Miksiköhän Eerika ei kertonut kellekkään aikuiselle asiasta?

Eiköhän Eerika ole kertonut sen verta paljon, että mikään ei ole voinut jäädä epäselväksi. Ongelmana on se että Suomessa paapotaan rikollisia, eikä uhreja. Sama mene tulee todennäköiseti jatkumaan. rikollisille annetaan mahdollisuus, jos toinenkin.

Jos lapsessa on selviä pahoinpitelyn merkkejä, jotka lääkärikin on nähnyt, niin sekä sossu, lääkäri että poliisi ovat rikkoneet virkavelvollisuuttaan olla viemättä asiaa eteenpäin. Tyttö olisi kuulunut viedä psykologille, joka olisi ottanut selvää asian oikeasta laidasta ja tilanteen vakavuudesta. Sen sijaan on lakaistu juttu maton alle, koska lapsen isän sukulaiset ovat itse sossuja ja ls-bisneksessä mukana!



Tässä ei ole tapahtunut mitään VIRHEITÄ, vaan RIKOS myös viranomaistoiminnan puolelta!

oma lapsuus mieleen. Isä hakkasi, osasin valehdella alle kouluikäisenä mitä milloinkin, olin kaatunut tai törmännyt tai koira oli potkaissut. Toivoin isän kuolemaa, toivon edelleen.

Muistan kuinka isä kiskoi minua pitkin asuntoa hiuksista, että tukkoja vaan lenteli, olin n.8-vuotias. Seuraavalla viikolla menin kampaajalle ja itkin niin kauan, että kampaaja suostui ajelemaan minun pitkät hiukset pois.

Äiti tiesi, että isä hakkaa, mutta niin hakkasi äitiäkin. Äiti sanoi aina, että koti asioista ei sitten puhuta. Äiti meikkasi mustelmat piiloon itseltään ja taas odotettiin milloin tulee turpaan.

Kerran ala-asteella kouluterkka kysyi, niin kuin aina, että mites kotona menee. Purskahdin itkuun. Terkka soitti kotiin äidille, että miksi itkin, äiti vaan selitteli, että olen niin herkkä lapsi.

Olin 12-vuotias, oltiin äidin kanssa sovittu, että muutetaan mummon ja ukin luo vähäksi aikaa. Äiti ja isä lähtivät lenkille, puhumaan asioita selväksi. Isä oli raiskannut äidin metsätiellä ja varmaan uhannut tappaa, jos muutettan. No jäätiin kotiin asumaan. Oho! Äiti olikin raskaana. Raskauden edetessä äiti joutui verenpaineen ja pahoinvoinnin vuoksi sairaalaan 150km päähän kuukaudeksi. Pelkäsin milloin saan selkääni ym, mutta kotona oli kaikki hyvin.

Sisko syntyi kesällä, menin yläasteelle, ei hakkaamista vuoteen:)

Kasi luokalla oli viimeinen kerta kun isä löi minua, heitti siskon sinään, minä löin takaisin niin kovaa kuin jaksoin.

Kaikki ulkopuoliset luulee, että isäni on joku malli-isä ja ihannoivat miten ihana mies.

En ole asunut kotona 15-vuoteen, kyselen siskoiltani, että hakkaako isäni, eivät ainakaan myönnä. Kerran isä tosin oli riehunut haulikon kanssa ja uhannut ampua porukoitten koiran, mutta muuta en ole kuullut. Yksi sisko on siis tullut vielä sen jälkeen kun muutin kotoa, minä olen meistä tytöistä vanhin.

Sitten kun isäni kuolee, aion pitää hautajaisissa puheen ja kertoa millainen minun isäni oli.

kokenut vastaavaa.



Mua on lapsena kotona hakattu, potkittu, koira on usútettu kimppuun, olen nähnyt nälkää yms. Ja ei, en kertonut kellekään kun en uskaltanut. Pelko oli niin kouriin tuntuvaa ja syvää. Öisinkin nukuin koiranunta kun pelkäsin milloin käydään päälle. Pelkäsin, että jos kerron ja vanhemmat saa tietää, mitä sitten tekevät.



Vieläkin, yli 30 vuotiaana pelko on jokapäinen "kaverini", syön rauhoittavia ja käyn terapiassa.

Herranisä, kauheaa.



Tuli paha olo.



Voimia. Todella olet selviytyjä.

Sellainen lapsi uskaltaa kertoa, joka tietää ettei hänelle koidu mitään seurauksia.



Juuri tämän vuoksi pahimmat kidutusjutut pysyvät aina pitkään piilossa.