Naapuri on tyly lapselleni.

Kotona esittää kilttiä, mutta voi olla toisenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa ihan riiviö.

Meillä käy tällainen häirikkö, vanhempansa eivät usko että pentu on ihan kauhea. Meillä kinaa ja tappelee asiasta kuin asiasta. Mikään leikki ei suju.

Kieltämättä keksin aika usien tekosyitä miksi lapsi ei voi tulla kylään.

(Tämä ei sitten ole mitenkään vihamielinen viesti, toivottavasti et ota nokkiisi. Yritän asetella sanani oikein).

Osaatko sanoa missä menee raja siihen, että keksii mielummin tekosyitä ettei lapsi pääse leikkimään (koska se on todella läpinäkyvää) ja siihen, että ottaisi asian puheeksi tämän häirikkölapsen vanhempien kanssa? Meneekö se raja häiriköinnin määrässä/laadussa, vai esim. siinä, että omalla lapsella on niin paljon muitakin kavereita, että yhden voi tipauttaa "helposti" pois? Kyseleepi se poikatytön äiti joka kirjoitti ylempänä ja toivoo että olisi saanut naapuriltaan vaikka miten kitkerää palautetta siitä mikä mättää sen sijaan että näytetään lapselle norsunv-mäistä naamaa :(

Lasten välisiin suhteisiin. Mielestäni heidän on ihan hyvä oppia tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Eriasia tietysti joku väkivaltainen tms. Olisi omituista, jos antaisin lasteni leikkiä vain sellaisten lasten kanssa, joiden kanssa omani olisi ikäänkuin paremmassa asemassa.

Ja ongelmat selvitetään vanhempien kesken eikä sillalailla, että yksi vain suljetaan pois.

Nuo mammakerhot on kyllä älyttömiä, toki ne lapset sen kiusaamisen sieltä oppivat.

Meillä siis näin. Naapurissa asuu vähän poikaani vanhempi poika, ja heillä on trampoliini oleskelupihamme vieressä, välissä on vain matala pensasaita. Oma poikamme on parivuotias ja opettelee puhumaan suomea ja englantia samaan aikaan. Sanat kuulostavat varmasti hassuilta jos ei ymmärrä että englantia puhutaan, eikä se suomikaan vielä sujuvaa ole.



Tämä naapurin kauhukakara on aikuisten läsnäollessa tosi superystävällinen, pyytää meidänkin pojan trampoliinille hyppimään ja on tosi kiva. Annas olla kun häivymme näköpiiristä (meillä on terassi siten ettei trampoliinilta näy, puhe kuuluu kuitenkin): kiusaus alkaa. Lempihupina on tällä hetkellä poikamme puheen ilkkuminen. Tämä NicoPetriina kutsuu kaverinsakin aidan viereen ilkkumaan ja yrittää houkutella poikaamme puhumaan. Siitäkin huolimatta, että NicoPetriinan kaverit nolona toteavat kaverilleen, että "noin olet itsekin puhunut kun olet sitä opetellut".



Eräänä päivänä olin tuossa terassilla laittamassa kuopusta vaunuihin kun kuulin tämän ilkkumisen alkavan. Astuin esiin ja sanoin suorat sanat tälle kakaralle. On sen jälkeen ollut aika nolona, eikä kavereita ole uskaltautunut lähellekään aitaa.



Isänsä läsnäollessa kaikki uho ja ilkkuminen lakkaa kuin veitsellä leikaten ja kauhukakara muuttuu sellaiseksi anelevaksi, nyyhkyttäväksi ruinaajaksi. On siis perheensä kuopus tämä naapurin lapsi.



Ei se aina se totuus sinne omille vanhemmille päin ilmene, ellei sattumalta jotain tilannetta todista. Päätin itse, että jos tuo kiusaaminen jatkuu, otan sen videolle ja paukaisen nettiin seurauksista huolimatta: kiusannee muitakin tämä kakara. Ehkä vanhempansa sitten uskovat kun naapureiden ja koulukavereiden vanhempien kanssa yhdessä näkevät miten tuo herranterttu kohtelee muita.

Ah,

miten soljuvaa, tuli mieleeni curling...

äideistä eivät todellakaan näe, kuinka raskaita ja rasittavia heidän lapsensa ovat leikkikavereina.

Itselläni on reipas, sosiaalisesti taitava, kiva ja tasapuolinen tyttö, jolla riittää kavereita ja kysyntää. Joidenkin lasten kanssa leikittyään hän on hyväntuulinen ja energinen - näiden pomottaja-kavereiden kanssa leikittyään hän on aivan poikki ja uupunut. Väsymys johtuu siitä, että hän joutuu leikin joka vaiheessa perustelemaan ja "vääntämään" tasapuolista leikkiä ja setvimään tämän pomottelijan ja muiden välisiä riitoja. Vaihtoehto on se, että kaikki tottelevat pomottelijaa lampaana. Pomottelijan äidin mielestä leikit voivat näyttää "ihan kivalta", nauruakin kuuluu ja omakin lapseni näyttää iloista naamaa. Mutta kun pomottelija on lähtenyt kotiinsa, niin lapseni pyytää, että pidetäänkö taas pitkä tauko ennen kuin nähdään, hän on ihan poikki.

Mikäli tällainen pomottelija asuisi meidän naapurissa, saattaisin hyvin pitää reilua välimatkaa - koska mitä useammin näkee, sitä vaikeampaa leikki on. Sinänsä esim. kouluympäristössä lapseni pitää toki välitunnilla ottaa leikkiin kaikki mukaan mutta omaan kotiin ei näitä pomottelijoita tarvitse enää pyytää. Lapsellani on velvollisuus olla tasapuolinen mutta omalla ajallaan hän voi myös valita, kenen kanssa leikkii.

Omassa lähiympärystössä löytyy pari tällaista pomottelija-lasta ja heillä on toki myös kavereita - voimakastahtoinen lapsi on usein hyvin ulospäin suuntautunut ja tutustuu uusiin ihmisiin helposti. Kannattaa kuitenkin tarkkailla, miten pitkäaikaiset kaverisuhteet muotoutuvat - syntyykö lapselle helpommin pinnallisia tuttavuuksia vai syviä, päivittäisia ystävyyssuhteita? Mikäli useat äidit/lapset välttelevät seuraa, kyse ei välttämättä ole mistään "selän takana" puhumisesta vaan yksinkertaisesti siitä, että lasten temperamentit eivät lainkaan kohtaa.

Tähän mammakerhoasiaan en osaa ottaa kantaa, mutta toki äidit ystävystyvät helpommin keskenään silloin kun lapset ovat hyviä kavereita keskenään.

Surullistahan se oli ja loukkaavaa. Nyt, koulujen taas alkaessa ymmärrän erittäin hyvin, mistä ne kiusaamisen ja syrjimisen asenteet opitaan, kotoa! Ja valitettavasti ÄIDIT antavat esimerkin! Nimittäin tämän perheen isä on aivan eri maata, tuli ja tulee edelleen mielellään iltaisin meidän pihaan lastensa kanssa leikkimään jne. Samoin näiden kahden muun ja uusien perheiden isät!

Uskomattonta, mutta surullisen totta!

Äidit ovat mustasukkaisia miehistään. Tai siis se uusi äiti on ja sai mutkin uskomaan, että kannattaa pitää sinuun etäisyyttä.

Uskomatonta, mutta surulisen totta.

Ja päivisin äidit seurusteli ja ulkoili lastensa kanssa. Isät iltaisin saattoivat myös ulkoilla mutta tuskin koskaan olin itse isien kanssa.

Jälkeenpäin ajateltuna saatoin olla liian tavallinen enkä pitänyt tarpeeksi huolta ulkonäöstäni ja muutama ylimääräinen kilokin saattoi olla ;) Se uusi äiti oli oikein kaunis, hoikka, vaatteet viimeisen päälle itsellä ja lapsilla jne.Ja ne kaksi muuta äitiä-näin jälkeenpäin ajatellen taas- Kalastajan vaimon tyylisiä.

Mennyt on mennyttä, surullistahan se oli kuntuli tyttöjen kouluaikaisen voitko olla mun kaa-jutut mieleen. En osannut silloinkaan näitä kaveri-bestis-lainalaisuuksia ?

Ja tätä tilannetta olen useamman vuoden ajan seurannut. Oma pomottajalapseni on saanut tosiaan hallintaan pomottamistaan, on yksi hyvä Ystävä jopa. Eli ei ole käynyt erään kirjoittajan epäilemää, ettei muka osaisi solmia pitkäaikaisia ystävyyssuhteita.

Toisekseen, lapset ovat lapsia. Ei heidän pidäkään olla valmiita, jotka osaavat ja hallitsevat kaiken. Me aikuiset, viitaten tuohon äitien kiusaamiskasvatukseen, osataan pitkälle muokata heistä sellaisia kuin haluamme. Omilla asenteillamme ja esimerkillämme !

T: Se, jonka heivattiin mammajengistä ulos aikoinaan :D nroa en muista...

Kuten sanottua, ihmettelein

Surullistahan se oli ja loukkaavaa. Nyt, koulujen taas alkaessa ymmärrän erittäin hyvin, mistä ne kiusaamisen ja syrjimisen asenteet opitaan, kotoa! Ja valitettavasti ÄIDIT antavat esimerkin! Nimittäin tämän perheen isä on aivan eri maata, tuli ja tulee edelleen mielellään iltaisin meidän pihaan lastensa kanssa leikkimään jne. Samoin näiden kahden muun ja uusien perheiden isät!

Uskomattonta, mutta surullisen totta!

Äidit ovat mustasukkaisia miehistään. Tai siis se uusi äiti on ja sai mutkin uskomaan, että kannattaa pitää sinuun etäisyyttä.

Uskomatonta, mutta surulisen totta.

raisu, vilkas ja voimakastahtoinen. Tuossa on riittävät perusteet jos toinen on rauhallinen, harkitsevainen ja lempeäluonteinen.

Ehkä perhe ajattelee lapsensa parasta.

Lapseni ja naapurin lapsi ovat ihan erilaisia, eivätkä välttämättä koskaan olisi ystävystyneet, ellemme sattuisi asumaan ihan vierekkäin. Siinä missä toinen on raisu, vilkas ja voimakastahtoinen, toinen on rauhallinen, harkitsevainen ja lempeäluonteinen.

Pientä selviteltävää lapsilla on ollut pitkin matkaa. Ymmärrän itsekin sen, ettei näiden ystävyys ole sitä lajia, joka kantaisi läpi kaikkien vuosien. Minäkin olen rohkaissut omaa lastani etsimään myös muuta seuraa.

Silti pidän lähinnä loukkaavana sitä, että naapurin vanhemmat kieltävät kulkemasta koulumatkaa yhdessä, kun se matka on melkein metrilleen sama ja samaan aikaan mennään.

Tuntuu itsestäkin siltä, että pakolla joudun päivää sanomaan nyt, kun tajusin, kuinka pahaa tuossa toisella tontilla meistä ajatellaan.

Omani

hyviin tapoihin.



En minäkään halua sellaista lasta lähipiiriin josta voi omaksua huonoja vaikutteita.

Ah,

miten soljuvaa, tuli mieleeni curling...

äideistä eivät todellakaan näe, kuinka raskaita ja rasittavia heidän lapsensa ovat leikkikavereina.

Itselläni on reipas, sosiaalisesti taitava, kiva ja tasapuolinen tyttö, jolla riittää kavereita ja kysyntää. Joidenkin lasten kanssa leikittyään hän on hyväntuulinen ja energinen - näiden pomottaja-kavereiden kanssa leikittyään hän on aivan poikki ja uupunut. Väsymys johtuu siitä, että hän joutuu leikin joka vaiheessa perustelemaan ja "vääntämään" tasapuolista leikkiä ja setvimään tämän pomottelijan ja muiden välisiä riitoja. Vaihtoehto on se, että kaikki tottelevat pomottelijaa lampaana. Pomottelijan äidin mielestä leikit voivat näyttää "ihan kivalta", nauruakin kuuluu ja omakin lapseni näyttää iloista naamaa. Mutta kun pomottelija on lähtenyt kotiinsa, niin lapseni pyytää, että pidetäänkö taas pitkä tauko ennen kuin nähdään, hän on ihan poikki.

Mikäli tällainen pomottelija asuisi meidän naapurissa, saattaisin hyvin pitää reilua välimatkaa - koska mitä useammin näkee, sitä vaikeampaa leikki on. Sinänsä esim. kouluympäristössä lapseni pitää toki välitunnilla ottaa leikkiin kaikki mukaan mutta omaan kotiin ei näitä pomottelijoita tarvitse enää pyytää. Lapsellani on velvollisuus olla tasapuolinen mutta omalla ajallaan hän voi myös valita, kenen kanssa leikkii.

Omassa lähiympärystössä löytyy pari tällaista pomottelija-lasta ja heillä on toki myös kavereita - voimakastahtoinen lapsi on usein hyvin ulospäin suuntautunut ja tutustuu uusiin ihmisiin helposti. Kannattaa kuitenkin tarkkailla, miten pitkäaikaiset kaverisuhteet muotoutuvat - syntyykö lapselle helpommin pinnallisia tuttavuuksia vai syviä, päivittäisia ystävyyssuhteita? Mikäli useat äidit/lapset välttelevät seuraa, kyse ei välttämättä ole mistään "selän takana" puhumisesta vaan yksinkertaisesti siitä, että lasten temperamentit eivät lainkaan kohtaa.

Tähän mammakerhoasiaan en osaa ottaa kantaa, mutta toki äidit ystävystyvät helpommin keskenään silloin kun lapset ovat hyviä kavereita keskenään.

Jos lapsesi on noin erinomainen ja epäilemättä (ja alatekstin perusteella) sinä mitä erinomaisin äiti, niin eikös teillä olisi mainiosti varaa suhtautua näihin vähempiarvisiin lapsiin hienosti ja ymmärtäväisesti?? Aika alkeellista junttimeininkiä tuollainen lasten hyljeksiminen. Mulla on kaki lasta, toinen on todella taitava kaverisuhteissaan ja toinen taas ei. Mitä veikkaat, onko niin että tuon taitavamman lapsen taitavuus on mun ansiota ja tuon heikomman heikkous esim syntymävika- vai ehkä niin että toinen on syntyjään lahjakas ja toisen olen itse pilannut kasvatuksella? Kannattaisko tuo heikompitaitoinen vaikka myydä kirppiksellä mun mainetta tahraamasta? Vai miten nämä ongelmat kannattais perheen sisällä ratkaista?

vanhemmat yleensä puuttuu nähin kaverikuvioihin ? miksei lapset ihan ite voisi valita kenen kaa kuljen kolumatkaa ja kenen kaa leikin..maailma nyt vaan menee niin ettei kaikkien kaa tarvii olla kavereita eikä kaiksita voi pitää yhtä paljoo. toki kaikkin kanssa voipi yrittää tulla toimeen !

juuri nämä hyväkäytöksiset, vauvasta saakka "valmiit" lapset ovat soveliaiampia, yhteiskuntakelpoisempia. Villimmät ja kovaääniset kera äidin kyllä torpataan viimeistää siellä perhekerhon mammaringin ulkopuolelle kuten joku kirjoitti.

Itse raisun lapsen äitinä olen monesti saanut näiltä hyvinjovauvanakasvattujen vanhempien äideiltä sääliviä katseita ja ylimielisiä hymyjä. Ei tietenkään puhettakaan, että voitaisiin jopa kyläillä toistemme kodeissa. Saattaahan heidän lapsensa saada Vaikutteita mun lapseltani, kamalaa!

Naurettavinta tässä on se, että nämä itsensä yläpuolelle asettavat vanhemmat usein toitottavat "suvaitsevaisuutta" . Totuus on toista !

Ah,

miten soljuvaa, tuli mieleeni curling...

äideistä eivät todellakaan näe, kuinka raskaita ja rasittavia heidän lapsensa ovat leikkikavereina.

Itselläni on reipas, sosiaalisesti taitava, kiva ja tasapuolinen tyttö, jolla riittää kavereita ja kysyntää. Joidenkin lasten kanssa leikittyään hän on hyväntuulinen ja energinen - näiden pomottaja-kavereiden kanssa leikittyään hän on aivan poikki ja uupunut. Väsymys johtuu siitä, että hän joutuu leikin joka vaiheessa perustelemaan ja "vääntämään" tasapuolista leikkiä ja setvimään tämän pomottelijan ja muiden välisiä riitoja. Vaihtoehto on se, että kaikki tottelevat pomottelijaa lampaana. Pomottelijan äidin mielestä leikit voivat näyttää "ihan kivalta", nauruakin kuuluu ja omakin lapseni näyttää iloista naamaa. Mutta kun pomottelija on lähtenyt kotiinsa, niin lapseni pyytää, että pidetäänkö taas pitkä tauko ennen kuin nähdään, hän on ihan poikki.

Mikäli tällainen pomottelija asuisi meidän naapurissa, saattaisin hyvin pitää reilua välimatkaa - koska mitä useammin näkee, sitä vaikeampaa leikki on. Sinänsä esim. kouluympäristössä lapseni pitää toki välitunnilla ottaa leikkiin kaikki mukaan mutta omaan kotiin ei näitä pomottelijoita tarvitse enää pyytää. Lapsellani on velvollisuus olla tasapuolinen mutta omalla ajallaan hän voi myös valita, kenen kanssa leikkii.

Omassa lähiympärystössä löytyy pari tällaista pomottelija-lasta ja heillä on toki myös kavereita - voimakastahtoinen lapsi on usein hyvin ulospäin suuntautunut ja tutustuu uusiin ihmisiin helposti. Kannattaa kuitenkin tarkkailla, miten pitkäaikaiset kaverisuhteet muotoutuvat - syntyykö lapselle helpommin pinnallisia tuttavuuksia vai syviä, päivittäisia ystävyyssuhteita? Mikäli useat äidit/lapset välttelevät seuraa, kyse ei välttämättä ole mistään "selän takana" puhumisesta vaan yksinkertaisesti siitä, että lasten temperamentit eivät lainkaan kohtaa.

Tähän mammakerhoasiaan en osaa ottaa kantaa, mutta toki äidit ystävystyvät helpommin keskenään silloin kun lapset ovat hyviä kavereita keskenään.

Jos lapsesi on noin erinomainen ja epäilemättä (ja alatekstin perusteella) sinä mitä erinomaisin äiti, niin eikös teillä olisi mainiosti varaa suhtautua näihin vähempiarvisiin lapsiin hienosti ja ymmärtäväisesti?? Aika alkeellista junttimeininkiä tuollainen lasten hyljeksiminen. Mulla on kaki lasta, toinen on todella taitava kaverisuhteissaan ja toinen taas ei. Mitä veikkaat, onko niin että tuon taitavamman lapsen taitavuus on mun ansiota ja tuon heikomman heikkous esim syntymävika- vai ehkä niin että toinen on syntyjään lahjakas ja toisen olen itse pilannut kasvatuksella? Kannattaisko tuo heikompitaitoinen vaikka myydä kirppiksellä mun mainetta tahraamasta? Vai miten nämä ongelmat kannattais perheen sisällä ratkaista?

Meilläkin on empaattinen pieni tyttö, joka leikkii monenlaisten lasten kanssa ja tutustuu helposti muihin. Ongelmana on, että pihapiirissä asuu lapsiperheitä, joista yhdellä perheellä on yksi samanikäinen temperamenttinen jyrä. Tämä Häntä ei siis komenneta tai kielletä omien vanhempien taholta ja tällä tarkoitan toisten satuttamisen kieltämistä ym räikeitä tapauksia. Leikit sujuu, jos leikitään mitä hän tahtoo mutta jos ei leikitä niin alkaa ihmeellinen nimittely-/jahtaamisvaihe.



Kuinka paljon sitä pitää jaksaa ymmärtää ja kasvattaa toisten lapsia, jos ei ole ihan pakko? Sen leron vaan leikkimisessä huomaa kun muiden kanssa leikkimiseen ei tarvitse puuttua mutta tämän "kaverin" kanssa pitää olla kuuloetäisyydellä muuten sieltä tulee ihan uskomatonta juttua.

ja välttää pomottamasta tai tunkemasta itseään liiaksi esille. Hänellä on paljon kavereita, mutta olen huomannut ahdistuksen, jopa teennäisyyden ja selvän uupumuksen tiettyjen lasten seurassa. Liian raisut pomottajat, pikkumanipulaattorit ahdistavat lastani ja ei koskaan unohda sitä, kuinka joskus vuosi sitten joku kiusasi tai syrji. Sen jälkeen on aina seurassa varpaillaan, vaikka asia olisikin sovittu. Näillä rauhallisilla ja hyväntahtoisilla lapsilla on norsunmuisti. Ne ei unohda sitä, jos joku on ollut joskus ilkeä.



Itse pyrin tukemaan siinä, että noiden pompottelijoiden seurassa tarvi olla. Pahamieli vaan tulee.

välillä vähän samnkaltaisia tilanteita... Vaikeita on...



Naapurissa siis tosi mukava tyttö, tykkäävät leikkiä omani kanssa. Mutta molemmat ovat aika voimakastahtoisia (eipähän jää kumpikaan tossun alle). Siitä johtuen sitten ehkä välillä on tosi hankalia tilanteita, kun kinaa ja pientä riitaa tulee koko ajan ja välillä tuntuu ettei leikistä tule mitään, kun ei kinaamiselta ehditä leikkiä :)



Olen sitten ohjeistanut omaani leikkimään myös muiden kanssa, kun en itse enää olikeasti jaksanut viiden minuutin välein olla selvittämässä milloin mitäkin sanomista ja kuka sanoi mitä sanoi ja kenelle sanoi ja jne.jne. Sitten kuvioihin tuli vielä mukaan rumasti puhumista ja"uhkailua". Silloin riitti.



Olen opettanut omalle lapselleni myös sen, että jos kaveri sanoo tosi rumasti ja haukkuu ja uhkailee, niin seuraavan kerran kun tulee hakemaan leikkimään, niin voi sanoa, että kun viimeksi sanoit niin pahasti, pahoitin mieleni enkä halua nyt tulla leikkimään.



Silloin usein kolahtaa kaveriin ja toinen oppii myös pitämään puolensa ja ymmärtää ettei kaikkeen tarvitse suostua.



Tasapainon vuoksi on puhuttu myös siitä, että jos kaveri/t ei halua leikkiä, niin mikä siihen voisi olla syynä? Että lapsi oppii itsekin tarkkailemaan omaa käyttäytymistään ja huomaamaan millainen käytös on epätoivottua kavereiden kanssa.



Mutta tosi vaikeita asioita ovat... Huh huh!

joten en vaadi sitä lapseltakaan. Koulussa pitää leikkiä kaikkien kanssa, kotona ei. Koti on vapaa-aikaa ja sen saa viettää sitne että itsellä on kiva olla.

ja välttää pomottamasta tai tunkemasta itseään liiaksi esille. Hänellä on paljon kavereita, mutta olen huomannut ahdistuksen, jopa teennäisyyden ja selvän uupumuksen tiettyjen lasten seurassa. Liian raisut pomottajat, pikkumanipulaattorit ahdistavat lastani ja ei koskaan unohda sitä, kuinka joskus vuosi sitten joku kiusasi tai syrji. Sen jälkeen on aina seurassa varpaillaan, vaikka asia olisikin sovittu. Näillä rauhallisilla ja hyväntahtoisilla lapsilla on norsunmuisti. Ne ei unohda sitä, jos joku on ollut joskus ilkeä.

Itse pyrin tukemaan siinä, että noiden pompottelijoiden seurassa tarvi olla. Pahamieli vaan tulee.

Joskus kiusaamista perustellaan sillä, että kun se toinenkin kiusasi silloin joskus eskarissa. Tämmöinen tapaus sattui yhdelle lapselleni. Kyse oli siis yhdestä kerrasta, tästä keskusteltiin eskariopettajankin kanssa. Muutama vuosi myöhemmin tätä käytettiin syynä jättää tyttöni porukan ulkopuolella. Ja kyse ei ole mistään pomottelijatyypistä vaan enemmänkin aremman sorttisesta. No onneksi sai uusia kavereita.

Olen nähnyt pahempiakin tilanteita, en onneksi oman lapsen kohdalla. Esim yksi poika kiusasi hyvinkin väkivaltaisesti luokkakavereitaan ekalla luokalla. Viidennellä toiset pojat saivat päähänsä syrjäyttää tämän nykyisin hyvin käyttäytyvän pojan, suljettiin todella julmasti kaiken sosiaalisen toiminan ulkopuolelle ja vaihtoi lopulta koulua.

Mokia sattuu kaikille, aikuisille ja lapsille. Niistä pitää ottaa oppia. Kaikille pitää antaa uusi mahdollisuus. Monet vastaajat tässä ketjussa tuntuvat aika ikäviltä ja tulee tunne, että erilaisista syistä annetaan oikeutus sille että oma lapsi kiusaa jotain toista.

Haluan tähän vielä kommentoida tuosta kasvattamisesta. Luonnostaan hiljaisen tai helpon lapsen vanhemman on ehkä vaikea ymmärtää sitä, että raisumman lapsen vanhemmat voivat tehdä ihan yhtä hyvää työtä kuin hekin. Tulokset eivät kuitenkaan näytä samoilta.



Lapseni on aina - synnytyslaitokselta asti - ollut vaativa. Hän oli se, joka huusi vauvalassa ja jonka kätilö oli kiepauttanut kapaloon ja tuttiin vuorokauden vanhana sillä välin, kun minä kävin suihkussa. Olen ihan varmasti tehnyt parhaani tämän lapsen kanssa enkä usko ollenkaan olevani sokea hänen puutteilleen.



Kaikesta huolimatta tämä lapsi vain on toisenlainen kuin sisaruksensa. Jotka myös olen kasvattanut.



Sanoin aamulla lapselleni, että kulkee jatkossa tuon naapurin lapsen kanssa kouluun vain, jos naapurin lapsi tulee itse hakemaan. Tämän tein molempia lapsia ajatellen: en halua omalleni sitä pahaa mieltä, että hänet jatkuvasti jätetään oven taakse enkä naapurin lapselle halua ahdistusta siitä, että taas SE tulee minua hakemaan.



Sattumalta? naapurin lapsi sitten tuli hakemaan. Mutta äitinsä ei iltapäivällä ohitseni kävellessään tervehtinyt. En oikeasti ymmärrä... Olisivatko lapset nyt sitten puhuneet keskenään tuosta hakemiskuviosta ja äiti siellä olisi käsittänyt väärin? Ollaan jossain vaiheessa oltu ihan hyvissä vierailuväleissä keskenämme.



ap

Olen pahoillani. Nyt karttelet naapuruston lapsia suojellaksesi Kilttiä Tyttöäsi. Kerron sinulle, että viimeistään koulussa ilmestyy uusia pomottajia, jopa useampia. Mitenkähän olet siellä koulussa vahtimassa, ettei lapsesi ole heidän vaikutuspiirissään ? Toivottavasti et liikaa rasita opettajaa tekstiviestein, puheluin, sähköpostein sekä tietenkin päivittäisine juttutuokioinesi järjestääksesi asiat niin, ette Pomotajat leiki mun Kiltin Tytön kanssa. Luokalla on 23 muuta oppilasta myös !

ja välttää pomottamasta tai tunkemasta itseään liiaksi esille. Hänellä on paljon kavereita, mutta olen huomannut ahdistuksen, jopa teennäisyyden ja selvän uupumuksen tiettyjen lasten seurassa. Liian raisut pomottajat, pikkumanipulaattorit ahdistavat lastani ja ei koskaan unohda sitä, kuinka joskus vuosi sitten joku kiusasi tai syrji. Sen jälkeen on aina seurassa varpaillaan, vaikka asia olisikin sovittu. Näillä rauhallisilla ja hyväntahtoisilla lapsilla on norsunmuisti. Ne ei unohda sitä, jos joku on ollut joskus ilkeä.

Itse pyrin tukemaan siinä, että noiden pompottelijoiden seurassa tarvi olla. Pahamieli vaan tulee.

Ja juuri nämä vanhemmat, jotka eivät anna lastensa itse valita kavereitaan, ovat näitä ns. iänikuisia kotiäitejä, ainakin henkisellä tasolla. Kuopus jo siirtymässä yläasteelle mutta ollaan kotiäitinä.

Aivan liikaa aikaa miettiä ja setviä lasten kaverusssuhteita. Lapset ovat mutkattomia, rehellisiä ja suoria. Pomottajat saatetaan jättää paitsioon riidan jälkeen mutta huomenna taas leikitään niinkuin ei olisi mitää tapahtunut.

Ottaisittepa te kieroilevat äidit joskus mallia miehistä, miten he toimivat he ovat lasten kaverisuhteiden kanssa. Kysykääpä heiltä joskus mielipidettä. Minä kotiäitiaikoinani setvin ja pohdin lasten kaveruusasioita ja paasasin miehelleni joka käski mun keksiä muuta ajateltavaa. Naurettavaahan se oli ja tajusin itsekin, että olin vissiin katsonut liikaa saippuasarjoja ihmissuhdesotkuineen....

Opettavatko jotkut lapsensa kiusaamaan niin että eivät anna lastensa itse valita kavereitaan vaan syrjivät jotain lasta kuten aloittajan tilanteessa?

minusta näin on.

Jostain syystä äidit miettivät sitä, kuinka heidän kasvatustaitojaan arvostellaan, kun lapset ovat ilkeitä, pompttajia ja raisuja. Kyse ei ole niinkään vieraan lapsen äidin kasvatustaidosta vaan oman lapsen persoonan koskemattomuudesta. Kuulkaa, kuinka moni aikuinen on vapaa -ajallaan tekemisissä ikävien, joustamattomien ja komentelievien aikuisten kanssa? ei varmaan kukaan - suvaitsevaisuuskorttia on aikuisille tujha tässä kohtaa nostaa esille. On toki lastenkin hyvä harjoitella sitä, miten näiden pomottajien kanssa tullaan toimeen, mutta se ei tarkoita sitä, että tarvii ystävystyä väkisin henkilön kanssa, jonka temperementti on vaikea. Eikä todellakaan tarvi kutsua omaan kotiin yhtään pomottajaa - ei aikuisen tai lapsen.