mikä avuksi kun en rakasta lastani

täällä oli jatkettu keskustelua, kiitokset vinkeistä.



Tuo rajojen vetäminen on sillain hankalaa, että en tiedä minkä verran lapsen läheisyydenkaipuuta voi torjua. Lapsi kuitenkin haluaisi yleensä juuri minun syliin, ja että äiti silittää kun nukahtaa tuntuu kurjalta hänen puolestaan jos ei pääsekään, varsinkin kun lapsi on tosiaan koko ikänsä itkenyt paljon.



Juteltiin eilen miehen kans tästä, ja sovittiin että menen nyt muutamana iltana tuohon naapuriin kaverin luo teelle - asuu ihan vieressä niin jos menee iltatoimet ja nukutus mahdottomaksi niin voin palata. Kiva kyllä mennä sinne ja jättää nämä tänne huutamaan, toivottavasti tosiaan mies saa nukkumaan tuon.



Päiväkoti on alkanut pari kk sitten, mutta en usko että tässä siitä on kyse koska on ollut lapsi aina tällainen.



Mukavaa kuulla, että olette muut oppineet kuitenkin lasta rakastamaan, itseä lohduttaa kyllä, nyt hän tuntuu lähinnä hankalalta taakalta.

että ei meillä lapsi siis päätä kaikesta, mutta haluaisi päättää. Esim vaippa laitetaan vaikka ei haluaisikaan ja kukkapaitaa/ankkapaitaa ei saa päälle jos ne ovat likaisia (kuten tänään). Kyllä noistakin aina raivarit saa, mutta rauhoittuu sitten. Ja tänäänkin ylpeänä esitteli sitten autopaitaa, jonka väkisin kiskoin päälle.

vahemmuuteen, siihen, että tällaista se nyt paljon on: itkupotkua ja karjuntaa ja omaa uupumusta...

TÄmän hyväksyminen on kaiken avain, jos haluaa säilyttää perheen koossa ja hoitaa lapset hyvin.



Sitten joskus, pikkulapsiaika on ohi, ja voit osittain löytää vanhan itsesi uudelleen (sen hauskan tyypin, joka ei huutanut ja nalkuttanut ja viettänyt päiviään tapellen vaipoista ja siitä, saako naapurin KAllen päälle heittää hiekkaa ja kumpi onkaan väsyneempi, minä vai mies, kummalla on oikeus tänään ottaa 15 min omaa aikaa...).



TÄmän kehityskulun pituus riippuu siitä, kuinka monta lasta meinaatte hankkia, yhden kanssa matkaa koululaiseksi enää 5 vuotta...

vahemmuuteen, siihen, että tällaista se nyt paljon on: itkupotkua ja karjuntaa ja omaa uupumusta...

TÄmän hyväksyminen on kaiken avain, jos haluaa säilyttää perheen koossa ja hoitaa lapset hyvin.

Sitten joskus, pikkulapsiaika on ohi, ja voit osittain löytää vanhan itsesi uudelleen (sen hauskan tyypin, joka ei huutanut ja nalkuttanut ja viettänyt päiviään tapellen vaipoista ja siitä, saako naapurin KAllen päälle heittää hiekkaa ja kumpi onkaan väsyneempi, minä vai mies, kummalla on oikeus tänään ottaa 15 min omaa aikaa...).

TÄmän kehityskulun pituus riippuu siitä, kuinka monta lasta meinaatte hankkia, yhden kanssa matkaa koululaiseksi enää 5 vuotta...

En ainakaan omaa perhettä tästä tunnista! Ei kaikilla mene näin!

että tietää ettei äiti ole kadonnut, vaikka isä hoitaisikin iltatoimet. Jos teistä tuntuu kurjalta huudattaa lasta, muistakaa ettei lapsi huuda hätäänsä tai ajattele että olette hyljänneet hänet, vaan haluaa vain saada tahtonsa läpi.



Minulla on 1v11kk ikäinen tyttö jonka yksinhuoltaja olen. Jouduin vähän aikaa sitten vetämään lapselle kovat rajat nukkumisen ja äidin pompottamisen suhteen ja pahimmassa vaiheessa odottelin sängyn vieressä huudon loppumista 45 minuuttia korvatulpat korvissa :) Kolmen yön jälkeen helpotti ja temppuilu jota tyttö oli harrastanut loppui myös.



Tsemppiä, ei se lapsi rikki mene vaikka vähän huutaisikin.

ei sikäli, minä kyllä rakastan lapsiani, sitä en epäile, mutta helvetti, että meinaa silti lähteä järki välillä.



Täällä kanssa alati huutava 2v ja siihen päälle alati huutava 7kk ja talon rakennus.

Mies on ollut nyt viikon sairaana, eikä ole oikeasti poistunut sängystä kuin vessaan. Ennen talvea ois sata hommaa ja alkaa tulla kiire.

Tänään on ollu sellanen päivä, että tekis mieli lähtee tonne metsään huutamaan suoraa kurkkua, mutta eihän näitten lasten kanssa voi sitäkään tehdä.



Yritin mennä äsken päiväunien aikana laudottamaan tätä taloa, sain kaks lautaa kiinni ja eka alko huutamaan, ei helvetti, kyllä nyt on kanssa rakastamisen tunteet vähän jäässä. Pakko vaan yrittää.



Mutta kaikesta huolimatta kuulostat hyvin välittävältä äidiltä, että eiköhän ne tunteet siellä pinnan alla ole kuitenkin :)



Sekava teksti, mutta paha päivä, vetoan siihen.

tuli vasta paljon, paljon myöhemmin. Siis paljon. En kehtaa edes sanoa miten paljon. En silti vauva/pikkulapsiaikana mitenkään ajatellut, että en rakastaisi, elelin vain.

vahemmuuteen, siihen, että tällaista se nyt paljon on: itkupotkua ja karjuntaa ja omaa uupumusta...

TÄmän hyväksyminen on kaiken avain, jos haluaa säilyttää perheen koossa ja hoitaa lapset hyvin.

Sitten joskus, pikkulapsiaika on ohi, ja voit osittain löytää vanhan itsesi uudelleen (sen hauskan tyypin, joka ei huutanut ja nalkuttanut ja viettänyt päiviään tapellen vaipoista ja siitä, saako naapurin KAllen päälle heittää hiekkaa ja kumpi onkaan väsyneempi, minä vai mies, kummalla on oikeus tänään ottaa 15 min omaa aikaa...).

TÄmän kehityskulun pituus riippuu siitä, kuinka monta lasta meinaatte hankkia, yhden kanssa matkaa koululaiseksi enää 5 vuotta...

että koulun alkuun mennessä helpottaa ja rauhoittuu...

Mulla 5 vuotias poika, jota kyllä nyt tiedän rakastavani täysillä (aina näin ei ollut), mutta myös ne vihan ja ärtymyksen tunteet tulee lähes päivittäin ja ne otan aika raskaasti. Itsesyytös on valtava! Kyseessä esikoinen (kuten ehkä arvasit), joka vauvasta asti vaativa, itkevä, huutava ja herkkä. Ennen häntä mulla ei ollut lapsista mitään kokemuksia ja olinkin aika epävarma koko vauva-ajan.

Mitenkäs ap:lla, tunsitko liiallista epävarmuutta? Voisiko siellä piillä syy tuohon ettet tunne rakastavasi?

Kahden pienemmän kanssa tunteeni ovat paljon tasaisemmat ja pinna pidempi, mutta tämän kanssa kiihdyn itsekin nollasta sataan (tiedän, en ole kasvanut aikuiseksi tämän osalta) ja perästä päin poden kauheaa syyllisyyttä sekä uuvun helposti. Näytän siis itsekin tunteeni kotona, mitä en lapsuuden kodissani ikinä uskaltanut tehdä, joten olen kai taantunut takaisin lapseksi.

En tiedä, miehelleni tällaiset voimakkaat tunteet on paljon luonnollisempia ja hän osaa suhtautua niihin järkevästi. On sellainen tulinen luonne, kuten sisaruksensa ja vanhempansa. Minä taas tulen hyvinkin "laimeasta" perheestä, jossa tunteita ei näytetty, ei hyviä eikä pahoja.

Lapselle tärkeintä on sinun antama rakkaus ja hoiva. Pieni lapsi ei ole olemassa ilman vanhempiaan, eritoten ilman äitiään. Hän tarvitsee sinua ihan kaikessa. Varsinkin tarvitsee rakkauttasi.



Katso lastasi ja mieti, mitä hän sanoisi sinulle.

"Äiti, rakasta minua"

"Äiti, hoida minua"

"Äiti, ymmärrä minua"



Vahva ja turvallinen syli lohduttaa itkevääkin lasta.

onhan tietty kehityskausia, mutta ei niistä joku kriisikausi ainakaan meillä oo ollu kokoajan.

Lapsi ehkä ei siksi kelpuuta isän hoitoa kun tietää että olet saatavilla ja lopulta tuletkin apuun niin saa siitä raivoamiselleen palkinnon. Mutta kerro lapselle että menet ulos ja isi hoitaa. Ehkäpä pesut ym sujuu paremmin kun et ole paikalla.



Lasta ei aina rakasta tai ehkä rakastaa mutta tunne jää piiloon vihan tai vväsymyksen alle. Älä koe siitä huonommuutta.

jos sitäkään. Kyllä teidän täytyy nyt asettaa lapselle tiukat rajat ja pysyä niissä. Tottakai lapsi huutaa vartin ja vaikka puolikin tuntia, kun tietää, että huutamisen jälkeen saa tahtonsa läpi. Nyt alkaa olla viimeiset mahdollisuudet saada tuo kierre poikki, tilanne vaan pahenee lapsen kasvaessa. Kohta lapsi päättää teidän perheessänne kaikki asiat.

Ja kuten joku kirjoitti, jos et kestä huutoa, niin lähde jonnekin siksi aikaa, että isä hoitaa esim. iltatoimet. Lapsellekin on ehkä helpompaa aluksi niin. Mutta älä missään tapauksessa anna lapsen jatkaa pompottamista.

mulla on 1,5v tytär. Hänen kanssaan on välillä ihan mukavaa, välillä todella ärsyttävää ja ahdistavaa. Alusta lähtien on ollut hankalaa, vauvana itki paljon ja edelleenkin parkuu, nyt onneksi öisin ei herätä enää kuin pari kertaa mutta sen sijaan päivisin huutaa kyllä kaikesta joka ei mene oman mielen mukaan. Lähtien siitä mitkä vaatteet laitetaan ja että ei haluaisi vaippaa aamulla. Tuntuu että itku, huuto ja raivo on hänen tapansa kommunikloida, ja yleensä ne kohdistuu minuun.

viime aikoina ei ole isäkään kelvannut juuri mmihinkään, joten olen lapsessa kiinni sen ajan kun en töissä.

ajattelin että töihin paluu helpottaisi tilannetta, mutta siitä on nyt jo 4kk ja edelleen ahdistunut olo tästä kaikesta kielteisestä palautteesta ja sitovuudesta.

Neuvolasta ei olla saatu mitään apua, vaikka olen tilanentta selittänyt. Sanovat aina vaan että levottomuus kuuluu tähän ikävaiheeseen, lapsen iästä riippumatta. Ja kehoittavat kokeilemaan tassutusta ym, ihan kuin ei oltaisi jo kokeiltu kaikkea. Puoliso hoitaa lasta sen verran kuin lapsi itse siihen suostuu, yleensä vaatii minut kaikkeen nukutukseen, syöttöön, vaipanvaihtoon, muuten parkuu hysteerisenä äitiä.

jos ette antaisi lapsen päättää siitä kuka häntä hoitaa.

Joo, varmasti huutaa alkuun kahta kauheammin, jos on nyt päässyt päättämään että isä ei saa hoitaa, kun hän vaan tarpeeksi huutaa. Mutta teidän pitäisi nyt yhdessä päättää, että lapsi EI päätä teillä tuollaisia asioita, vaan te aikuiset päätätte. Koska lapsenne on selvästi voimaksatahtoinen, nuo mittelöt tulevat vain pahenemaan kun lapsi kasvaa, eikä kenelläkään ole silloin senkään vertaa kivaa kuin nyt.

Lapsenne saattaa myös kaivata niitä selkeitä rajoja ja vahvaa vanhemmuutta, eikä tuollaista piilovihaista alistumista, se on pahinta mitä lapselle voi tehdä.

että lapsellanne on haastava luonne, mutta ongelma tulee siitä, että te vanhemmat teette niin kuin lapsi tahtoo tai luulette hänen tahtovan. Rajoja peliin ja opettelette sietämään lapsen protestointia. Se on teidän tehtävänne, aiheuttaa lapselle pettymyksiä ja sietää siitä aiheutuvia tunteita.



Älkää antako lapsen vaatia, vaan sovitte aikuisten kesken kuinka hommat hoidetaan ja niin, että saatte molemmat hengähdystaukoja.



Toisekseen lapsi varmasti vielä reagoi ikäväänsä koska aloittanut ilmeisesti päivähoidon. Antakaa syliä ja rakkautta, mutta myös rajoja.

[/quote]

jos ette antaisi lapsen päättää siitä kuka häntä hoitaa.



Joo, varmasti huutaa alkuun kahta kauheammin, jos on nyt päässyt päättämään että isä ei saa hoitaa, kun hän vaan tarpeeksi huutaa. Mutta teidän pitäisi nyt yhdessä päättää, että lapsi EI päätä teillä tuollaisia asioita, vaan te aikuiset päätätte. Koska lapsenne on selvästi voimaksatahtoinen, nuo mittelöt tulevat vain pahenemaan kun lapsi kasvaa, eikä kenelläkään ole silloin senkään vertaa kivaa kuin nyt.



Lapsenne saattaa myös kaivata niitä selkeitä rajoja ja vahvaa vanhemmuutta, eikä tuollaista piilovihaista alistumista, se on pahinta mitä lapselle voi tehdä.

[/quote]

Ap ons elvästi niin loppu lapsen takertumisesta, että tilanne on pakko saada poikki - ja lapsen pitää toki oppia myös luottamaan isäänsä.



Ja todella hyvä ilmaus muuten tuo "piilovihainen alistuminen"!

vaan anna ajan hoitaa asia. (Pysy kuitenkin aikuisena eli pyri olemaan reilu ja tarjoamaan syliä lapsellesi.) Kyllä se sieltä pintaan tulee, ehkä voimakkaampana kuin osaat aavistakaan.



Minulle kävi niin vaativan lapseni kanssa. Muistan kyllä miten pelkäsin, että se rakkaudentunne ei pääse pulpahtamaan pintaan.



Nyt kun katselen koulupoikaani, en tahdo tunnistaa häntä siksi "hankalaksi tyypiksi". Hän on mukava, viihdyttävä, empaattinen hieno poika. Joissain asioissa toki vähän jäärä niinkuin me kaikki :)

Meillä saman tyyppinen lapsi, kohta jo 2v. Jopa kauppareissut ja autoilut huutanut äitin syliin, äitin kannettavaksi..aivan todella rankkaa ollut. Ollut ollut muutamien kuukausien aikana välillä niin uupunut, että tein esim yksi viikonloppu sellaisen että lähdin ystävän luokse la-aamusta su-iltapäivään ja lapsi jäi isälle. Jännitti aivan hirveästi jättää, miten lapsi suhtautuu yöraivonsa aikana kun äitiä ei ole jne. Mutta menikin hienosti!! Ja näiden juttujen jälkeen lapsi on ollut paljon enemmän isänkin perään, tuntuvat todella hyvältä. Varmaan auttaa kun ikäkin lähestyy 2v:tä, mutta se että minä poistun kotoa enkä ole saatavilla, lapsi hyväksyykin isän aivan toisella tavalla. Kun olen kotona, vaatii ja itkii minua.

nyt on jokunen ilta kokeiltu niin, että mies nukuttaa lapsen. huutoa oli ollut yllättävän vähän. minulle huutaa ihan entiseen malliin, ellei enemmänkin. luulisin että hyötyjen pitäisi jo näkyä. toivottomalta vaikuttaa siis.

ja varmasti kaikilla äideillä on samankaltaisia ajatuksia/tunteita. Väsyneenä sitä ei vaan jaksa. Ole armollinen itsellesi. Vihan,inhon yms tunteet kuuluu myös vanhemmuuteen. Elä syyllistä niistä itseäsi. Lämmin halaus sinulle ja päivä kerrallaan. Rakkaudentunteet tulee ja menee.

En minäkään aina ole rakkautta suuresti lapsiin tai mieheenkään tuntenut jos on ollut stressaava elämänvaihe, mutta mitäpä siitä. Niistä vaiheista mennään yli rutiinilla ja tahdolla. Hoidetaan homma, niin koti kuin lapset, vaikka ei tunnukaan kivalta. Kyllä ne rakkaudentunteet sieltä taas sitten ajallaan tulee.



On minusta liikaa vaadittu itseltä jos vaatii että aina täytyisi jaksaa vielä jotain erityistä tunteakin sen lisäksi että hoitaa kaiken asianmukaisesti.

..Sanovat aina vaan että levottomuus kuuluu tähän ikävaiheeseen, lapsen iästä riippumatta.

Miten on mahdollista, että tuo voi liittyä IKÄvaiheeseen iästä riippumatta? IKÄvaihehan on

sidottu aikaan.