eikä ole tarvinnut hävetä. Sukumme on lämmin ja pitänyt yhtä, vaikka asuukin kaukana. Koulunkäyntiäni on tuettu ja minua kannustettu, nyt olen sukuni ensimmäinen maisteri ja duunarivanhemmat - mummot mukaanlukien - asiasta ylpeitä.
Olen elänyt lapsuuteni siinä uskossa, että suurimmalla osalla ikäisiäni kavereita on ollut samanlaista kuin itsellänikin. Järkyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mäkin olen 70-luvun lapsi. Vanhemmat joi reippaasti viikonloppuna eikä katsoneet pesenkö kunnolla hampaita. Muuten huolehtivat. Mutta velat oli isot ja vanhemmat oli aina kireitä ja masentuneita ja mä olin ahdistunut jo pienestä. Olisin varmaan tänä päivänä saanu lähetteen lastenpsykiatrille.
Minusta ei välitetty sellaisena kuin olen, piti esittää muuta.
vanhempainillassa, meitä oli monta lasta, ekan kerran jälkeen ei viitsinyt, kuulemma turhaa. Lääkäriin ei vienyt, ruoka oli mitä sattui.
Lasten koulunkäynti ei kiinnostanut ollenkaan, en muista että olisin ikinä pienempänä tehnyt läksyt. Ei mitään kannustamista:(
Ei tässä muuta, itse yrittää paremmin omien lasten kanssa.
Ollaan sisarukset kaikki mt potilaita..
Periaate oli että "ethän sä kuitenkaan kuuntele", joten eivät edes yrittäneet ikinä pitää mitään rajoja - ja syyhän oli minun siis, kun olin hankala. Katsoin ala-asteikäisenä kaiken saastan tv:stä, kauhuelokuvista lähtien, mutta tekemistä ei ollut. Aloin ryypätä 12-vuotiaana, eikä siihen ikinä puututtu. En saanut mitään huomiota ikinä, ja koko lapsuus menikin sitten sitä hakiessa.
Vasta nyt 3-kymppisenä olen saanu elämäni kuntoon. Turvattomuus näkyy kaikissa ihmissuhteissa. Miesten suhteen olen läheisriippuvainen. Pitkän terapian jälkeenkään en enää uskaltaudu suhteisiin. Teen kaikkeni ollakseni hyvä äiti. Välillä se on vaikeaa. :(
vanhempani olivat aivan järkyttävän huonot vanhemmat. Sanotaanko yksiselitteisesti niin että elämäni oli samanlaista kuin sillä 8v eerika tytöllä. Kiduttamista, väkivaltaa, nöyryyttämistä. Alkoi jo vauvana, ja jatkui täysi-ikäiseksi asti kunnes pääsin virallisesti pois holhouksesta ja heti muutin pois kotoa.
Isäni uhkasi tappaa jos kertoisin ja yrittikin pari kertaa... joten en todellakaan kykenyt hakemaan apua itse.
En ole vanhempieni kanssa missään tekemisissä, en anna heidän tavata lapsiani. Ja nyt jos joku vielä ihmettelee että "mikset anna, onhan ne sentään sun vanhempasi" niin sitten en tiedä itkeäkö vai nauraa. Sadistinen psykopaatti isoisä ei taida olla oikein lapsenlapselle hyvää seuraa.