Lue keskustelun säännöt.
Yh:n valitusta, onko kellään muulla samoja tuntemuksia?
24.08.2012 |
Minulla on sellainen olo, että lapsi vie multa energian pelkällä olemassaolollaan. Olen ollut yh koko lapsen elinajan. Nyt hän on jo iso, mutta en saa mitään tehtyä enkä mihinkään keskityttyä hänen ollessaan. Jos hän sattuu olemaan jossain pidempään pois, saan vaikkapa imuroitua, luettua kirjaa, jne. Kun hän on kotona, jotenkin hän "täyttää tilan" ja kaikki keskeytyy koko ajan, niin etten saa aloitettua yhtään mitään. Huomaan, että tiskitkin laitan (umpiväsyneenä) vasta lapsen nukahdettua, vaikka silloin en haluaisi muuta kuin olla. Mutta otetaan tuo tiskikone-esimerkki: kun olen laittamassa tiskejä, lapsi kysyy jo moneen otteeseen jotain: mulla on jano, missä mun se ja se tavara on, arvaa mitä Ville sanoi luokassa. Aina pitää vähintään vastata se, että odota, mä laitan nämä ensin, tulen sitten. Mä vaan en jotenkin jaksa.
Tuntuu kurjalta ja syyllistän tästä itseäni.
Lapsi ei saisi kokea itseään joksikin jarruksi tai haitaksi.
Kommentit (44)
Olen myös ollut aina lapsen kanssa kahden.
Lapsi on eskarissa ja nyt jo helpottaa, kun on kavereilla ja pihalla itsekseen. Aiemmin minusta oli monia juttuja vaikea tehdä lapsen ollessa kotona (tiskikoneen sain kyllä tyhjennettyä), oli vaikea mihinkään pitkäkestoiseen ryhtyä.
Edelleen on vaikeaa, kun lasta ei voi jättää yksin kotiin ja jokaista pientä asiaa varten tulee lapsi ottaa siis mukaan asioille,pidemmällekin (minne mennään julkisilla,koska meillä ei ole autoa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nytkin minä olen kipeänä kotona, kuopuskin on kipeä. Niin vaan pitää raijata se kipeä kuopuskin mukaan, kun lähden hakemaan tervettä esikoista koulusta.
Tuo on kyllä jo ihan ihme laiskuutta, etteikö mitään saisi tehtyä, kun lapsi on kotona! Lienee ainokaisten hourailuja.
Taidat olla aivan puhki.
Elämä kyllä helpottaa, kun lapsi kasvaa, usko pois.
Mitä, jos ottaisit lapsen mukaan kotitöihin, tekisitte yhdessä?
Tsemppiä.
jos et pidä varaasi!
Tietenkään aikuinen ei heti jätä käsistään muuta, kun keisari inahtaa.
Ja todellakaan ei voi vain istua vieressä tuijottamassa, josko keisari mahdollisesti kohta haluaa jotain!
Taidat olla aivan puhki.
Elämä kyllä helpottaa, kun lapsi kasvaa, usko pois.
Mitä, jos ottaisit lapsen mukaan kotitöihin, tekisitte yhdessä?
Tsemppiä.
tuo nyt hieman on ehkä ylireagointia?
Minusta kuitenkin, vaikka aloituksen laitoinkin, on normaalia väsähtää lapsen tavallaan tauottomaan huomioimiseen. En tarkoita, että tuijotan häntä herkeämättä :D Vaan, että lasta kuitenkin pitää ojentaa, vastata, varottaa jne. Se vaan syö jotenkin omaa tilaani. Käytännön arkea: vaikkapa paistan pihvejä tms jota ei voi keskeyttää. Lasta tulee kaveri hakemaan, menevät pihalle. Ykskaks se pimpottaa taas ovikelloa (pihvi käryää hellalla): avain unohtui. Sitten kohta taas: pyörä takertui jotenkin kiinni, en saa auki lukkoa ja kaverit menee jo, tuu auttamaan. Siinä sitten siirtelee hellalla paistinpannua 10 sekunnin välein päälle ja pois kunnes ruoka on pilalla. Tämmöistähän arki on. Lapsi on lapsi ja tarvii aikuista tavallaan koko ajan. Ja siihen aikuinen väsyy kun ei voi sanoa miehelle, että käyppäs sinä vuorostaan että saan pihvit paistettua.
Olen minä kestoväsynyt, totta. Oman levon ja tilan tarve on totta. Mutta ei se tästä muuksi muutu, ennen kuin lapsi kasvaa aikuiseksi.
Ei kai tämä nyt voi olla näin ainutlaatuista ettei kukaan koe samaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos avain on unohtunut?? Anna lapsen olla pihalla.
Muistaa paremmin seuraavalla kerralla, mihin sitä avainta tarvitaan, kun jää kerran lukkojen taa.
Olet passannut lapsen aivan pilalle!
jos avain on unohtunut?? Anna lapsen olla pihalla.
Muistaa paremmin seuraavalla kerralla, mihin sitä avainta tarvitaan, kun jää kerran lukkojen taa.
Olet passannut lapsen aivan pilalle!
kuka siellä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sinulla on muuta tekemistä, niin pakkoko on avata koko ovea??
Ja kenelle sinä sitä ruokaa edes laitat, jos mukelo painuu pyöräretkelle? Miten se edes menee ulos siinä vaiheessa, kun sinä valmistat teille ruokaa? Miksei se ole kattamassa pöytää?
En halua pahoittaa mieltäsi, sillä uskon, että olet tosissasi.
Mutta ihan oikeasti, en ole kokenut ikinä tuollaista, vaikka meillä on 3 lasta.
Jotain on nyt todella pielessä. En ole ikinä joutunut tilanteeseen, missä pitäisi paistinpannua siirrellä 10 sekunnin välein.
En tiedä, mistä sinulla mättää, mutta jotain mättää ja todella pahasti.
Taidat olla aivan puhki.
Elämä kyllä helpottaa, kun lapsi kasvaa, usko pois.
Mitä, jos ottaisit lapsen mukaan kotitöihin, tekisitte yhdessä?
Tsemppiä.tuo nyt hieman on ehkä ylireagointia?
Minusta kuitenkin, vaikka aloituksen laitoinkin, on normaalia väsähtää lapsen tavallaan tauottomaan huomioimiseen. En tarkoita, että tuijotan häntä herkeämättä :D Vaan, että lasta kuitenkin pitää ojentaa, vastata, varottaa jne. Se vaan syö jotenkin omaa tilaani. Käytännön arkea: vaikkapa paistan pihvejä tms jota ei voi keskeyttää. Lasta tulee kaveri hakemaan, menevät pihalle. Ykskaks se pimpottaa taas ovikelloa (pihvi käryää hellalla): avain unohtui. Sitten kohta taas: pyörä takertui jotenkin kiinni, en saa auki lukkoa ja kaverit menee jo, tuu auttamaan. Siinä sitten siirtelee hellalla paistinpannua 10 sekunnin välein päälle ja pois kunnes ruoka on pilalla. Tämmöistähän arki on. Lapsi on lapsi ja tarvii aikuista tavallaan koko ajan. Ja siihen aikuinen väsyy kun ei voi sanoa miehelle, että käyppäs sinä vuorostaan että saan pihvit paistettua.Olen minä kestoväsynyt, totta. Oman levon ja tilan tarve on totta. Mutta ei se tästä muuksi muutu, ennen kuin lapsi kasvaa aikuiseksi.
Ei kai tämä nyt voi olla näin ainutlaatuista ettei kukaan koe samaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovat tottuneet saamaan vanhempien (ja muiden) jakamattoman ja jatkuvan huomion. Yksinhuoltajan lapsen ei tarvitse jakaa huomiota edes toisen vanhemman kanssa.
täällä sun kohtalotoverisi!!! Mun poika on nyt tokalla, ja vaikka tietoisesti olen opettanut lasta odottamaan jne, niin tuota se vaan tuppaa olemaan. Ollaan lapsen kanssa asuttu aina kaksin, tosin seurustelen tälläkin hetkellä mutta ainakin vielä asumme lapsen kanssa kahdestaan. Tuntuu niin tutulta nuo jutut, juurikin tuo pihvin paistaminen ja ovikellon soiminen jne. Sellaista se on, kun itse on äiti, isä ja sisarus samaan aikaan :D Tsemppiä meille, ja hatunnosto myös sulle niinkuin itsellenikin ja kaikille muille samassa tilanteessa oleville, voidaan olla ylpeitä toisistamme ja itsestämme että kuitenkin jaksamme päivästä toiseen vaikka väsyttää kestona aina!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
käsken lapsen mennä sanomaan, että a)kaveri voi tulla joko odottamaan, että meillä on syöty tai b) nyt ei leikit onnistu.
Ja meillä lapset kattaa pöydän, kun minä laitan ruoan.
Olen välillä paljonkin yksin, mutta lapsia on kaksi, lisäksi kotona on minun työni ja kaksi koiraa.
En todellakaan voi revetä aina joka inahdukseen. Jokin itsekunnioitus sentään!
Olin niin iloinen kun pääsin pitkästä aikaa aikaisin töistä ja olin jo ehtinyt suunnitella meneväni kirjastoon, lenkille jne.
Päästyäni kotiin sainkin huomata että lapsi oli sotkenut koulun jälkeen kämpän ihan sekaisin, joten ilta menikin siivotessa ja kiroillessa.
Jos olisin pistänyt lapsen siivoamaan jälkensä ja lähtenyt itse asioilleni, ei puhdasta olisi tullut ikinä. Niinpä lapsi sai vuorostaan löytää melkoisen vuoren koulukirjoja, legoja, leluja jne sälää huoneensa ovensuusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sinulla on muuta tekemistä, niin pakkoko on avata koko ovea??
Ja kenelle sinä sitä ruokaa edes laitat, jos mukelo painuu pyöräretkelle? Miten se edes menee ulos siinä vaiheessa, kun sinä valmistat teille ruokaa? Miksei se ole kattamassa pöytää?
mutta voihan ruuan kypsymiseen mennä vaikka tunti, miksei lapsi siksi aikaa saisi mennä pihalle kun esimerkiksi perunat kiehuvat ja sitten pyydän sisään?
Minä en tässä kyllä kykene näkemään minkäänlaista ongelmaa. Keskimäärin lapset ovat iltapäivisin/alkuillasta pihalla tai kavereiden kanssa ja sitten kutsutaan syömään kun ruoka on valmis.
Se ongelmani on se, että lapsi vie energiaani pelkällä läsnäolollaan. Olen energiamiinuksella Koko ajan on jokin "tilanne päällä", pitää huomauttaa älä keiku tuolilla, älä räplää kynttilää, vie koulukirjat reppuun jne. Puhelimet ja ovikellot soi ja sitten neuvotellaan mihin saa lähteä ja monelta tulla ja kenen kanssa nyt ollaankaan. Tämä kaikki on normaalia lapsiperheen arkea eikä tässä olla mitään diagnoosia hakemassa. Minä vain kerroin että kaipaisin enemmän omaa rauhaa ja tilaa ja luulin, että moni sanoisi, että niin minäkin ja että ymmärrän. Mutta nyt täällä arvostellaan ruoanlaittoa myöten meidän arkea. Ei tästä nyt ainakaan hyvä olo tullut.
kun mä olin yh:na lapsen kanssa kahden, mä tiskasin heti ruuan jälkeen astiat pois, niitä ei kovin kummoisesti kerry kun asuu kahden.
Varmaan montaa 4 lapsen äitiä naurattaa tämä sun avauksesi : ) Aika monet äidit kun joutuvat tekemään niitä kotitöitä jatkuvasti yksin, vaikka parisuhteessa ovatkin.
Mulla on nykyään 4 lapsen uusperhe ja lämmöllä muistan niitä aikoja kun piti kokata/pyykätä/siivota/tiskata vain kahdelle ihmiselle. Mun nykyinen mies on yrittäjä ja on ehkä kahtena iltana viikossa kotona "ihmisten aikaan" osallistumassa kotitöihin.
No, nyt lapset alkaa olla niin isoja, että ne osallistuu myös kotitöihin. Laita se vekara jeesaamaan sua sen tiskikoneen kanssa ja varmasti se voi jo tehdä kevyitä siivous- ja pyykkihommiakin. Ei täyden palvelun majataloa kannata ruveta yksi pyörittämään, siinä menee vaan hermo.
Niin, ja miksei se lapsi sitten voi olla siellä pihalla sitä tuntia? Miksi sen pitää olla oven takana? Tai hakemassa pyörää?
Anna kaatua tuolilla, polttaa kulmakarvansa ja unohtaa kirjansa.
Älä vastaa koko ajan puhelimeen, älä avaa ovea.
Äläkä nyt jumankauta ainakaan neuvottele joka käänteessä!
MIKSI SINÄ PÄIVYSTÄT KOKO AJAN??
että et jotenkin arvosta lapsesi seuraa tai et ainakaan nauti siitä. Mieti, miten löytäisit elämäänne yhteisiä hauskoja hetkiä. On kai niitä joskus kuitenkin? Miten saisit arjesta hauskempaa? Vaikutat myös väsyneeltä, nukutko tarpeeksi? Ota lapsi mukaan askareisiin, on mukava kun saa apulaisen ja lapsikin kokee saavansa arvostusta ja huomiota, kun teette asioita yhdessä. Ruoanlaitto ja tiskikoneen täyttö yhdessä voi oikeasti olla kivaa.
Mun äiti on just tuollainen, tuntui, että pelkkä läsnäoloni väsytti ja ärsytti häntä. Opin olemaan hiljaa ja vaatimaton. Jos hän ei saanut mitään aikaiseksi, se oli aina lasten syy. Näin on valitettavasti edelleenkin, aina kun käymme, hän muistaa syyllistää siitä miten ei taaskaan ehtinyt tehdä mitään ja on taas niin väsynyt. En ymmärrä miksi lapsia tehdään, jos niiden kanssa ei haluta olla.
mulla on kaksi lasta ja nuoremman vuoksi koen samoin. Vaikka hänellä on ikää jo kivasti, niin silti moni tekeminen saattaa katketa hetkenä minä hyvänsä johonkin "asiaan".
Pystyn kyllä esim ruuan tekemään keskeytyksettä, mutta takaraivossa on vielä se muisti, etten aina ole voinut ja se jotenkin jäytää taka-alalla, ja siksi se tekeminen ei ole mielekästä.
Kun kuopus on kaverillaan tms voin toimia aivan normaaliin tapaan, ilman sitä outoa tunnetta, jolloin tajuaa, että kaikki tämä voi keskytyä...
En tiedä, tajuaako kukaan, mitä tarkoitan, mutta sanonpahan vaan, että poisoppiminen on vaikeaa.
Eli etsimään tavaransa ja juomaan. Ton Villejutun voit kyllä kuunnella, vaikka teet jotain muuta samalla.
Mä olin esikoisen syntymästä totaali yh nelisen vuotta. Meille on lapsen kanssa kasvanut todella vahva side ja olen tottunut tekemään tavallaan kaiken yhdessä hänen kanssaan. Mä en taas osaa oikein olla kun lapsi ei ole kotona. Nyt meidän perheeseen kuuluu muitakin mutta esikoisen kanssa mulla tulee aina olemaan varmasti todella vahva side ja erilainen suhde tietyllä tasolla kuin muiden lasteni kanssa.
Tietysti muakin väsyttää välillä niin kuin kaikkia äitejä. Ei ole kyllä kuitenkaan vastaavia tuntemuksia ja ajatuksia ollut.