Viiltelystä; jos teininne on sitä tehnyt, kauanko

Loppui itsestään ilman muiden puuttumista

Itse olen alakoulussa, ja myönnän että viiltelen.
Olen tyttö, mutta en helvetissä viiltelisi jonkin muodin takia.
Äitini ei tiedä minun viiltelevän, eikä varmasti saakkaan tietää..
Hsluaisin mennä psykologille tekemään masennustestin, mutten uskalla.. :/

Asiasn täytyy puuttua, viiltelyn taustalla on aina jotain syvempää. Nimim. 12 vuotiaana viiltelyn aloittanut, viimeksi puoli vuotta sitten viiltänyt 27v. Jos asiaan olisi kohdallani nuorena puututtu, se ei ehkä olisi päässyt noin kroonistumaan. Äitini siis tiesi, muttei toiminut.

[quote author="Vierailija" time="17.09.2014 klo 23:21"]

Itse olen alakoulussa, ja myönnän että viiltelen. Olen tyttö, mutta en helvetissä viiltelisi jonkin muodin takia. Äitini ei tiedä minun viiltelevän, eikä varmasti saakkaan tietää.. Hsluaisin mennä psykologille tekemään masennustestin, mutten uskalla.. :/

[/quote]

Hei pikkuinen,

miksi pelkäät sitä, että äitisi saisi tietää?

Haluaisit mennä psykologille selvittämään, onko sinulla mahdollisesti masennus. Mitä muita masennuksen oireita, kuin viiltely sinulla on? Miten ne tulevat esille kotona ja koulussa?

Pelkään että äitini saisi tietää, koska siitä ei koskaan tiedä mitä se tekee >.<
Pelkään että joudun lastenkotiin koska olen muutenkin 'astetta hankalampia ' lapsi
Ainakin joltain olen kuullut että väsymys, turhautuminen ja itkeminen on osa masennusta.
En jaksa välittää enään mistään, en jaksa enään panostaa kouluun.
Heti kun pääsen kotiin, nukahdana pakosta, koska en vain jaksa olla hereillä..
Tulee molemmissa esille.

Olen nyt 32 ja viiltelin vuosikausia teininä pahaa oloani pois. Kotona ei osattu kuunnella eikä keskustella, ja olin hyvin tunteellinen ja tempperamenttinen. Kun tuli todella suuri tunnekuohu en pärjännyt sen kanssa. Tavaroita lensi ja veri vuosi.
Sain sitten rauhoittavat lääkkeet aikanaan, ja nappasin tunnekuohussa sellaisen, niin ei tarvinnut enää purkaa viiltelemällä. Kävin myös pitkän psykoterapian avuksi tunteiden hallintaan.
Yhä olen tempperamenttinen aikuinen, mutta en käytä lääkkeitä enkä viiltele.

muistan ystäväni viillelleen yläasteella. Keskusteltiin siitä puolen vuoden sisällä, nyt kun ollaan kaikki jo aikuisia. Sanoi lopettaneensa, kun me kaverit tokaistiin, miten tyhmältä se näytti. Itsellä ei ollut kommentista muistikuvaa! Huomaa miten vähä-älyisiä teinit osaavat olla, tekojen ja sanomisten osalta!



Mielestäni ystäväni viilteli ainakin pari vuotta, voi olla että oli jo aiemminkin! Taustalla on varmasti pahaa ahdistusta, mihin pitäisi puuttua ja hakea apua! Avunhuudoksi sitä itse kutsuisin.

Haettiin apua ja lopulta tyttö kävi psykoterapiassa kaksi vuotta, kaksi kertaa viikossa. Nykyään suht normaali 18-vuotias nuori nainen, kuitenkin huomattavasti sisaruksiaan herkempi ja huomaan edelleen pitäväni hänen mielialojaan tarkasti silmällä.

eipä niistä pahemmin olla keskusteltu. Tiedän että on viillelly ja lapset tietää minun tietävän.

Vanhin on saanut apua anoreksiaansa ja sitä kautta viiltelyynsäkin.

Vain "tyhmät" viiltelee näkyvään paikkaan kuten esim käsivarsiin

kanssa työskennelleenä psykologina katselisin muuten hyvinvoivan oloiselta lapselta enintään yhden kerran "kokeilun". Jos toistuu tai nuoren tilanteessa on mitään muuta huolta herättävää, hakisin kyllä herkästi ammattiapua. Ei ole mikään turha klisee että apu menee parhaiten perille kun sitä saa ajoissa. Koulun th:n tai omalääkärin kanssa kannattaa selvitellä mikä on omassa kunnassa järkevin reitti avun piiriin.

poika viilteli käsivartensa & säärensä alakouluikäisenä. asiaan puututttin heti, ihana kouluterveydenhoitaja auttoi sekä poikaa että äitiä. saimme apua erikseen sekä yhdessä todella nopeasti. ja se jäi siihen kokeiluun, onneksi !

Aloitin viiltelyn kun olin kuudennella ja sitä jatkui siihen kunnes olin 20-vuotias. Itselläni hommaan kuului masennusta ja aloin pääsemään viiltelystä yli vasta itsemurhayrityksen jälkeen (joka olisi onnistunut, ellei joku tuntematon olisi minua pelastanut, kiitos siitä).



Itse viiltelyn lopettaminen oli todella pitkä prosessi ja tietyllä tapaa taistelen sitä vastaan joka päivä. Samalla tavalla kuin anoreksiaakin vastaan.

Kuitenkin itselleni sen viiltelyn perusidea oli inho ja viha itseäni kohtaan. Kun aloin noiden yli pääsemään, niin se viiltämisen ja itseni satuttamisen halu väheni. Mutta kuitenkin vielä tänäkin päivänä tuo halu iskee jos päivä on sellainen että mikään ei onnistu ja jos monelta suunnalta tulee p****a niskaan.



En sano että kaikille homma olisi noin pahasti selkärangassa, mutta jos lapsellesi tuo viiltely on masennuksen purkukeino, tarvitsee hän apua ja paljon. Jos se on taas "muotia" niin luulen että keskustelu jonkun sellaisen kanssa jolla on viiltely arvet näkyvillä, voi auttaa herättämään todellisuuteen.

Arpien syvyys kertoo paljon. Jos ovat vain pintanaarmuja voi olla että kyse on pelkästä "muodista" mutta jos jäljet ovat syviä ja paksuja, on kyse auttamatta jostain vakavammasta.

meni ohi peruskoulun lopussa.

Tosin nyt (18 v) tuli takapakkia ja paha arpi ranteessa.

AINA merkki ongelmista eli ammattiapua (esim. tk-lääkärin kautta), muuten vain pahenee.

kyseessä poika. Sanoi viiltelyn hetkeksi helpottavan todella ahdistavaa oloa. Loppui hoitojaksoon ja lääkitykseen, joka on edelleenkin. Lääkkeitä syönyt nyt 7 vuotta.

Toinenkin lapsi on muutaman kerran viillellyt itseään, liittyi myös masennukseen. Meni ohi, kun asioista puhuttiin ja nuorta tuettiin mahdollisimman paljon.



Aika yleistä on nuorilla ja osalla ehkä kokeilunhaluakin ja näyttämistä vaan kuvioissa, aika usein liittyy kyllä oikeasti masennukseen ja ahdistukseen.

Yläasteella on monta nuorta, jotka kulkevat jatkuvasti pitkähihaisissa peittääksen arpensa.

Ja johtui ahdistuksesta kun adhd:ja aspergerin kanssa piti siirtyä yläkouluun, jossa ettajat ei halunneet tukea ja luokkakavereita ei tuntenut.



Viiltely loppui ihan vakavalla kkustelulla ja puheella, siis käskin lopettaa ja perustelin, miksi. Valitettavasti se ahdistus ei luitenkaan loppunut, ja sitä sitten piti yrittää helpottaa muilla keinoin. Päihteisiin ei seonut, mutta kaikenlaista kouluongelmaa siitä tuli. Ongelma loppui vasta kun otettiin käyttöön adhd-lääkitys ja löydettiin siihen oikea annostus ja lapsi pystyi istumaan hiljaa paikallaan niin kuin opettajat halusivat.

Nuorempi sinä kuullostaa aivan ystävältäni luonteeltaan. Hän viiltelee pahaa oloaan pois koska "maailma satuttaa mut sitä voi helpottaa jos satuttaa itse fyysisesti itseään"

hänenkään perheensä ei osaa käsitellä asiaa eikä ystäväni suostu luopumaan viiltelystä vaikka kuinka yritän häntä auttaa. Olen toivoton siispä tulin lukemaan netistä uusia näkökulmia. Ajattelin että sinä saattaisit osata neuvoa minua? En voi ehdottaa lääkkeitä tai hän suuttuisi minulle jälleen..täytyy olla hieno varainen

Vierailija kirjoitti:

Itse olen alakoulussa, ja myönnän että viiltelen.

Olen tyttö, mutta en helvetissä viiltelisi jonkin muodin takia.

Äitini ei tiedä minun viiltelevän, eikä varmasti saakkaan tietää..

Hsluaisin mennä psykologille tekemään masennustestin, mutten uskalla.. :/

Olen myös alakoulussa sekä viiltelen, minunkaan äiti ei tiedä enkä aio kertoa. Uskalla vaan mennä se voi auttaa. Minun kaverit sanoo koko ajan että lopeta , lopeta mutta ei se auta toivon että sinä pystyt lopettamaan koska minä en . Siitä on tullut tapa. Epäterveellinen tapa

10 vuotta viilleelleenä, siihen koukkuun jääneenä ja siitä tuskin koskaan täysin eroon pääsevänä voin kaataa teidän kommentit muoti-ilmiöstä. Vaikka kyse olisikin "pelkästä"  muoti-ilmiömäisestä näyttämisen halusta, yleensä tuo näyttämisen halu kertoo syvemmästä epävarmuudesta ja itsetunto-ongelmasta, johon on hyvä puuttua ennen kuin lähtee käsistä. 

Viiltelyä ei hoideta sanomalla että "se on noloo näyttää tyhmältä" kommentilla. Joihinkin ihmisiin, jotka elävät siitä mitä muut ajattelevat se ehkä pureekin Niissä tapauksissa on syytä käyttää harkinan varaa. Ihminen joka elää toisten odotuksista ei lähtökohtaisesti ole terve. "mieti mitä muutekin ajattelevat" kommentin takana on odotusta sopeutua joukkoon. Kaikki meistä eivät sitä halua. Jotkut meistä viiltelevät juuri sen vuoksi, että voisi heittäytyä yhteiskunnan silmissä pelleiksi. Kun toivoo kipua, haluaa nähdä verta siinä ei kiinnosta kuka ajattelee ja mitäkin. Siinä haluaa vain lietsoa noidankehää johon on alunperin tippunut.

Harkinnasta. Viiltelyä tehdään useimmiten hyvin ahdistuneessa mielentilassa missä tunteen hallitsettomuuden seurauksena ikään kuin osa aivotoiminnasta lakkaa. Siinä vaiheessa ei hirveästi tule miettineeksi katuuko näkyviä arpia seuraavana päivänä. On turha haukkua toista tyhmäksi, jos itsellä ei ole kokemusta syvästä ahdistuksesta.

Viiltelijöitä tunnen paljon. Toiset ovat harkinnanvaraisempia ja toiset impulsiivisempia. Toiset haluavat tulla nähdyksi, toiset eivät. On hankalaa puhua yhteneväisestä massasta, kun ihmisiä on moneksi. Lisäksi arpien syvyys ja paksuus ei kerro ahdistuksen syvyydestä. Se kertoo enemmän harkinnanvaraisuuden sen hetkisestä tilasta. Kykeneekö ihminen ajattelemaan tekojaan vai haluaako on nimenomaan syvää kehon tuhoa.

Jos haluaa olla avuksi, suosittelen vaatimatonta läsnäoloa. Kukaan ei halua tulla syytetyksi toimistaan. Huomauttelu viiltelystä ei koskaan puhu viiltelystä vaan siitä tilasta missä ihminen on. Tunteisiin ei ole helppoa vaikuttaa. Siksi asiaton haukkuminen ja huomauttelu onkin aina itse ihmisyyttä halventavaa eikä pelkkää tekoa.

Ulka on kans sillee et oon meen kuudennelle ja viiltelen alotin nelosen pari kokeiluu mut sit oli tauko ja vitosel jatkoin ja nyt ollaa täs et haluisin tehä masennustestin mut en äitille uskalla puhuu tästä.