Saako tälläisestä olla mielensä pahoittaja vai olenko nyt pikkumainen?

Pieneltä työporukalta, joka on siviilissäkin paljon yhdessä odottaisi toki tukea sairaslomalaiselle, koska he ovat ystäviä, eivät "pelkästään" työkavereita.



Mutta isommassa työyhteisössä, jossa ei harrasteta illanviettoa/harrastuksia töiden ulkopuolella yhdessä ei tuollaista syvempää ystävyyttä kyllä juurikaan synny. Ja on vähän utooppista olettaa, että työkaverit tsemppaisivat sairaslomalaista.



Mietipä ap syvällä sisimmässäsi, millainen työkaveri itse olet ollut. Oletko muistanut viestitellä ja soitella äitiyslomalaisille ja sairaslomalaisille ja virkavapaalaisille ja vuorotteluvapaalaisille...?



Minä en ainakaan välttämättä kirjoittelisi vähemmän tutulle työkaverille sähköposteja, koska tulisi herkästi olo, että tuppaudun siviilipuolelle sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ITSE ole sellaiseen osoittanut halukkuutta viestittämällä itse minulle. Pelkkä yleisluontoinen "kirjoitelkaa ja soitelkaa mulle sitten!" heitto saikulle jäätäessä ei ole senlaatuinen henkilökohtainen "kaipaan juuri sinun viestejäsi" - sanoma.

Onneksi meidän työpaikalla ihmiset oikeasti välittää toisistaan, jaetaan ilot ja surut, kutsutaabn illanviettoihin ym. vapaa-aikajuttuihin myös he jotka ovat jostain syystä poissa työympyröistä. Työkavereidenhan kanssa vietetään usein paljon enemmän aikaa kuin muiden ystävien tai vaikka lähisukulaisten kanssa. Olisi kamalaa vetää jotain etäistä roolia aina vain.

työkavereiden kanssa tekemisissä vapaa-ajallà? Jos et ole, niin helposti vaan käy niin, että kun joku jää pois työstä, syystä tai toisesta, niin yhteydenpito katkeaa, ihan vaan siksi, että ollaan oltu nimenomaan työkavereita, ei vapaa-ajan kavereita. Vaikka työkaverit ovat usein sellaisia, joita näkee enmmän kuin muita kavereita ja heidän kanssaan tulee juteltua paljon henkilökohtaisiakin asioita. Mutta kun työkavereilla työt jatkuvat entisellään, ei yhden ihmisen poisjääntiä niin huomaa, välillä saattaa tulla mieleen, että pitäisikin soitella sille ja kysellä mitä kuuluu, mutta se vaan jää. Sitä ajattelee, että joku toinen soittaa ja kertoo sitten muillekin tms.



Minulla on yksi hyvä keino kaikille, jotka odottelee pahoilla mielin sitä, kun joku ei soita: soita itse! Se kenelle soitat, saattaa hyvinkin ilahtua soitostasi, ehkä hänkin on odotellut soittasi, tai ajatellut itse soittaa, mutta ei vaan ole saanut aikaiseksi. Itsehän siinä kärsii, jos vaan odottaa että toiset tekisi asoita.

on aika normaalia, etteivät viestittäneet mitään. Siis jos ette ole läheisiä ystäviä. Ihmisille ei vaan tule arjen keskellä mieleen tuollaiset asiat, ts. eivät yksinkertaisesti muistaneet tai tulleet ajatelleeksi. Vaikka pyysit, niin tuo pyyntö unohtuu helposti. Ei sitä kovin usein tule ystävillekään laitettua tsemppiviestejä ilman mitään "laukaisevaa tapahtumaa".



Mutta yritä päästä yli loukkaantumisestasi ja mene hyvillä mielin takaisin töihin. Työkaverisi eivät varmasti ole ajatelleet sinua pahalla tai halunneet loukata, ja varmasti pääset takaisin sisään työyhteisöösi.

Onneksi meidän työpaikalla ihmiset oikeasti välittää toisistaan, jaetaan ilot ja surut, kutsutaabn illanviettoihin ym. vapaa-aikajuttuihin myös he jotka ovat jostain syystä poissa työympyröistä. Työkavereidenhan kanssa vietetään usein paljon enemmän aikaa kuin muiden ystävien tai vaikka lähisukulaisten kanssa. Olisi kamalaa vetää jotain etäistä roolia aina vain.

onneksi en ole tuolla.

Minusta on mukava kun työpaikka on vain työpaikka, ei sen enempää. Eikä sen ihmiset ole muita kuin TYÖkavereita. En minä ainakaan "vedä mitään etäistä roolia" vaan on ihan luontaista että töissä puhutaan vain työasioista, silloin kun yleensä mitään puhutaan. Paljon meillä ei puhutakaan, kun olen IT-firmassa ja me kaikki ollaan omissa oloissamme viihtyviä nörttejä täälllä tiimissä. Silloin harvoin kun puhutaan puhutaan tietokoneista tai tekniikasta.

ellei sitten sattumalta ole siellä jonkun kanssa ihan ystävystynyt. ystävät on erikseen, työpaikalla ihmisiä vaan siedetään jotta saadaan työt tehtyä

Ei mulla edes ole työkavereitten privayhteystietoja

Ei tulisi mieleenkään lähetellä viestejä. Ne ovat TYÖkavereita, eivät kavereita tai ystäviä.

En tosiaan tiedä kenenkään työkaverin yksityistä mailiosoitetta tai puhelinnumeroa, vain firman sisäiset.

Nyt alan ymmärtää paremmin miksi joillekin se työttömyys on niin valtava kriisi myös henkisesti - jollainhan on ihmissuhteetkin sen duunin varassa paljolti näköjään!

ja ystävät olleet todellakin kultaisia. Tukeneet ja kulkeneet rinnalla.



Ymmärrän, että työkaverit on vain työkavereita. En nyt varmaankaan osaa ilmaista itseäni riittävän selkeästi.



Työhönpaluu tuntuu vaikealta, koska tällä hetkellä en luota heihin. Työssämme puhumme, puhumme, tsemppaamme ja luovimme vaikeissa asioissa.



Oletin "alan ammattilaisten" ajattelevan hieman laajemmin kuin esim. kaupan kassan. Kuin olisin yht´äkkiä huomannut sydämen sivistyksen puutteellisuuden.



Ehkäpä se poissa silmistä-poissa mielestä pitää paikkansa.

ja ystävät olleet todellakin kultaisia. Tukeneet ja kulkeneet rinnalla.

Ymmärrän, että työkaverit on vain työkavereita. En nyt varmaankaan osaa ilmaista itseäni riittävän selkeästi.

Työhönpaluu tuntuu vaikealta, koska tällä hetkellä en luota heihin. Työssämme puhumme, puhumme, tsemppaamme ja luovimme vaikeissa asioissa.

Oletin "alan ammattilaisten" ajattelevan hieman laajemmin kuin esim. kaupan kassan. Kuin olisin yht´äkkiä huomannut sydämen sivistyksen puutteellisuuden.

Ehkäpä se poissa silmistä-poissa mielestä pitää paikkansa.

oletko muistanut viestitellä ja soitella äitiyslomalaisille, vuorotteluvapaalaisille, kouluttautumislomalaisille, sairaslomalaisille?

Näin se on: sairaus ei välttämättä jalosta, se tekee joskus ihmisestä entistäkin itsekeskeisemmän.

viemässä erilaisia lippusia ja lappusia. Olen omasta mielestäni yrittänyt pitää heihin päin yhteyksiä.



Itsekeskeinen? Hmm.. Tavatessani heitä olen kuunnellut kärsivällisesti heidän kuulumisiaan. Anteeksi vain, olen varmaankin todella pikkumainen ja itsekeskeinen omassa hoitorumbassa ravatessani heidän huolensa ovat ollet toisinaan jopa koomisen pikkumaisia.



Ehkäpä jatkossa itse käyttäydyn tietyissä tilanteissa eri tavoin.

ja ystävät olleet todellakin kultaisia. Tukeneet ja kulkeneet rinnalla. Ymmärrän, että työkaverit on vain työkavereita. En nyt varmaankaan osaa ilmaista itseäni riittävän selkeästi. Työhönpaluu tuntuu vaikealta, koska tällä hetkellä en luota heihin. Työssämme puhumme, puhumme, tsemppaamme ja luovimme vaikeissa asioissa. Oletin "alan ammattilaisten" ajattelevan hieman laajemmin kuin esim. kaupan kassan. Kuin olisin yht´äkkiä huomannut sydämen sivistyksen puutteellisuuden. Ehkäpä se poissa silmistä-poissa mielestä pitää paikkansa.

Tämä kummastuttaa minua syöpäpotilaana todella paljon!

Työpaikalla ollaan töissä. Siellä ollaan ystävällisiä, kohteliaita muita kohtaan, toisia kunnioitetaan ja ollaan ihmisiksi. Kaikilla on yhteinen päämäärä eli saada se työ tehtyä hyvin. Työpaikalla ei jäädä rypemään työkavereitten yksityiselämän kanssa yhtään enempää kuin on tarpeen sen työn tekemisen kannalta.

Minusta on kamalaa ajatella, että työkavereiden tulee olla kiinnostuneita yksityiselämästäni, asuntokaupoistani, lasteni hammasraudoista, avioerosta, uudesta autosta tai anopin tuomasta jäätelökakusta. Ehei, heille riitää, että ovat kiinnostuneita työminästäni. Sen he kohtaavat töissä.

Sinulle on kuitenkin soitettu ja kyselty kuulumisia, vieläpä kaksi kertaa. Kuinka paljon olet itse pitänyt yhteyttä työpaikalle päin? Entä toimiiko työpaikallanne yleensä se kulttuuri, että äitiyslomalaisille ja vuorotteluvapaalaisille soitellaan säännöllisesti ja kysellään kuulumisia, yksipuolisesti siis?



Mielestäni on ihan normaalia, että työkaverit eivät pidä samalla tavalla yhteyttä kuin läheiset. Asia olisi tietenkin eri, jos näistä ihmisistä olisi tullut sinulle oikeasti läheisiä ystäviä joita olet nähnyt työajan ulkopuolellakin, mutta näin ei ilmeisesti kertomasi perusteella ole.



Toki jotakuta voi myös sairaus pelottaa, onhan se mahdollista. En kuitenkaan usko, että se on suurin syy tilanteeseen. Voi olla, että ihmiset taas mielelläsi juttelevat sairaudestasi ja fiiliksistäsi kun palaat takaisin työpaikalle. Ehkä ovat sinua usein ajatelleetkin, mutta aina ei vain tule laitettua viestiä vaikka joku ajatuksissa olisikin.

Itsekeskeinen? Hmm.. Tavatessani heitä olen kuunnellut kärsivällisesti heidän kuulumisiaan. Anteeksi vain, olen varmaankin todella pikkumainen ja itsekeskeinen omassa hoitorumbassa ravatessani heidän huolensa ovat ollet toisinaan jopa koomisen pikkumaisia.

Ehkäpä jatkossa itse käyttäydyn tietyissä tilanteissa eri tavoin.

Eikö pieneen mieleesi tosiaankaan tule, että ihmisille heidän omat ja ihan lähipiirin murheet ovat aina suurempia kuin jonkun puolitutun työkaverin. Ihan turha siellä nyyhkiä marttyyrinä, itsekin ajattelet tuossa niin.

Ja se on myös itsekeskeistä, että kuvittelet SINUN poissaolosi olevan työpaikan tärkein ja keskeisin asia, joka kaikkien pitäisi noteerata, jos eivät olisi niin epäluotettavia (sinun määritelmäsi, sanoit, ettet tuon takia voi luottaa työkavereihisi) ja epäempaattisia.

Jos - kuten sanoit - olet hoitoalalla (sanoit sairastumisesi kuuluvan ammattialaasi), teoriasi siitä, että työtoverisi eivät osaa suhtautua sairauteen on hoopo. Enemmänkin se ehkä on sitä, että sairastuminen on heille arkipäiväistä työtä ja siksi he eivät ehdi ajatella päivittäin sairastuneen työtoverinsa asioita.

velvoittaisi minut soittelemaan hänelle vapaa-ajallani..



Eli en olisi minäkään sinulle soitellut.

Mulla on kaksi vastaavaa kokemusta. Mulla on kerran ollut pitkä sairasloma, 4 kk ja sitten toisen kerran lapsi kuoli synnytyksen yhteydessä ja mulla oli sitten sen äitiysloma 105 päivää.



Pitkän ja traumaattisen poissaolon jäljiltä se paluu on vaikeaa. Minusta taas on todella luonnollista ajatella, että toiset eivät osaa suhtautua millään lailla sairauteen tai kuolemaan. Ne ovat usein vaiettuja puheenaiheita. Sairaalla käy usein niinkin, että itsekään osaa oikein suhtautua sairauteen. Miten sitten muutkaan?



Mun neuvot on nämä:

Valmistele töihinpaluu

1) ole yhteydessä työkavereihisi, esimieheen sähköpostilla/puhelimella

2) sovi tapaaminen ja suunnitelkaa tehtävät. Alkuun sopinee jokin kevyempi sisääntulovaihe. Tiivistätte tahtia normaaliin, kun tuntuu että hommat sujuvat ja jaksat itse. Tähän voi ottaa mukaan työterveyslääkärin tms. jos tuntuu, että työnantaja ei ymmärrä millainen tilanteesi on

3) ekoiksi päiviksi heti valmis ohjelma. Palavereita, sovittuja tehtäviä (vaikka ihan simppeleitä), siis ihan vaikka lukujärjestys. Mä olen toimistossa töissä, mulla on ollut ihan sellaisia höpö-palavereja lähimpien kolleegojen kanssa, siis että on totuteltu yhdessäoloon ja käyty läpi mitä firmassa on tapahtunut. Tai sitten ihan on erikseen sovittu jotain todella simppelejä tehtäviä.





4) sanoitat itse sairauden. Käytä viestissä ja puheissa niitä sanoja ja muotoja,joilla haluat puhua sairaudestasi. Ihmiset vastaavat aika samalla tavalla. Jos et halua puhua siitä, vaihdat itse puheenaihetta. Jos haluat, niin muista että vastapuoli ei ehkä halua kuunnella.



Sitten täytyy muistaa sekin, että ihmisillä on oma elämä. Mä luulin, että lapsen kuoleman jälkeen kaikki olisivat kyselleet, että miksi sä tulit jo nyt. Puolitutut eivät kyselleet, eivät muistaneet miksi olin ollut poissa tai kuinka kauan. Tutut siten tiesivätkin.

Minulla on omassa työyhteisössä 3 erittäin hyvää ystävää, joihin siis olen tutustunut kyseisessä työpaikassa. He ovat siis ihan ystäviäni, ei pelkkiä työkavereita. Näiden kanssa nähdään muulloinkin kuin töissä ja työasioita ruotien.



Sitten on sellaisia ns. hyviä työkavereita. Kaveruus perustuu pääasion työhön mutta mukana on myös jonkin verran henkilökohtaistakin. Mutta harvemmin tulee tavattua työn ulkopuolella.



Sitten on ihan niitä pelkkiä työkavereita. Työt hoidetaan yhdessä ja that´s it.



Itse oletan, että ryhmän 1 jäsenet kyllä tsemppaisivat ja olisivat paljonkin yhteydessä ap:n tapaisessa tilanteessa. Ryhmä 2 ehkä kyselisi joskus kuulumisia. Harvakseltaan mutta kyselisi kuitenkin. Jos joku ryhmästä 3 ottaisi yhteyttä, niin olisin hämmentynyt.



Ja kyllä, minulla on myös muita ystäviä mutta myös työn kautta voi löytää todella hyviä ihmissuhteita. Ja on se työntekokin paljon mukavampaa kun siellä olevien ihmisten kanssa viihtyy.

mutta oletko laittanut aktiivisesti ja spontaanisti viestejä ja tsemppauksia pitkällä sairaslomalla olevalle työkaverille? Siis sellaiselle, jota et ole nähnyt pitkään aikaan?

Ja varmaan työkaverisi kuuntelivat sinun huoliasi kun tapasitte?

Mutta itse asiaan. Olet pettynyt ja loukkaantunut työkavereillesi. Sulla on oikeus tunteisiisi ja kokemukseesi. Olet lisäksi käynyt läpi vaikean sairauden, mikä on varmasti ollut todella raskasta.

Mutta kertomasi perusteella työkaverisi eivät ole olleet pahantahtoisia tai välinpitämättömiä vaan käyttäytyneet ihan normaalisti. Niinpä loukkaantumisesi kumpuaa enemmän omasta itsestäsi kuin tilanteesta. Ja ehkä paras keino päästä ikävästä kokemuksestasi eteenpäin olisi pohtia, mikä tekee sinusta alttiin loukkaantumaan juuri tässä tilanteessa.

viemässä erilaisia lippusia ja lappusia. Olen omasta mielestäni yrittänyt pitää heihin päin yhteyksiä.

Itsekeskeinen? Hmm.. Tavatessani heitä olen kuunnellut kärsivällisesti heidän kuulumisiaan. Anteeksi vain, olen varmaankin todella pikkumainen ja itsekeskeinen omassa hoitorumbassa ravatessani heidän huolensa ovat ollet toisinaan jopa koomisen pikkumaisia.

Ehkäpä jatkossa itse käyttäydyn tietyissä tilanteissa eri tavoin.

et ole pikkumainen.aiheesta pahoitit mielesi.

Jos sairastuit syöpään tms. niin ymmärrän loukkaantumisesi vaikka työpaikalta kukaanhan ei ole mihinkään velvollinen mut jos "sairastuit" masennukseen niin en olisi minäkään yhteydessä.

ymmärrän sinua hyvin. Tulit vain ehkä väärään paikkaan kysymään mielipidettä, sillä tällä palstalla on niin paljon ihmisiä, jotka teilaavat vain teilaamisen ilosta. Saavat kokea edes yhdellä elämänsä osa-alueella (eli av-palstalla) ylemmyyttä - kun kuitenkin vaikuttaa siltä, että aika moni täällä on matalasti koulutettu eikä mikään ruudinkeksijä, ei välttämättä ole pitkään aikaan ollut työelämässä vaan kotiäitinä jne..



Isossa, kiireisessä työyhteisössä ei varmasti tosiaan välit ole sellaiset, että toisia tulisi poissaolojen aikana mieleen kovin paljon huomioida. Mutta olen itsekin ollut sellaisissa työyhteisöissä, joissa työntekijät ovat keskenään todella läheisiä ja tuttuja, koska ollaan pitkään tehty töitä yhdessä ja toisista tiedetään yksityiselämän asioitakin yhtä paljon kuin ystävien kesken.



Sellaisessa työyhteisössä ilman muuta odottaisi, että "työystävyys" ei katoa sairasloman ajaksi. Ja kuuluuhan se jo inhimillisyyteenkin, toisesta välittämiseen, että tarjotaan henkistä tukea ihmiselle, joka on vakavasti sairastunut - vaikkei toinen olisikaan paras ystävä.



Ja minä kyllä ihmettelen tuommoista, että jonkun mielestä on kummallista, että esimerkiksi syöpäsairaan mielestä jotkut arkiset, mitättömät murheet voivat tuntua todella tyhjänpäiväisiltä. Tietysti jokaisella on oikeus murheisiinsa, mutta onhan se ihan universaali fakta, että se että "olenko minä vielä ensi kesänä hengissä" on murheena jotakin aivan eri tasoa kuin että "ahdistaa niin tämä miten en saa laihdutettua tätä 10 kiloa pois." Minusta on huonoa käytöstä ja todella epäempaattista tehdä kovin suurta numeroa omista pienistä murheistaan sellaisen kanssa, joka käy läpi elämän ja kuoleman kysymyksiä. Vaikka ne oman navan ympärillä olevat murheet totta kai ovat itselle tärkeimpiä. Varmaan tältäkin palstalta löytyy pilvin pimein ihmisiä, jotka olisivat valmiita uhraamaan jonkun työkaverinsa hengen sillä, että saisivat timmin vartalon.