Mies ei halua minun sukunimeäni enkä minä hänen..

Naisella ei ole koskaan "omaa sukunimeä" - sehän on aina jonkun miehen sukunimi JOKA TAPAUKSESSA :D

Isältäs oot nimes saanu, tai jos olet äitisi sukunimellä niin hän on sen joltain mieheltä jostain syntyessään/naimisiin mennessään saanut.

Mulle on ihan sanomattakin selvää että otan mieheltäni sukunimen kun menemme ensikesänä naimisiin. TIETTY. Ja lapset ristitään miehen nimellä kuten kuuluukin.

Et taida tietää, että sukunimilaki on Suomessa ollut vasta vajaan sata vuotta, ja siitäkin vain osan ajasta naisella oli velvollisuus ottaa miehen, joko isänsä tai aviomiehensä nimi.

Sitä ennenkin se oli toki yleinen käytäntö, mutta usein koko perheen nimi otettiin asuinpaikan mukaan, ei miehen.

Naisella ei ole koskaan "omaa sukunimeä" - sehän on aina jonkun miehen sukunimi JOKA TAPAUKSESSA :D

Isältäs oot nimes saanu, tai jos olet äitisi sukunimellä niin hän on sen joltain mieheltä jostain syntyessään/naimisiin mennessään saanut.

Mulle on ihan sanomattakin selvää että otan mieheltäni sukunimen kun menemme ensikesänä naimisiin. TIETTY. Ja lapset ristitään miehen nimellä kuten kuuluukin.

Sukunimikäytäntö ja -lainsäädäntö on vakiintunut Suomessa varsin myöhään, ja siksi(kään) ei voida sanoa että sukunimet olisivat yleisesti ottaen aina periytyneet miesten kautta. Aika monet miehet ovat ottaneet aikoinaan vaimonsa nimen, jos ovat menneet vävyiksi vaimon suvun taloon/tilalle. Jos paikan nimi on ollut vaikka Niskavuori, niin perheen tyttären miehestä on sitten tullut Niskavuori myös. Samoin on ollut tavallista, että molemmat puolisot ovat uuteen paikkaan muuttaessaan ottaneet sen paikan nimen sukunimekseen. Näin siis vielä 1900-luvun taitteessa eli vain muutama sukupolvi taakse päin. Eli voi hyvin olla että isäsi nimi on alkuaan jonkun paikan tai esiäidin nimi, eikä suinkaan esi-isän.

Itsellänikin on pieni ongelma tämän nimiasian kanssa. Pidin naimisiin mennessä oman nimeni, tietysti, mutta tulevien lasten nimi askarruttaa. Muuten pistäisin heidät ilman muuta omalle nimelleni, mutta nimeni sattuu olemaan Suomen yleisimpiä ja miehelläni taas on kaunis ja hyvin harvinainen nimi (ei tosin ole vanha nimi vaan vasta yhden sukupolven ikäinen, mieheni isä siis on muuttanut nimensä). Toisaalta tuntuu tosi tyhmältä pistää lapset isän nimelle, kun minä heidät kuitenkin synnytän jne. mutta sitten taas toisaalta mietin, liioittelenko, jos laitan lapsille oman, rumahkon ja tavallisen nimeni. Luulen että päädyn laittamaan miehen nimen... Pitänee sitten maksaa jotain hyvitysmaksua periaatteiden pettämisestä vaikka Naisasialiitto Unionille... ;)

Miksi teette asiasta niin suuren numeron? Kunnioittakaa perinteitä, koko perheelle miehen sukunimi. Kyllä siihen kaikki tottuu alkuhämmennyksen laannuttua.

Jos me haluamme kunnioittaa perinteitä, mies ottaa minun nimeni. Asumme nimittäin minun kotitilallani (vanha sukutila) josta sukunimenikin on peräisin.

Miksi teette asiasta niin suuren numeron? Kunnioittakaa perinteitä, koko perheelle miehen sukunimi. Kyllä siihen kaikki tottuu alkuhämmennyksen laannuttua.

eikä hän myöskään halua että pidän omani "siinähän menis kaikki ihan sekaisin!".

Miten niin siinä menis kaikki sekaisin? Teillähän on tuo tilanne ollut koko ajan ja ei varmaan kukaan ole mennyt sekaisin..?

Kumpikin pitää nimensä ja loppuväääntö tulee kumpi nimi lapsille. Jos kumpikaan ei jousta niin arpa ratkaisee.



Ainakin tähän mennessä on väestörekisteri pysynyt perässä, että kenen lapsia ovat ja lapset tunnistavat äitinsä. Ainoa "haitta" on ollut, että on luultu avopariksi, mutta sen psyyke on kestänyt.



Vaimon oma sukunimi ei ole itseltä pois ja näin isänä se pääasia on, ettei lapsilla ole talomiehen tai naapurin Villen sukunimeä.

Kunnioittakaa perinteitä, koko perheelle miehen sukunimi.

Sukunimikäytäntö avioliitossa on muuttunut aikojen kuluessa.

Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä.

Käytäntö alkoi murtua 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Vuoden 1929 avioliittolaki sääti, että vaimon oli otettava miehensä sukunimi tai yhdistelmänimi.

Vuonna 1986 laki muuttui. Uusi sukunimilaki määräsi, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Menee liian pitkälle tää feminismi

Sinunko mielestä naisella ei ole samaa oikeutta pitää oma nimensä kuin miehellä? Miksi? Siksi kun se on joskus ollut tapana?

Kannatatko muutenkin alisteista naisen asemaa?

Sukunimikäytäntö ja -lainsäädäntö on vakiintunut Suomessa varsin myöhään, ja siksi(kään) ei voida sanoa että sukunimet olisivat yleisesti ottaen aina periytyneet miesten kautta.

Just näin, kyse ei ole kovin pitkäaikaisesta perinteestä.

Mieheni on kotoisin kulttuurista, jossa aviopuolisot pitävät oman sukunimensä avioituessaan. Mulle oli itsestään selvää, että pidin oman nimeni. En ole omaisuutta, joka siirtyy miehen sukuun. Olin jo ehtinyt julkaista omalla nimelläni, ja nimen vaihto vasta olisikin sekoittanut. Olemme perheenä yhtenäinen, ei se nimistä ole kiinni. Ainoa hankaluus on se, että jos esim. varaan lapsilleni lääkäriaikaa ja virkailija kysyy hetua, varoitan usein, että sieltä tulee sitten vähän erikoisempi nimi, mutta kyse on silti mun lapsestani.

jos se tosiaan on täysin uusi. Toinen vaihtoehto on ottaa jommankumman suvussa aiemmin esiintynyt nimi.

Ajateltiin tosin sitten keksiä ihan uusi sukunimi. Jostan kuitenkin luin, että kahden sukunimen yhdistäminen olisi kiellettyä uutta sukunimeä luodessa, tarkoittaako se ettei esim. voitaisi yhdistää nimiämme ja olla 'Kalliosuutari' (esimerkki!)?

lukiessani Hesarin vihittyjä-palstaa, miten monet naiset vieläkin ottavat miehen sukunimen. Varsinkin niissä tapauksissa, joissa naisella on kaunis, harvinainen sukunimi verrattuna miehen nimeen.

Itse olen harmitellut, etten ottanut kaksoisnimeä naimisiin mennessäni. Silloin ei vielä nainen voinut jäädä pelkästään omalle nimelleen, vaan piti ottaa joko miehen nimi tai kaksoisnimi. Oma sukunimeni oli (on) ns. suojattu nimi.

Jälkeenpäin en ole jaksanut ryhtyä enää nimenvaihtoon!

Oma sukunimeni oli (on) ns. suojattu nimi.

Siis erikseen suojattuja. Kaikki nimet ovat yhtä suojattuja, mitään et saa ottaa jos ei esiinny omassa suvussasi.

Oman nimeni pidin naimisiin mennessä ja lapset on minun nimellä. Mies saa vaihtaa omansa jos jossain välissä haluaa, ei ole ollut nimistä riitaa kun tein alusta asti selväksi, että pidän omani ja lapset pistän omalle nimelleni.

Naisella ei ole koskaan "omaa sukunimeä" - sehän on aina jonkun miehen sukunimi JOKA TAPAUKSESSA :D Isältäs oot nimes saanu, tai jos olet äitisi sukunimellä niin hän on sen joltain mieheltä jostain syntyessään/naimisiin mennessään saanut. Mulle on ihan sanomattakin selvää että otan mieheltäni sukunimen kun menemme ensikesänä naimisiin. TIETTY. Ja lapset ristitään miehen nimellä kuten kuuluukin.

Tosi outo logiikka tässä! Miksi naisen isältä saatu nimi olisi vähemmän hänen omansa kuin miehen isältään saama nimi. Et oikeesti kyllä taida mikään ruudinkeksijä olla.

eli ensin vaikka sinun nimesi, sitten miehen, tyyliin Lahti-Vaarala (joo tosi harvinaiset esimerkit ;).



Tai sitten teette kuten siskoni teki samassa tilanteessa, eli valitsette sitten jonkin uuden sukunimen. Siskoni vaihtoi tuon sukunimen itselleen sitten ennen häitä (koska sehän maksaa) ja mies sai sitten tämän nimen avioliittoon astuessaan. Voihan sen toki tehdä niinkin päin, että ottaa nimen ensin miehelle, niin menee perinteisemmin :)

Meillä mies ilmoitti, että päätös on yksin minun. Huomasin kyllä että oli salaa tyytyväinen kun vaihdoin sukunimeni miehen sukunimeen. Ja olen itsekin tyytyväinen, nyt meillä kaikilla on sama sukunimi.



Mutta jokainen päättää sen sukunimensä ihan itse, joten tee kuten haluat. Jos ukko naljailee niin sano, että mieskin sai päättää nimensä itse joten sama oikeus on sullakin, ilman että asiasta auotaan päätä. Kysy mieheltä vielä että saatko sinäkin vittuilla hälle kun ei nimään vaihtanut.

Kompromissi voisi olla yhdysnimi tai kokonaan uusi nimi, mutta jos ne eivät sovi, niin sitten omat nimet ja sillä selvä. Ei siitä kukaan sekaisin mene :D Yhteisillä lapsilla (jos sellaisia joskus tulee) on oltava kaikilla sama sukunimi, eli se on sitten aikanaan päätettävä kumpi nimi valitaan.



Itse valitsin miehen sukunimen naimisiin mennessämme, halusin koko perheelle yhteisen sukunimen. Identiteettini ei ole nimestä kiinni, ihan oma itseni olen ja yhtä paljon kuulun sukuuni edelleen, oli nimeni mikä hyvänsä.



Sekä oma alkuperäinen sukunimeni että miehen sukunimi ovat harvinaisia. Isäni vanhemmat vaihtoivat nimen 40-luvulla, keksivät kokonaan uuden. Tätä nykyä nimen kantajia on elossa 17. Miehen vanhemmat puolestaan 70-luvulla muunsivat suvun alkuperäisen nimen itsekeksimäänsä muotoon. Tämän nimen kantajia on nyt 10. Miehen kahdella sisaruksella ei lapsia ole eikä tule. Meidän kaikki lapset ovat poikia, saapa nähdä millainen nimivääntö tulee heidän tulevissa perheissään sitten joskus aikanaan..

kun mennään naimisiin. Mies olisi kai halunnut, että otan hänen nimensä, mutta itse haluan olla "minä itse" ja nimeni on osa minua. Ottakoon tai jättäköön.

sanoin heti, että vaikka mentäis naimisiin, nimeäni en vaihda.

Ota tai jätä.

Mutta tämä oli ehto.

Mies on ollut tietoinen asiasta koko ajan, ja hyväksynyt asian.

Olemme molemmat omilla nimillämme, eikä "kukaan ole mennyt sekaisin."

sitten kun saatte lapsiakin ellei teillä jo ole niin on se kivempaa kun kaikilla on sama sukunimi niin perhekin tuntuu yhtenäisemmältä :)