Oliko SINUN vanhemmillasi vanhemmuus hukassa?

vastasin jo tuolla yllä eli olin ihan hullujen ja sairaiden sadistivanhempien lapsi, sinänsä "hyvä perhe" eli varakas ja isä hyvissä asemissa, mutta kulissien sisällä aivan sairas vallankäyttö, väkivalta ja nöyryytys.

Mua on hakattu nyrkillä, kädellä, remmillä, sähköjohdolla, mattopiiskalla, halkoklapilla, pöytälampulla, vispilällä, risulla, mittanauhalla...en edes kaikkea muista! Ja lisäksi toki perinteiset "lukitaan komeroon", "ulos pakkaseen yöllä" ja kaikenlainen henkinen uhkailu, kuolemalla ja tappamisella pelottelu, haukkuminen, vähättely, ivaaminen ja pilkkaaminen.

Tähän lisättynä täydellinen kiinnostuksen puute, välimpitämättömyys, koskaan ei pidetty sylissä, kertaakaan ei ole kehuttu, kannustettu, kiitetty, sanottu nättiä sanaa. Olen kohta 40v ja mulle ei ole vanhempani IKINÄ sanoneet kertaakaan että olisin rakas, tärkeä, ihana. Ja turha on odottaa sitä kuulevansa ikinä.

Mutta ei tämä menneisyys ole se pahin asia vaan se NYKYISYYS. En ole vanhepieni kanssa siis tekemisissä mutta saan heiltä jatkuvasti viestiä suoraan tai välikäden kautta. Ja ovat niin "ihmeissään" miten olen paha ja kiittämätön lapsi. He kun ovat mm. omasta mielestään:

- antaneet kaikkensa (ei tod.)

- rakastaneet lapsia (jos se hakkaaminen on sitä...)

- auttaneet kaikessa (koskaan ei autettu)

- antaneet kaiken mitä halusin (ei tod.)

- hellineet ja hoivanneet (remminjäljet selässä)

ja muutenkin olivat MAAILMAN PARHAITA VANHEMPIA.

Ja tietenkin sitten kun pari kertaa olen sanonut että olisivat voineet vähemmänkin hakata, niin KIISTÄVÄT KAIKEN TAPAHTUNEEN ja väittävät että ikinä eivät ole hakanneet, olen vain paska lapsi ja keksin kaiken omasta päästäni.

Vanhempani elävät ihme mielikuvitusmaassa jossa ovat nostaneet itsensä - siis maailman paskimmat vanhemmat - suorastaan ylimaallisen ihaniksi, uhrautuviksi ja rakastaviksi. Ja vaativat suureen ääneen että minun pitäisi olla KIITOLLINEN kun he olivat niiiin hyviä vanhempia!

Tämä muistojemme erilaisuus syö minua kaikkein eniten. Jos edes myöntäisivät väkivaltansa ja mielipuolisuutensa ja pyytäisivät anteeksi, niin voisin antaa ja unohtaakin. Mutta kun vaan sättivät ja haukkuvat ja vaativat KUNNIOITUSTA niin sitä en voi kestää!!!

Mulla ei todellakaan ole noin pahoja kokemuksia, mutta todellakin oli vanhemmiltani vanhemmuus hukassa, ja pahasti.

En tiedä voinko sanoa olevani 70-luvun lapsi, kun olen syntynyt 78, ja ekat mielikuvat oikeastaan 80-luvulta.

Mutta joo, mun äitini on ollut aina etäinen ja tunnekylmä, ja tykännyt kovasti häpäistä ja nolata minua lapsena ja nuorena.

Ei koskaan puhettakaan tukemisesta, vaan aina vaan sellaista typerää naureskelua ja haukkumista esim. finneistäni ja ylipainostani. SIis ei puhettakaan, että olisi kannustanut liikkumaan, auttanut suunnittelemaan ruokavaliota tms.

Vielä siinä vaiheessa kun olin hoidossa Lapinlahdessa syömishäiriön takana, hänen oli pakko jatkaa vittuiluaan.

Myös kolmannen lapseni sukupuolta ja raskautta kommentoi ensin "VOi ei" ja sitten "Ei kai?" Vaikka vauva oli meinannut kuolla kohtuun onnettomuudessa rv 16.

Mulle kyllä jaksaa loukkaantua, kun olen hänelle muka niin ilkeä aina.

Mutta hän siis on myös aina kaikkensa antanut ja parhaansa tehnyt, vaikka se ei millään mittarilla pidä paikkaansa.

Olen myös syntynyt 70-luvulla ja vanhemmillani vanhemmuus todella hukassa.



En muista, että minua olisi koskaan halattu, kehuttu tai sanottu että rakastavat minua. Koskaan eivät käyneet koulun juhlissa eivätkä olleet kiinnostuneita läksyistä. Hampaiden pesusta eivät huolehtineet ja sitä olen kärsinyt nyt aikuisiällä. Molemmille vanhemmille työ todella tärkeä. En edes muista olivatko koskaan lomalla. Varmaan olivat, mutta ei mitään yhdessä tehty.



Jossakin vaiheessa joivat todella paljon. Isä oli viikot toisella paikkakunnalla töissä ja äiti joi todella paljon, oikeastan aina jäi työpäivän jälkeen ravintolaan. Äiti oli usein öitä pois kotoa ja aamuisin soittelin sairaalaan, jos vaikka olisi siellä. Koko koulupäivän kannoin huolta, jos jotain oli sattunut. Kotona ei ollut ruokaa, ei puhtaita vaatteita eikä ehjiä vaatteita. Monesti olin vielä iltakymmenen aikaan kiertämässä kaupungin ravintoloita ja etsimässä äitiä. Koskaan äiti ei lähtenyt mukaan, joskus oli käynyt kaupassa ja antoi ruokakassin mukaan.



Mitään rajoja ei ollut, mutta itse olin koko lapsuuteni/nuoruuteni hurjan huolissani kaikesta enkä oikeastaan ollut lapsi enkä myöskään kavereiden lailla ollut rohkea. En edes juonut siksi, koska minun piti pystyä pitämään huolta vanhemmista tai siskosta.



Muistoni lapsuudestani ovat pääasiassa sitä, että vatsaa kouristi koko ajan, joko nälän takia tai huolesta. Pidin kaikkia aikuisia todella pelottavina, enkä kertonut kotioloista kenellekään, en edes kuvitellut, että joku olisi halunnut auttaa tai olla ystävällinen minulle. Suurin osa kavereiden vanhemmista kielsivät kavereita leikkimästä meidän kanssa (minun ja siskoni), en ymmärtänyt miksi. Kuvittelin olevani tuhma tai inhottava. Oikeasti oltiin varmaan todella hiljaisia ja kilttejä, mutta resuisia ja varmaan ei tajuttu millään lähteä kotiin...



Muistan kun usein norkoilin ystävien talojen ulkopuolella ja haistelin tehdyn ruoan tai leivotun pullan tuoksua, se oli taivaallista.



Isovanhemmat asuivat kaukana ja heidän turvaan en voinut tukeutua. Muistan yhden iäkkään pariskunnan: jostakin syystä menimme silloin tällöin koulusta suoraan heille. Asuivat koulumatkan varrella eivätkä olleet mitään perhetuttuja. He usein tekivät minulle ja siskolleni kaakaota ja voileipiä. He ehkä tajusivat tilanteemme ja välittivät. Joskus aikuisena kysyin äidiltä, että olivatko sopineet tästä tämän pariskunnan kanssa, mutta äitini ei edes tiennyt, että olimme käyneet siellä.



Muutin pois kotoa kun täytin 17-vuotta. Löysin itseäni huomattavasti vanhemman poikaystävän. Tein paljon töitä, koska rahallista tukea en vanhemmilta saanut tai edes pyytänyt. Opiskelin itselleni parikin ammattia ja jälkimmäinen on korkeakoulutasoinen. Normaalisti siis menee ja ei nyt ole ollut mitään mielenterveysongelmia tms. Lapsia on 3 kpl.



Tiettyjä vaikutuksia tällä kaikella on kyllä ollut. Oleminen parisuhteessa on haastavaa. En vieläkään usko, että kukaan voisi minua rakastaa. Kuulostaa kliseeltä, mutta en vain usko. Kehuja on myös erittäin vaikea uskoa, en näe itsessäni mitään hyvää, en ymmärrä miten muut näkevät. Olen ystäväpiirissä erittäin tykätty ja kaikkien mielestä eritytäin valoisa ja iloinen persoona. Joka kerta mietin, että puhuuko ne oikeasti minusta?

Isääni kiinnosti vain raha, tai oikeastaan sen puute - olimme köyhiä pikkutilallisia ja hän teki maanviljelystöiden ohella monenlaista muuta, jolloin äitini kontolle jäivät tuotantoeläimet ja välillä myös "rengin" valvonta. Lapsia tuli viisi, vaikka ehkä yhtä olisi ollut varaa elättää. Huomiota ei riittänyt kenellekään. Elimme täysin pellossa, viidakon lait vallitsivat. Koin kiusaamista ja seksuaalista ahdistelua omassa kodissani lähes päivittäin. Mitään paikkaa ei ollut, mihin mennä - ulkona oli pimeää ja kylmää, naapurit kaukana. Minkäänlaista tukea ei saanut mihinkään.



Viidestä lapsesta kolme on jäänyt lapsettomiksi. En ihmettele yhtään. Saimme hyvän rokotuksen lapsiperhe-elämää vastaan.

hän on idolini.



Isäni suoritus oli jotain vähän muuta, mutta hänen selityksensä on että vika oli meissä lapsissa - hän olisi ollut aivan mahtava isä, mutta kun me emme osanneet olla oikeanlaisia lapsia...



En sanoisi että hänelläkään oli vanhemmuus mitenkään hukassa (on suorastaan ammattikasvattaja ja hyvin ylpeä siitä), hän on vain hyvin itseriittoinen ihminen noin yleensäkin.

vastasin jo tuolla yllä eli olin ihan hullujen ja sairaiden sadistivanhempien lapsi, sinänsä "hyvä perhe" eli varakas ja isä hyvissä asemissa, mutta kulissien sisällä aivan sairas vallankäyttö, väkivalta ja nöyryytys.

Mua on hakattu nyrkillä, kädellä, remmillä, sähköjohdolla, mattopiiskalla, halkoklapilla, pöytälampulla, vispilällä, risulla, mittanauhalla...en edes kaikkea muista! Ja lisäksi toki perinteiset "lukitaan komeroon", "ulos pakkaseen yöllä" ja kaikenlainen henkinen uhkailu, kuolemalla ja tappamisella pelottelu, haukkuminen, vähättely, ivaaminen ja pilkkaaminen.

Tähän lisättynä täydellinen kiinnostuksen puute, välimpitämättömyys, koskaan ei pidetty sylissä, kertaakaan ei ole kehuttu, kannustettu, kiitetty, sanottu nättiä sanaa. Olen kohta 40v ja mulle ei ole vanhempani IKINÄ sanoneet kertaakaan että olisin rakas, tärkeä, ihana. Ja turha on odottaa sitä kuulevansa ikinä.

Mutta ei tämä menneisyys ole se pahin asia vaan se NYKYISYYS. En ole vanhepieni kanssa siis tekemisissä mutta saan heiltä jatkuvasti viestiä suoraan tai välikäden kautta. Ja ovat niin "ihmeissään" miten olen paha ja kiittämätön lapsi. He kun ovat mm. omasta mielestään:

- antaneet kaikkensa (ei tod.)

- rakastaneet lapsia (jos se hakkaaminen on sitä...)

- auttaneet kaikessa (koskaan ei autettu)

- antaneet kaiken mitä halusin (ei tod.)

- hellineet ja hoivanneet (remminjäljet selässä)

ja muutenkin olivat MAAILMAN PARHAITA VANHEMPIA.

Ja tietenkin sitten kun pari kertaa olen sanonut että olisivat voineet vähemmänkin hakata, niin KIISTÄVÄT KAIKEN TAPAHTUNEEN ja väittävät että ikinä eivät ole hakanneet, olen vain paska lapsi ja keksin kaiken omasta päästäni.

Vanhempani elävät ihme mielikuvitusmaassa jossa ovat nostaneet itsensä - siis maailman paskimmat vanhemmat - suorastaan ylimaallisen ihaniksi, uhrautuviksi ja rakastaviksi. Ja vaativat suureen ääneen että minun pitäisi olla KIITOLLINEN kun he olivat niiiin hyviä vanhempia!

Tämä muistojemme erilaisuus syö minua kaikkein eniten. Jos edes myöntäisivät väkivaltansa ja mielipuolisuutensa ja pyytäisivät anteeksi, niin voisin antaa ja unohtaakin. Mutta kun vaan sättivät ja haukkuvat ja vaativat KUNNIOITUSTA niin sitä en voi kestää!!!

Mulla ei todellakaan ole noin pahoja kokemuksia, mutta todellakin oli vanhemmiltani vanhemmuus hukassa, ja pahasti.

En tiedä voinko sanoa olevani 70-luvun lapsi, kun olen syntynyt 78, ja ekat mielikuvat oikeastaan 80-luvulta.

Mutta joo, mun äitini on ollut aina etäinen ja tunnekylmä, ja tykännyt kovasti häpäistä ja nolata minua lapsena ja nuorena.

Ei koskaan puhettakaan tukemisesta, vaan aina vaan sellaista typerää naureskelua ja haukkumista esim. finneistäni ja ylipainostani. SIis ei puhettakaan, että olisi kannustanut liikkumaan, auttanut suunnittelemaan ruokavaliota tms.

Vielä siinä vaiheessa kun olin hoidossa Lapinlahdessa syömishäiriön takana, hänen oli pakko jatkaa vittuiluaan.

Myös kolmannen lapseni sukupuolta ja raskautta kommentoi ensin "VOi ei" ja sitten "Ei kai?" Vaikka vauva oli meinannut kuolla kohtuun onnettomuudessa rv 16.

Mulle kyllä jaksaa loukkaantua, kun olen hänelle muka niin ilkeä aina.

Mutta hän siis on myös aina kaikkensa antanut ja parhaansa tehnyt, vaikka se ei millään mittarilla pidä paikkaansa.

Kun bongasin tuolta tuota seksuaalista ahdistelua, mua on myös koko lapsuuteni ahdisteltu vanhempieni silmien edessä, eivätkä ole tehneet mitään.

Siis ensin multa tentattiin koko varhaislapsuus, että "onks tissit kasvaneet", teini-iässä lähipiirin miehet antoi kaikenlaisia tissi aiheisia lempinimiä, ja yritti kosketella, pari ihan oikeasti yritti tosissaan päästä panemaankin, ei sentään raiskannut. Mutta sellaista isätöntä (henkisesti) teinityttöä on aika helppo käyttää hyväksi.

vastasin jo tuolla yllä eli olin ihan hullujen ja sairaiden sadistivanhempien lapsi, sinänsä "hyvä perhe" eli varakas ja isä hyvissä asemissa, mutta kulissien sisällä aivan sairas vallankäyttö, väkivalta ja nöyryytys. Mua on hakattu nyrkillä, kädellä, remmillä, sähköjohdolla, mattopiiskalla, halkoklapilla, pöytälampulla, vispilällä, risulla, mittanauhalla...en edes kaikkea muista! Ja lisäksi toki perinteiset "lukitaan komeroon", "ulos pakkaseen yöllä" ja kaikenlainen henkinen uhkailu, kuolemalla ja tappamisella pelottelu, haukkuminen, vähättely, ivaaminen ja pilkkaaminen. Tähän lisättynä täydellinen kiinnostuksen puute, välimpitämättömyys, koskaan ei pidetty sylissä, kertaakaan ei ole kehuttu, kannustettu, kiitetty, sanottu nättiä sanaa. Olen kohta 40v ja mulle ei ole vanhempani IKINÄ sanoneet kertaakaan että olisin rakas, tärkeä, ihana. Ja turha on odottaa sitä kuulevansa ikinä. Mutta ei tämä menneisyys ole se pahin asia vaan se NYKYISYYS. En ole vanhepieni kanssa siis tekemisissä mutta saan heiltä jatkuvasti viestiä suoraan tai välikäden kautta. Ja ovat niin "ihmeissään" miten olen paha ja kiittämätön lapsi. He kun ovat mm. omasta mielestään: - antaneet kaikkensa (ei tod.) - rakastaneet lapsia (jos se hakkaaminen on sitä...) - auttaneet kaikessa (koskaan ei autettu) - antaneet kaiken mitä halusin (ei tod.) - hellineet ja hoivanneet (remminjäljet selässä) ja muutenkin olivat MAAILMAN PARHAITA VANHEMPIA. Ja tietenkin sitten kun pari kertaa olen sanonut että olisivat voineet vähemmänkin hakata, niin KIISTÄVÄT KAIKEN TAPAHTUNEEN ja väittävät että ikinä eivät ole hakanneet, olen vain paska lapsi ja keksin kaiken omasta päästäni. Vanhempani elävät ihme mielikuvitusmaassa jossa ovat nostaneet itsensä - siis maailman paskimmat vanhemmat - suorastaan ylimaallisen ihaniksi, uhrautuviksi ja rakastaviksi. Ja vaativat suureen ääneen että minun pitäisi olla KIITOLLINEN kun he olivat niiiin hyviä vanhempia! Tämä muistojemme erilaisuus syö minua kaikkein eniten. Jos edes myöntäisivät väkivaltansa ja mielipuolisuutensa ja pyytäisivät anteeksi, niin voisin antaa ja unohtaakin. Mutta kun vaan sättivät ja haukkuvat ja vaativat KUNNIOITUSTA niin sitä en voi kestää!!!

Meillä ihan sama homma. Pahoinpitelyjä ja vanhempani myös ryyppäsivät kaiken kukkuraksi. Nykyisin emme ole väleissä ja lasteni lähelle en päästä heitä KOSKAAN! Kummasti vaan he ovat sitä mieltä että mä olen se paska tytär ja kiukuttelen turhasta yms..niin tuttua! No kiillotelkoot vaan kruunuaan siellä omassa rauhassaan.

tässä ketjussa. Mun mielestä tuo on enemmän sadismia tai välinpitämättömyyttä, kuin hukassa olevaa vanhemmuutta.



Mulla on ollut oikein hyvä lapsuus moniin verrattuna (synt. 77). Äiti ja isä olivat ja ovat molemmat helliä ja rakastavia, kehuivat jne. ja periaatteessa huolehtiviakin, mutta koen silti, että vanhemmillani oli jossain määrin vanhemmuus hukassa. Pikkulapsina meistä huolehdittiin hirveän tarkkaan ja äiti oli kotona monta vuotta. Isä vei retkille ja muuta kun töiltä ehti.



Mutta sitten...mä koen, että vanhemmat tekivät enemmän lapsia kuin jaksoivat hoitaa, ja eläimiäkin otettiin huolettomasti. Koska kun vähän kasvettiin, huolehtiminen väheni. Äiti ei ehtinyt/pystynyt huolehtimaan esim. kouluun ehtimisestä, oliko bussilipussa aikaa (kävin yksityiskoulua toisessa kaupungissa), läksyistä, kiusaamisesta, mun harrastusta ei tultu koskaan katsomaan jne. Mä olin usein aivan hukassa siitä, mitä pitäisi tehdä.



Äidillä on lisäksi ollut aina hirveän vaikea tuottaa pettymyksiä tai kieltää. Hän haluaa aina olla se rakastettu ja positiivinen äiti. Hän siis tavallaan onkin, mutta huomaan että minuun tuo on vaikuttanut niin, etten oikein tunnista enkä ymmärrä negatiivisia tunteitani. Ja kyllähän äiti myös vähätteli ja ohitti oikeita ongelmia (tai hyvitteli jotenkin). Hän oli kaverivanhempi joka sitten välillä raivosi, kun teimme jotain tyhmää.



Vanhempani erosivat kun olin n. 10 vuotta ja äitini meni uusiin naimisiin, mies oli alkoholisti ja inhosi meitä. Tästäkin syntyneitä ongelmia äiti järjestelmällisesti vähätteli, vaikka pikkusisarukseni menivät aivan hunningolle ja vieläkin heillä elämänhallinta hukassa. Isä sitten hemmotteli meitä, mutta ei oikein osannut tehdä asioille mitään, hän on enemmän sellaista filosofista tyyppiä ja vähän irti tästä maailmasta.



Koen, että minusta ei ole huolehdittu tarpeeksi ja toisaalta mua ei ole asiallisesti ohjattu pitämään huolta itsestäni.



Mutta tietysti saan olla kiitollinen kun lukee näitä kauheita tarinoita. Hirveästi voimia teille, jotka olette kokeneet väkivaltaa, vähättelyä ja välinpitämättömyyttä. Toivottavasti saatte apua traumojen käsittelyyn.

Minäkin olin 70 luvun lapsi. Perheeni oli uusperhe, äidillä oli jo lapsi edellisestä liitosta ja minä olin uudesta.



Asuin elämäni ensimmäiset vuodet isovanhemmilla. Olin "hoidossa" heillä monen sadan kilometrin päässä kotoa, koska hoitopaikkaa ei saanut. Siskoni oli asui toisilla isovanhemmilla. Kun palauduimme aikanaan kotiin, niin sopeutuminen ei ollut helppoa meillä lapsilla, mutta ei isovanhemmillakaan.



Vanhempani riitelivät, äitini kaipasi yli kaiken isän huomiota ja isä taas joi. Joskus me lapset pakenimme naapuriin, jolloin äidiltäni meni naapurien kanssa välit poikki. Siskoni muistaa isäni olleen väkivaltainen häntä kohtaan, minä en muista (armollinen muisti). Äitini taas aina sulkeutui oven taakse ja huusi: älä lyö. Sovinnossa ollessaan äitini taas oli isän kainalossa. Jotenkin tuntui että me lapset emme mahtuneet kuvioihin.



Vanhempani erosivat kun olin 10v. Siitä lähtien isäni joi vaan rankemmin ja äitini mureni henkisesti. Äiti etsi uutta miestä kai epätoivoisestikin (muistan ne miehet mitä toi kotiin) ja kun löysi, niin muutti käytännössä hänen luokseen asumaan. Huolehti vain laskut ja ruokaa, mutta muuten asuimme siskon kanssa kahden, kunnes sisko muutti pois kotoa (äidin mielestä hänen piti muuttaa). Jäin siis murrosikäisenä yksin elämään.



Kun pääsi aikuisikään niin isäni teki itsemurhan ja äitini jätti sen miehen, jonka luokse oli käytännössä muuttanut. Äitini masentui ja sai lääkityksen henkisiin ongelmiinsa ja oli useamman vuoden sekava. Kun hän pääsi jaloilleen, niin taas oli uusi mies kuvioissa. Nyt hän asuu taas käytännössä miehen luona, ovat olleet vuosia yhdessä ja puhuu hänestä jatkuvasti. Kuitenkaan kukaan sukulaisista ei ole miestä nähnyt, äiti ei häntä esittele. Mies on hänen omaa elämäänsä, joka ei näytä kuuluvan kenellekään muulle.



Siskoni on laittanut aikapäiviä sitten välit poikki äitiimme, ei suostu olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan. Ymmärrän toisaalta että hänellä on äidistä sen verran traumoja ja äiti on toista ymmärtämätön ihminen, joka ajattelee asioita omasta näkökulmastaan, ettei aina ole helppo ihminen.



Itse en pidä äidistäni, enkä koe välejämme läheisiksi. Tekemisissä kuitenkin olen jo lastenikin vuoksi. Mutta hitusenkaan pidempi aika äitini seurassa tekee minulle tiukkaa. Hän on kiinnostunut vain puhumaan omista asioistaan ja meillä ei ole mitään läheisyyttä tai yhteyttä, meidän yhteinen historiamme saman katon alla asumisessa rajoittuu reiluun 7v:een (lapsuuteni 3v:sta 10/11v:een).



Vanhempani olivat sodan jälkeisiä suurten ikäluokkien edustajia, jotka eivät saaneet välttämättä parasta lähtökohtaa elämälleen sodan jälkeisessä Suomessa. Silloin oli jälleenrakennuksen aikaa, moni kaatunut ja haavoittunut ja moni henkisesti riekaleina. Kaikesta oli pulaa ja lapsille ei riittänyt hoivaa, vaan jaksaminen meni ihan muihin asioihin. Tämä on varmaan peilautunut heidän tapaansa myös olla vanhempi, jota on leimannut eniten heidät omat ongelmansa. On vaikea olla vanhempi ja antaa hoivaa, jos itse on rikki ja ongelmainen.



Äidilläni on jäänyt joku ikuinen rakkauden nälkä ja kauna jo omaa kuollutta äitiään kohtaan, joka oli kuulemma hänelle kova ja arvosti työtä, eikä hempeillyt (mutta isäänsä hän ajattelee aina lämmöllä). Isäni isä taas oli sodassa joutunut koville ja teoista päätelleen enemmän tai vähemmän traumatisoitunut sodassa (mutta isäni äiti taas oli huolehtiva ja ymmärtäväinen).

Olen syntynyt -85. Äiti oli yh, isä aina harrastuksissaan. Lupasi tulla käymään ja lupasi yhtä jos toista, muttei pitänyt juuri mitään. Kertoi kyllä rakastavansa. Äiti on antanut aina vaan negatiivista palautetta. Siinäkin vaiheessa kun minua kiusattiin koulussa, oli valmis uskomaan kaiken mitä kiusaajat minusta kotiin soittelivat.



Heitti teininä ulos kotoa jos en ollut osannut toimia hänen oikkujensa mukaan. Parhaimmillaan heitti mut pihalle jouluaattona. Sanoi vaan, että "takaisin ei ole tulemista". Fyysistä väkivaltaa ei juuri ollut, mutta henkistä sitäkin enemmän. Kukaan ei katsonut mun perään, kukaan ei kysynyt olenko syönyt tai onko läksyt tehty. Sitten joistain jutuista oli ihan suhteettomia rangaistuksia. Kotiintuloajasta jos myöhästyi minuutinkin, niin kotiarestia tuli viikko.



Joskus lukitsi minut takalukon taakse kotiin. Siitä on ollut pakko aikuisena kysyä, miettikö hän hetkeäkään sitä mitä kävisi esim. tulipalon syttyessä. Minä sen kyllä tiedostin jo silloin kun sen teki. Tiesin lapsena jo, että sinne kuolen tai siihen kun yritän ikkunasta ulos (asuttiin tosi korkealla). Näitä on muuten aika kammottavaa muistella.

Aika järkytäviä, mutta mielettömän terapeuttista luettavaa. Kiitos teille kaikille, jotka olette kirjoittaneet.



Itse olen keskiluokkaisesta helsinkiläiskodista, lapsuus oli onnellista, vaikka siihen kuului just tuollaista välinpitämättömyyttä koulusta ja tietysti kovaa työntekoa ja ankaraa ja ainaista rahan säästämistä.



Aina säästettiin ja niinpä pakonomaisesti säästän itsekin nykyään. Mulla on kohtuullinen säästöomaisuus osakkeissa, mutten voi tajuta mimmejä jotka ostaa luksuslaukkuja ihan vain nauttiakseen. 70-luvun lapsi olen.



Mutta ennenkaikkea toi äidin kiltteys on olllut mulle tiettyä vaikeutta aiheuttava, eli kuten joku viisaasti sanoi- sitä ei tunne negatiivisia tunteita. En pysty riitelemään. Jos joku antaa kovaa kritiikkiä, lamaannun. En sano takaisin mutta haudon kaikkia sanoja märehtimällä iän kaiken. Äidissäni on paljon patoutunutta vihaa ja raivoa, muttei ole koskaan raivonnut. Suorittaa sen sijaan koko ajan.



Paljon olen miettinyt omien vanhempien lapsuutta sodan jaloissa; heitä palloteltiin pitkin maakuntaa milloin kenellekin. Eipä heillä mitään lapsuutta koskaan ollut.



Nainen, vm 71

Jos oli, miten se näkyi? Minun vanhemmillani oli, ja me lapset olemme syntyneet 70-luvulla. Isäni teki vain uraa ja äitini oli töitten jälkeen niin väsynyt, ettei häntä kiinnostanut tehdä mitään ylimääräistä, kuten valvoa läksyjen tekoa. Äitini ei ikinä käynyt vanhempainilloissa, koska siellä kuulemma vain haukuttiin (ja ihan syystä!!) eikä pitänyt meille mitään kuria. Nukkua sai kun nukutti ja kouluun mennä jos huvitti. Minua onneksi huvitti joka päivä, velipojalla vähän harvemmin.

lapsuuteni oli lähes täydellinen. Ympärillä oma perhe, kaksi täydellistä mummua, iso suku serkkuineen. Koulunkäynnistä ja harrastuksista huolehdittiin, ruokaa oli, vaatettakin aika kivasti, välillä oli tiukempaa taloudellisesti mutta ei puutetta koskaan.

Todella karulta kuulostaa täällä vastaukset. Tiedän kyllä että olen saanut loistavat eväät elämään, mutta ehkä vasta aavistan kuinka loistavat ne ovatkaan olleet.

Omille lapsille olen halunnut tarjota yhtä hyvää, mutta en tiedä olenko onnistunut... Tuntuu että stressini siitä että heillä on asiat hyvin on joskus tosi kovaa, välittyykö sitten heillekin. No, aika näyttää.

Kiitos tästä ketjusta, mielenkiintoisia (ja kamalia!) asioita on noussut esiin. Meidän vanhempiamme, sodan aikana tai pian sen jälkeen syntyneitä, on pidetty kovia kokeneina ja toki he sitä ovat, mutta ei nähdä sitä, että se kotien tunnekylmyys on siirtynyt yhä eteenpäin sukupolvien ketjussa. Siinä missä äitini on hokenut, että kyllähän hän olisi opiskellut ja ties mitä, jos vain olisi ollut mahdollista, on meidän sukupolvellamme "menestymättömyys" vain oma vika. Se on henkisesti aika rankkaa, sillä elämässä pärjääminen ja onnellisuus ovat monesta asiasta kiinni. Äitini on myös moneen kertaan ehtinyt sättiä isäni ja tämän suvun, he ovat hänen elämänsä pilanneet. Sittemmin hän on siirtänyt kaunansa kohdistumaan myös mieheeni ja tämän sukuun. Joka tapauksessa olin äidin tyttö ja omaksuin hänen asenteensa, jonka mukaan isäni on paha ihminen ja samaten monet sukulaiset. Vasta pitkällä aikuisiässä osasin edes ihmetellä tätä jakoa hyviksiin ja pahiksiin. Sama armottomuus leimasi tuota aikaa muutenkin. Ei koulukiusaamiseen muutenkaan puututtu, ja kun myöhemmin sanoin kiusatuksi tulemisestani äidille, hän vain sanoi, ettei kai minua kiusattu enempää kuin muitakaan :( . Oli paljon asioita, joilta suljettiin vain silmät tai leviteltiin käsiä. Yhteisöllisyydessä oli hyvät puolensa, mutta se saattoi johtaa yhtä lailla siihen, että pahoinpitelijäpedofiilisukulaista suojeltiin muiden kustannuksella. Mitään vihan tunteita ei sallittu; jos mökötin, olin kuulemma kuin isäni, mikä oli pahin kirosana. Ja silti olimme ihan tavallisia. Vaikka täältä olen lukenut kauheita tarinoita, oma tylyytensä on näissäkin tarinoissa, joissa lapsen kaltoinkohtelua on pidetty ihan normaalina, tavallisena toimintana. Mitään koulukiusaamisongelmaa ei ole yritetty hoitaa, koska se ei ole edes ollut mikään ongelma, vain turhaa narinaa, josta elämä opettaa pois.

äitini oli ja on edelleen todella lepsu. Minun piti itse joskus äidille sanoa, että kieltää minua esim. menemästä kaverille yökylään tms. kun ei itse hoksannut koskaan rajoittaa menemistäni. Vaikka melkoinen kyläluuta olenkin luonteeltani, niin joku raja sentään.



Hampaita ei paljoa meilläkään harjailtu, opin säännöllisen hampaiden harjauksen vasta teini-ikäisenä kavereiltani.



Äitini on ehkä maailman surkein ruoanlaittaja joten eineksillä ja karkeilla elin. Kouluruoasta pidin todella paljon.



Läksyjen tekoa ei millään tavalla valvottu eikä koulunkäyntiä liiemmin tuettu.



Sain melkein kaiken minkä halusin, vaikka vanhemmillani ei olisi siihen oikeasti ollut varaa. Harmittaa kun en tajunnut asiaa lapsena, äitini olisi vähän velattomampi tämän oivalluksen ansiosta tänä päivänä.



Mutta silti minulla oli turvallinen olo kotona ja rakastavat, raittiit vanhemmat. Monessa perheessä lapset olivat paljon enemmän tuuliajolla.

Oli tiukka kuri kotona, sodassa seonnut pappa asui osan lapsuuttani yläkerrassa, äiti oli vanhan ajan lämmin ihminen, hoiti, rakasti mutta antoi myös paljon vastuutta ja omillaan toimeentulemista. Siitä on ollut hyötyä kyllä aikuisena. Isäni oli juoppo, joka kuoli kun oli 10-vuotias, suhden häneen oli aika etäinen.

Äiti oli kiltti ihminen, isä ryyppäsi, menetti työpaikkansa ja lopuksi valui spuge-asteelle. Äitikin alkoi juomaan, jouduin olemaan vastuussa pikkuveljestäni jo 8-vuotiaana yökaudet, jo kymmenvuotiaana ravasin useat illat lähibaareja läpi, äitiä etsien. Sanomattakin selvää, että elimme köyhyydessä, hyvä jos ruokaa oli, sitäkin välillä sai naapureilta. Muutin heti 18-vuotiaana kotoa pois, otin 6 vuotta nuoremman pikkuveljeni mukaan ja hoidin häntä täysi-ikäisyyteensä asti.



Sosiaalihuoltoa ei kiinnostanut, tai eivät ainakaan puuttuneet asioihin. Minun on ollut koko ikäni vaikea luottaa kehenkään, olen halunnut pitää kaikki langat kädessäni, kuten kuvittelin jo lapsena tekeväni, kun jouduin huolehtimaan alle kymmenvuotiaana lähes kaikesta.

Vanhemmat erosivat kun olin 5, isä muutti uuden naisen luo. Me lapset emme kauheasti häntä kiinnostaneet, "joka viikonloppu" tarkoitti käytännössä kerran kahdessa kuussa (tai jotain, en tarkkaan tietysti muista, mutta hyvin harvoin me isän kanssa vietimme aikaa ja hän on jäänyt aika etäiseksi, vaikka nyt vanhemmiten yrittää tuota paikata ja on pyydellyt anteeksi). Hän kävi meillä aina joskus sunnuntaisin, käytiin ajelulla ja that's it. Joskus sitten aloimme käymään hänen ja uuden naisensa kodissa, siellä oli ihan mukavaa.



Äiti ei pitänyt juurikaan kuria, läksyjä ei tarvinut tehdä, koskaan ei patistettu mihinkään. Meillä oli sotkuista ja söimme yleensä makaronia tms. Äiti oli surullinen ja apea, masentunut, sairas. Ei kannustanut opiskeluun, sain ottaa opintolainaa niin paljon kuin halusin, äiti hoiti kaikki asiani ja puheluni, ajanvaraukset yms. siihen asti, kunnes muutin pois 18-vuotiaana. Ensimmäisen kerran kävin kaupassa ehkä 17-vuotiaana ja jännitin, riittääkö 20 markkaani maitolitraan ja pariin tomaattiin. Kun ei ollut mitään käsitystä, kun ei ollut koskaan tarvinut!



Kivahan se oli silloin, kun äiti teki kaiken, mutta olihan tuo aikamoinen karhunpalvelus. Myös opiskelut jäivät sitten opistoasteelle (ei toki äidin vika, mutta kun ei oltu koskaan painotettu sen tärkeyttä).



Kaikesta huolimatta muistan olleeni onnellinen ja tyytyväinen. Kai kaiken kurjuuden korvasi se, että äiti niin paljon meitä rakasti ja kotona oli lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri. On ollut jännä oivallus aikuisena, miten vähään lapsi on tyytyväinen. Ei tarvitse puitteita (vaikka aina muita kadehdinkin), kun rakkautta ja lämpöä piisaa. =)

Meillä oli ns vapaa kasvatus, eli vanhempani näkivät hirveästi vaivaa valmistaakseen meitä tekemään oikeita päätöksiä ja kasvattaakseen meidätymmärtämään, mikä on oikein. Hyvin se menikin. Äitini oli kotiäitinä kunnes olin jossain yläkoulussa. Aamiaisen sain valmiina vielä lukiossakin.



Harmi, että oma lapseni on erilainen, eikä häntä voi kasvattaa samoin kuin minua ja sisartani. Muuten olisin ottanut mallia omista vanhemmistani.

Olen syntynyt 70-luvulla ja äiti oli kotona, isä oli duunari. Rahaa oli vähän, mutta ruoka pöydässä joka päivä tiettyyn aikaan ja jos myöhästyi minuutinkin niin jäi ilman ruokaa. Remmi viuhui eikä lapsilla saanut olla mielipiteitä eikä todellakaan saanut käyttäytyä huonosti.

Äiti kävi vanhempainilloissa, mutta läksyistä hän ei huolehtinut, se oli lasten homma. Kaikesta huolehdittiin periaatteessa kuten kuuluikin.

Olen myös 70-lukulainen, niinkuin moni edellä ja kaikki kuulostaa niiin tutulta!

Äiti ei hoitanut minua pienenä, olin aina mummolassa, missä isä sentään kävi anoppiaan ja tytärtään tervehtimässä.

Mitään kiitosta ei tullut, pelkää haukkua kaikesta. Koulukäynnistä ei välitetty, lapsia ei hyväksytty sellaisena kuin olivat, vanhemmat eivät olleet irroittautuneet omista vanhemmistaa vaan hakivat koko ikänsä niiden hyväksyntää tuloksetta. Haukkumalla yritettiin karaista lapsia pärjäämään, vaikka lapsihan yleensä samaistuu vanhempiinsa haluamattaankin.