Mikä mua oikein vaivaa...??
Tämä viesti voisi kuulua tuonne vauva-puolellekin, mutta laitanpa nyt tänne. Eli olen tässä pähkäilemässä, että mahtaako jokin synnytyksenjälkeinen masennus olla puhkeamassa vai kärsinkö jostain kolmenkympin kriisistä tai " kotiäitisyndroomasta" ?? Eli olen kolmekymppinen kolmen pienen lapsen äiti, pienin on vasta alle pari kuukautta. Tässä aika ajoin mulle on tullut inhottavia henkisiä " aallonpohjia" täällä kotona ja tuntuu, että tämä elämä on vain tätä samaa pyöritystä päivästä toiseen. En voi valittaa, etteikö mieheni tekisi mitään, sillä hän on todella auttavainen ja hoitaa tätä kotia ja lapsia ihan siinä missä minäkin -käy kyllä päivät töissä, mutta ei tee mitään ylipitkää työpäivä. Lapset ovat valoisia ja iloisia perusterveitä lapsia. Toki välillä riehuvat ja tekevät jotain kolttosia, mutta se kuuluu asiaan. Minä vain jotenkin en jaksa. Se näkyy käyttäytymisessäsi päivittäin. Korotan ääntäni ihan liian usein ja huudankin, joskus saan pieniä ja isompia raivareita -lapsiin en kuitenkaan sentään käy käsiksi...Minulla on lasten kanssa erilaisia kerhoja yms. joissa käydään eli neljän seinän sisällä emme pelkästään ole. Toisaalta lähtemiset ovat aina ihan hurjan rankkoja, kun yleensä aina tapahtuu jotain sellaista, että mun kärsivällisyyteni loppuu, mutta silti lopulta nuo sosiaaliset tapahtumat ovat tosi tärkeitä minullekin. On meillä toki paljon hyviäkin hetkiä lasten kanssa -lauletaan ja leikitään jne. Vauva on hyväntuulinen yleensä ja on antanut vielä toistaiseksi minunkin nukkua hyvin, joten en voi univelkaakaan syyttää olotiloistani. Lisäksi mulla on pari ihan omaakin juttua (harrastusta), joihin miehenikin on minua kannustanut ja hoitaa aina lapsia silloin, kun tarvitsen. Olenkin ihan ihmeissäni, että mikä mua oikein vaivaa, kun kaikki on periaatteessa hyvin?? Minulla on rakastava aviomies, ihanat lapset, muutamia oikein hyviä ystäviä, vaikken heidän kanssaan kovin usein soittelekaan tms. Miksi kuitenkin joka päivä joudun taistelemaan itseni kanssa, että jaksan taas eteenpäin?? Onko tämä vain luonteessani, että vaadin elämältä jotain sellaista, jotain mitä en itsekään tiedä, mitä se on vai voiko kyse olla jostain masennuksen tapaisesta...Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan??
Ps. Minulla on mielestäni myös ns. arvot kunnossa, joten mistään sellaisestakaan en usko olevan kyse...
Kommentit (5)
Mulla auttaa se, että esikoinen on mummilla muuutaman päivän.
pienin on vielä niin pienikin että kyllä se vaikuttaa, hormonit on vielä synnytyksen ja raskauden jäljiltä myllerryksessä, mutta jos oikein ahdistaa niin voisithan käydä vaikka jossakin perheneuvolassa tms. juttelemassa? Sekin jo auttaa että saa jollekin kertoa koko litanian ja purkaa asioitaan, vaikkei mitään hirmu ongelmia olekaan. Mulla on vasta 2 lasta, toinen 2v6kk ja toinen 10 kk, ja kyllä mullakin oli kuopuksen syntymän jälkeen välillä sellaisia hetkiä että teki mieli vain sulkea ovi ja lähteä vähäks aikaa jonnekin missä ei ole mitään velvollisuuksia - vaikkei tietenkään oikeesti. Mutta teki mieli. Nyt ei ole sellaista, vaan kaikki näyttää ihan hyvältä!
Itselläni on ollut kesästä alkaen samankaltaisia fiiliksiä. Meilläkin on kolme lasta ja aika raskasta välillä elo ja olo, kun tuntuu että jokainen lapsi on jonkun vaiheen uhmäiässä. Kerroin neuvolassa fiiliksistäni ja sain soittoajan perhetyön psykologille. Oli ihanaa jutella jonkun ihmisen kanssa, joka ei syyllistänyt vaan kuunteli ja tuntui ymmärtävän, antoi myös vinkkejä miten ristiriitatilanteista lasten kanssa voisi selvitä helpommin. Juteltiin myös siitä, että mies ei ymmärrä miksi äiti ei jaksa omien lastensa kanssa. Olen miettinyt omaa oloani ja tullut siihen tulokseen, että viimeiset viisi vuotta ovat olleet tosi raskaita, työtä ja lastenhoitoa 24 tuntia vuorokaudessa. Minulle on tainnut tulla jonkin asteen burnout, loppuunpalaminen siihen että koko ajan joku tarvitsee minulta jotakin. Koska itse näen aika vähän mahdollisuuksia muuttaa asioita, niin yritän tsempata itseäni sillä, että muutama vuosi enää ja sitten saa taas nukkua yöt, vaikka lukea päivällä, käydä kaupassa yksin jne. Kun nyt vielä vähän aikaa jaksaa, niin kohta voi lasten kanssa puuhastella sellaisia isompien juttuja, joista pidän, kuten pelailla lautapelejä, käydä leffassa ja urheilla.
Tuttua tarinaa mitä kerroit. Meillä on viisi lasta joista kolme on jo koulussa ja kotona vajaa parivuotias ja 3kk vauva. Isommat jo ymmärtää kun sanon että on kolmen ä:n päivä (älä ärsytä äitiä), mutta eihän nämä pienet sitä voi käsittää. Paljon on auttanut se että tarvittaessa saan miehen kotona ollessa olla hetken poissa vahvuudesta. Eli voin poistua hetkeksi suljetun oven taakse vaikka lukemaan kirjaa tai tekemään jotain omaa ilman että joku heti huutaa äitiä. Jo tieto siitä, että joskus saan olla omassa kodissani hetken ilman että tarvitsee olla käytettävissä, auttaa jaksamaan.Ajan ei edes tarvitse olla pitkä: 15min tai puoli tuntia tekee ihmeitä. Kannattaisi kokeilla!
luulen että ihan normaalia.etenkin kun 3 pientä kyllähän siinä väsyy.minulla on vain yksi 2-vuotias poika ja kyllä täytyy myöntää että kun uhma iski hänelle niin kyllä on ollut vaikeaa ja raskasta,mutta kyllä se siitä.