Oliko SINUN vanhemmillasi vanhemmuus hukassa?

Mua ihmetyttää, että nykyään niin hehkutetaan sitä vanhemmuus on hukassa, kun nythän se vasta aletaan löytämään! Ennen oli ihan normaalia, että esimerkiksi isä ei ollut koskaan lasten kanssa, ja että naiset tekivät vain töitä, ensin palkkatyön ja sitten kotityöt, ja lapsetkin olivat heille vain kotitöitä jotka puettiin ja vaatetettiin, mut joiden kuunteleminen ja kehitys ei noin muuten hirveästi kiinnostanut. Monet vanhemmat myös (omassa kaveripiirissäni) odottivat lapsiltaan jatkuvasti jotain epämääräistä kiitollisuutta ja tavallaan olettivat, että lasten pitäisi aina ensin miettiä vanhempien tunteita ja sitten vasta omiaan.



Nykyään asenne lapsia kohtaan on aivan eri. Lapsi ei vaan ole asia joka tehtiin kun kerran sellainen kuuluu olla, ja joka roikkuu siinä vanhempien elämässä mukana miten taitaa.

vastasin jo tuolla yllä eli olin ihan hullujen ja sairaiden sadistivanhempien lapsi, sinänsä "hyvä perhe" eli varakas ja isä hyvissä asemissa, mutta kulissien sisällä aivan sairas vallankäyttö, väkivalta ja nöyryytys.

Mua on hakattu nyrkillä, kädellä, remmillä, sähköjohdolla, mattopiiskalla, halkoklapilla, pöytälampulla, vispilällä, risulla, mittanauhalla...en edes kaikkea muista! Ja lisäksi toki perinteiset "lukitaan komeroon", "ulos pakkaseen yöllä" ja kaikenlainen henkinen uhkailu, kuolemalla ja tappamisella pelottelu, haukkuminen, vähättely, ivaaminen ja pilkkaaminen.



Tähän lisättynä täydellinen kiinnostuksen puute, välimpitämättömyys, koskaan ei pidetty sylissä, kertaakaan ei ole kehuttu, kannustettu, kiitetty, sanottu nättiä sanaa. Olen kohta 40v ja mulle ei ole vanhempani IKINÄ sanoneet kertaakaan että olisin rakas, tärkeä, ihana. Ja turha on odottaa sitä kuulevansa ikinä.



Mutta ei tämä menneisyys ole se pahin asia vaan se NYKYISYYS. En ole vanhepieni kanssa siis tekemisissä mutta saan heiltä jatkuvasti viestiä suoraan tai välikäden kautta. Ja ovat niin "ihmeissään" miten olen paha ja kiittämätön lapsi. He kun ovat mm. omasta mielestään:



- antaneet kaikkensa (ei tod.)

- rakastaneet lapsia (jos se hakkaaminen on sitä...)

- auttaneet kaikessa (koskaan ei autettu)

- antaneet kaiken mitä halusin (ei tod.)

- hellineet ja hoivanneet (remminjäljet selässä)



ja muutenkin olivat MAAILMAN PARHAITA VANHEMPIA.

Ja tietenkin sitten kun pari kertaa olen sanonut että olisivat voineet vähemmänkin hakata, niin KIISTÄVÄT KAIKEN TAPAHTUNEEN ja väittävät että ikinä eivät ole hakanneet, olen vain paska lapsi ja keksin kaiken omasta päästäni.



Vanhempani elävät ihme mielikuvitusmaassa jossa ovat nostaneet itsensä - siis maailman paskimmat vanhemmat - suorastaan ylimaallisen ihaniksi, uhrautuviksi ja rakastaviksi. Ja vaativat suureen ääneen että minun pitäisi olla KIITOLLINEN kun he olivat niiiin hyviä vanhempia!



Tämä muistojemme erilaisuus syö minua kaikkein eniten. Jos edes myöntäisivät väkivaltansa ja mielipuolisuutensa ja pyytäisivät anteeksi, niin voisin antaa ja unohtaakin. Mutta kun vaan sättivät ja haukkuvat ja vaativat KUNNIOITUSTA niin sitä en voi kestää!!!

ja vanhempani olivat ihan tavallisia. Isä etäinen, äiti perhepäivähoitaja eli aina paikalla. Kaikki oli melko ok. Enemmän olen alkanut karsastamaan sitä ilmapiiriä, mikä kai yleisemminkin vallitsi. Äidin yhden hoitolapsen kotona oli perheväkivaltaa, mutta ei tosiaan mitään ilmoituksia tehty minnekään, koulussa oli ihan normaalia, että jotain kiusattiin, yksi kyläilevä mies oli pedofiili ja halusi likistellä tyttöjä, mutta siitä ei saanut puhua. Jos nykyisin ollaan ylihysteerisiä, ei se ole sen parempi, että ollaan alihysteerisiä :(

särähti korvaa, ja se on toi "likistellä tyttöjä". Meilläkin oli tuollainen sukulaismies, joka oli aina "tyttöjen perään". Kun kasvoin aikuiseksi, luin lehdestä että poliisi etsii tietynnäköistä miestä, joka oli ahdistellut pikkutyttöjä koulumatkalla. Tunnistin heti kuka toi on ja soitin poliisille.



Mun sukulaiset olivat tästä tyrmistyneitä. Heidän mielestään ylireagoin enkä tajunnut paljonko vaikeuksia aiheutin tälle sukulaismiehelle. Minä taas olin syvästi järkyttynyt siitä ettei kukaan ollut aiemmin soittanut poliisille. Tuo mies on ainakin parinkymmenen vuoden ajan yrittänyt kosketella pieniä tyttöjä, ja aivan varmasti onnistunutkin. Joku lapsi jossain on voinut saada ikuiset traumat kun mun sukulaisten mielestä se nyt ei ole niin vakavaa, jos setä haluaa vähän silitellä ja pitää sylissä.



Joten olen ihan samaa mieltä kuin 32. Vaikka ylireagoinnilla on omat huonot puolensa, niin mikään ei ole niin pahaa kuin välinpitämättömyys.

Ilmeisesti yhteiskunta ei silloin odottanut aikuisilta hyvää vanhemmuutta, ainoastaan ahkeraa työntekoa. Vanhemmuudesta ei kai edes puhuttu, se oli vain yksi pakollinen osa elämää.

siihen aikaan (olen syntynyt -60 luvun lopussa) lapset saivat paljolti itse hoitaa itsensä. Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja olin paljon yksin kotona, mutta ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ollut, sellaista se siihen aikaan oli.



Isovanhemmat asuivat kaukana, joten tukea vanhemmilla ei heistä ollut. Rahaakaan ei ollut paljon, vanhin lapsikin syntyi kesken opintojen, ja äidin opinnot venyivät tästä syystä. Rahatilanne kuitenkin parani, eikä sen kätössä kitsasteltu, yleensä saatiin kaikki mitä haluttiin.



Koskaan meitä ei kohdeltu huonosti, korkeintaan hieman välinpitämättömästi, rajoja ei osattu asettaa jne. Me molemmat lapset olemme kuitenkin ihan hyvin pärjänneet elämässä, vaikka oman polun löytämiseen on ehkä mennyt hieman pitempään kuin joillakin muilla.

ei ole osannut tukea ja kannustaa. Tulee puhumattomasta perheestä, ei häntäkään ole koskaan mihinkään rohkaistu ja kannustettu.



Hän opiskeli itselleen uuden ammatin, kun olin teini-ikäinen (90-luvulla), että kauheasti aikaa ei ollut minulle. Toisaalta - hän on tuolla esimerkillään näyttänyt, että elämäänsä voi muuttaa eli ei ole niin yksinkertainen tuo juttu.



Hänelle on aina jotkut asiat olleet vaikeita ja on ollut vaivautunut, ei ole jostain asioista voinut luontevasti puhua.

minulla oli hyvä lapsuus. Isä tosin oli paljon työmatkoilla eikä kovin vastuullinen vanhempi (ei ryypännyt, ollut väkivaltainen tms., ei vaan halunnut lapsia "vastuulleen", esim. ulkoilla lasten kanssa), mutta äiti sen vastuun kantoi hänenkin puolestaan..

70-luvulla mukavaa oli rauhallisuus ja yhteisöllisyys. Sukulaisten kanssa kyläiltiin paljon. Kaikki perheet söivät iltaruokaa aina klo 17. Tietysti jos joku oli jotenkin poikkava, esim. asui mummollaan, se olikin muiden lasten mielestä sitten tosi kummallista! Päiväkoteihin pääsivät vain yksinhuoltajien ja opiskelijaperheiden lapset. Muut olivat pihapiirin kotiäitien luona perhepäivähoidossa. Hoitotäti saattoi olla ihan millainen örmy vaan. Varakkaissa perheissä, oli oma lastenhoitaja, joka asui asunnon sisäänkäynnin vieressä omassa pienessä huoneessaan. Akateemiset äidit palasivat työelämään lyhyen äitiysloman jälkeen. Matalammin koulutetut saattoivat olla kotiäitejäkin, jos puolison tulotaso sen mahdollisti. Melkein kaikki aikuiset tupakoivat sisällä ja autossa. Isättömiä lapsia ja eroperheiden lapsia sääliteltiin ihan avoimesti.



Äiti oli lapsille tärkein aikuinen, varsinkin tytöille. Tyttöjä "valmennettiin" perheen äidin tehtäviin, kotileikki oli ulkona ja sisällä suosituin leikki. Isää tarvittiin elättämään perhe ja mahdollisesti perheen kesäasunnon käytännön hommiin. Meillä ei ollut poikia, luulen että poikien isältä edellytettiin jonkinlaista roolimallina toimimista lisäksi. Hyvänä isänä pidettiin raitista isää.



Koulukiusaamista ei aikuisten maailmassa oikeastaan ollut olemassa, sitä pidettiin lasten keskinäisenä asiana. Samoin kotiväkivaltaa kyllä tiedettiin olevan joissain perheissä, mutta heitä ikään kuin suojeltiin ja annettiin mahdollisuus säilyttää kasvonsa niin että sellaisesta ei oltu tietävinään mitään. Tällaista muistan olleen vielä 80-luvun alkupuolella Helsingissä. 1980-luvun puolivälistä eteenpäin elämä ja arvot alkoivat muuttua enemmän nykymaailman kaltaisiksi.

Vanhempain-illoissa ei käyty, ei valvottu läksyjen tekoa. Koulusta en ikinä peruskoulusta pinnannut, vaikka mahdollisuus olisi ollut. Oli myös väkivaltaa ja alkoholiongelmaa. Kamalinta mulle oli, ettei ikinä halattu tai kerrottu kuinka rakas olen, isä kylläkin kertoi ihan päinvastaista...

Koko elämänhallinta hukassa.

Ilmeisesti yhteiskunta ei silloin odottanut aikuisilta hyvää vanhemmuutta, ainoastaan ahkeraa työntekoa. Vanhemmuudesta ei kai edes puhuttu, se oli vain yksi pakollinen osa elämää.

Luulen, että meidä 70-lukulaisten lasten vanhempien käytöstä määrittelee pitkälti heidän sodissa ja pula-aikana enemmän tai vähemmän traumatisoituneet vanhempansa. Sen takia en todellakaan ymmärrä mitään menneiden romantisoimista, kun aika moisia ongelmavyyhtejä ihmiset on aikaisemmin(kin) kantaneet mukanaan. Varmaan meidän lapsemme taas osaavat kritisoida joitan tyypillistä tästä ajasta...

isälläni oli alkoholiongelma, viikonloppujuoppo ja etäinen tyyppi. Ei väkivaltainen, mutta pelottava lapsen silmään, varsinkin ne riitelyt siitä viinankäytöstä ja mykkäkoulut. Muuten meiltä ei sinällään puuttunut mitään, ja meistä välitettiin, isäkin omalla puhumattomalla tavallaan, kun oli selvinpäin. Remmiä kyllä saatiin,jos oltiin ilkeyttä tehty.



Ukki oli mulle isän korvike, läheisin kaikista isovanhemmista, jonka luo juoksin, kun isällä repesi taas putki päälle. Mulla oli onni pitää ukkini nelikymppiseksi asti. Viisas viisas, paljon elämää ja kärsimystä nähnyt ja kokenut mies, joka ei ollut antanut paskakohtelun lannistaa itseään. Kaikki me lapsenlapset muistellaan ukkia ikävän kyynel silmäkulmassa.

Säännöt muuttuivat vanhempien mielialojen mukaan.

Esim. kerran tukistettiin aivan yllättäen ruokapöydässä siitä syystä että oli juonut lasillisen maitoa niin etten syönyt mitään siinä välillä. Sanottiin vaan, että: "Pitäishän se nyt älytä". Vissiin oli ollut huono päivä.

Asioista ei muutenkaan opastettu.

Huudettiin vaan kun ei oltu ymmärretty tehdä vanhempien toivomia juttuja ö.ö

Oltiin hulluja ja idiootteja.

Koulun käynti oli täysin omalla vastuulla. Ei vanhempia kiinnostanut tehtiinkö läksyt vai ei.

Vanhempainilloissa äiti kyllä kävi, lähinnä arvostelemassa opettajaa ja muita vanhempia.

Onneksi kuitenkin pärjäsin koulussa vaikka en läksyjä juurikaan tehnyt enkä ymmärtänyt lukea kokeisiin. (Kukaan ei ollut minulle kertonut että kokeisiin pitäisi valmistautua etukäteen jollakin tavalla.)

Kaiken tämän äitini on onnellisesti unohtanut.

Omalla lapsellani on kaveri, jonka perhe kuulostaa lähes yhtä 'hauskalta' kuin lapsuudenperheeni. Ja äitini arvostelee tätä perhettä kovin sanoin. Ei pidä siitä että lapseni on tekemisissä tämän lapsen kanssa, sillä "hän on huonosta perheestä".

On monta kertaa minulle selittänyt, että: "semmoisiakin perheitä kuule on" ö.ö

Ihan niinkuin en olisi itse nähnyt.

Äiti ei muka muista, kuinka paljon minuakin pahoinpideltiin. Nyt kehtaa moittia toisia jopa arestista, johon ei liity väkivaltaa.

Kaikesta sain selvitä yksin. En muista, että minua olisi koskaan pidetty sylissä tai halattu. En saanut harrastaa mitään, koska "ei sitä semmoisia harrastuksia tarvita". Mitään muutakaan en vanhempieni mielestä tarvinnut. Polttivat ketjussa sisällä tupakkaa, niin että hajun takia minulle huomauteltiin koulussa. Itkin tätä vanhemmilleni, jotka vaan jatkoivat sisällä tupakointia. Isä oli aina humalassa, kiroili ja oli huonolla tuulella. Äiti haukkui isää minulle selän takana, kiva oli saada kaikki paska niskaansa lapsena. Muutenkaan vanhempiani ei kiinnostanut koulunkäyntini(joo eivät tosiaankaan käyneet missään vanhempainilloissa, kevätjuhlissa tms.) eikä mitkään muutkaan menemiseni. Ai niin, sen verran kiinnosti, että ei sinne yliopistoonkaan olisi tarvinnut mennä. Mutta menin kuitenkin...



Vm. -75

vastasin jo tuolla yllä eli olin ihan hullujen ja sairaiden sadistivanhempien lapsi, sinänsä "hyvä perhe" eli varakas ja isä hyvissä asemissa, mutta kulissien sisällä aivan sairas vallankäyttö, väkivalta ja nöyryytys.

Mua on hakattu nyrkillä, kädellä, remmillä, sähköjohdolla, mattopiiskalla, halkoklapilla, pöytälampulla, vispilällä, risulla, mittanauhalla...en edes kaikkea muista! Ja lisäksi toki perinteiset "lukitaan komeroon", "ulos pakkaseen yöllä" ja kaikenlainen henkinen uhkailu, kuolemalla ja tappamisella pelottelu, haukkuminen, vähättely, ivaaminen ja pilkkaaminen.

Tähän lisättynä täydellinen kiinnostuksen puute, välimpitämättömyys, koskaan ei pidetty sylissä, kertaakaan ei ole kehuttu, kannustettu, kiitetty, sanottu nättiä sanaa. Olen kohta 40v ja mulle ei ole vanhempani IKINÄ sanoneet kertaakaan että olisin rakas, tärkeä, ihana. Ja turha on odottaa sitä kuulevansa ikinä.

Mutta ei tämä menneisyys ole se pahin asia vaan se NYKYISYYS. En ole vanhepieni kanssa siis tekemisissä mutta saan heiltä jatkuvasti viestiä suoraan tai välikäden kautta. Ja ovat niin "ihmeissään" miten olen paha ja kiittämätön lapsi. He kun ovat mm. omasta mielestään:

- antaneet kaikkensa (ei tod.)

- rakastaneet lapsia (jos se hakkaaminen on sitä...)

- auttaneet kaikessa (koskaan ei autettu)

- antaneet kaiken mitä halusin (ei tod.)

- hellineet ja hoivanneet (remminjäljet selässä)

ja muutenkin olivat MAAILMAN PARHAITA VANHEMPIA.

Ja tietenkin sitten kun pari kertaa olen sanonut että olisivat voineet vähemmänkin hakata, niin KIISTÄVÄT KAIKEN TAPAHTUNEEN ja väittävät että ikinä eivät ole hakanneet, olen vain paska lapsi ja keksin kaiken omasta päästäni.

Vanhempani elävät ihme mielikuvitusmaassa jossa ovat nostaneet itsensä - siis maailman paskimmat vanhemmat - suorastaan ylimaallisen ihaniksi, uhrautuviksi ja rakastaviksi. Ja vaativat suureen ääneen että minun pitäisi olla KIITOLLINEN kun he olivat niiiin hyviä vanhempia!

Tämä muistojemme erilaisuus syö minua kaikkein eniten. Jos edes myöntäisivät väkivaltansa ja mielipuolisuutensa ja pyytäisivät anteeksi, niin voisin antaa ja unohtaakin. Mutta kun vaan sättivät ja haukkuvat ja vaativat KUNNIOITUSTA niin sitä en voi kestää!!!

kaikkea hyvää sinulle jatkossa

Kyllä vanhempasi tasan tarkkaan tietävät mitä ovat tehneet, mutta eivät voi sitä tietenkään sinulle myöntää eivätkä ehkä oikein itselleenkään. Kaikista pahinta olisi varmaan jos joku ulkopuolinen saisi kuulla näistä asioista.

Heidät on paras jättää mätänemään omissa liemissään, eikä pitää mitään kontaktia

ja vanhempani olivat ihan tavallisia. Isä etäinen, äiti perhepäivähoitaja eli aina paikalla. Kaikki oli melko ok. Enemmän olen alkanut karsastamaan sitä ilmapiiriä, mikä kai yleisemminkin vallitsi. Äidin yhden hoitolapsen kotona oli perheväkivaltaa, mutta ei tosiaan mitään ilmoituksia tehty minnekään, koulussa oli ihan normaalia, että jotain kiusattiin, yksi kyläilevä mies oli pedofiili ja halusi likistellä tyttöjä, mutta siitä ei saanut puhua. Jos nykyisin ollaan ylihysteerisiä, ei se ole sen parempi, että ollaan alihysteerisiä :(

Olen pari vuotta nuorempi.

Isäni oli alkoholisti ja äitinikään ei kaukana siitä ollut.

Minäkin olin jo hyvin pienestä pitäen jopa lapsenvahtina pienemmille sisaruksilleni, yksin olimme usein kotona. Ensimmäisen kerran taisin vahtia muita ollessani 7vuotias.

Äiti huolehti, rakasti ja opetti. Rajat olivat selvät mutteivat liian tiukat. Isä teki paljon töitä, minkä vuoksi oli ehkä hieman vieraantunut arjesta mutta piti meistä lapsista huolta tavallaan (taloudellinen turva).

Äiti kännäs minkä kerkes ja toi näytille ties mitä isäpuolia ja heidän tapojaan. Ruokapöydässä ei saanut puhua, jos puhui sai selkään. Yöunilla piti olla aina kello 20.00, jopa kesälomilla. < luonnollisesti silloin kun aikuiset olivat vahtimassa ja suht selvinpäin, tuo jopa toteutui.



Mä jouduin 10 vuotiaasta saakka vahtimaan sisaruksiani, kun äiti reissas ties missä. Saattoi olla useitakin päiviä poissa. Meillä oli aina kaapit ja pakastimet (äiti on kova tekee ruokaa ja säilömään) täynnä ruokaa, joten siitä ei ollut ongelmia.



Kerran tulin mummolle kertoneeksi äidin kännäilystä ja siitäkö se sitten hirveä syyttely ja ajojahti alkoi... :(



kun olin 14-16 vuotias, niin muori rupesi iskemään naapurinpoikia ja yllättäen kävivät sitten meillä panolla tuon tuosta.