Miksi lasta harhautetaan eikä anneta käydä tunteita läpi?

Mietin tuota usein, kun lapsemme olivat pieniä ja huomasin, että monet äidit yrittivät kiinnittää lasten huomiota muualle kiukun tai pettymyksen hetkellä. "Hei katso, orava puussa!", kun lapsi halusi naapurin pojan lapion. Funtsailin paljonkin sitä, onko siloteltava aina sitä tietä, ettei vaan tulisi paha mieli jne.

Mitä hyötyä 2,5-vuotiaalle on rypeä ikävässään?



Isomman kanssa voi jo jutella ikävästä ihan eri tavalla kuin noin pienen. Pakkoko sitä edes oli antaa hoitoon..?

niin, että kiinnitetään huomiota positiivisiin asioihin. Että oppisi näkemään asioiden valoisat puolet.



Miksi rypeä itkupotkuraivareissa pelkän lapion vuoksi? Eihän sitä sitten aikuisenakaan voi ajatella, että maailma kaatuu jos ei sattunut tänään saamaan sitä mieluisinta pizzaa kun ravintolan ovet lyötiin lukkoon tasan silloin kun pulju laitettiin kiinni.

Meillä oli kesällä viikon verran hoidossa lapsenlapseni 2½v.

Muutaman kerran itkua tirautti ja äitiään kutsui. Paras siinä kohtaa oli harhauttaa lapsen ajatuksen muualle.

Tuon ikäiselle ei parane sanoa, että odota nyt vielä 4 päivää. Niin pieni ei vielä ymmärrä aikaa.

Isommalle eri juttu. Silloin toimitaan toisin.

Mitä hyötyä 2,5-vuotiaalle on rypeä ikävässään?

Isomman kanssa voi jo jutella ikävästä ihan eri tavalla kuin noin pienen. Pakkoko sitä edes oli antaa hoitoon..?

Tuo kysymys vaan tuli mieleen tuosta mummista. Mun mielestä se pieni lapsi jo voi oppia, että paska fiilis menee ohi. Mulla itselläni ei ole tapana harhauttaa, en vain jotenkin osaa. Otan pienetkin lapset vakavasti. Tietty ymmärrän, että joissain tilanteissa harhauttaminen on VANHEMPIEN kannalta kätevämpää!

ap

Mä teen kyllä sillain, että lohdutan sitä pientäkin lasta jos vaikka on ikävä. Jos ei meinaa mennä ohi, niin sitten vähän ohjaan ajatuksia.



Ja jos "jostain lapion ottamisesta" ei anneta käydä pettymyksen tunnetta läpi, niin miten se lapsi osaa sen isommissakaan asioissa??

Antaa kauan surra mitään pikkujuttuja. Mä yleensä halaan lasta ja sanoitan tunteen(esim. Sua nyt harmittaa kun et saanut tuota mutta katsottaisko vaikka tätä) mun tempperamenttinen lapsi saa itsensä lähes hysteeriseksi jos ajatuksia ei ohjaa muualle.

Miksikö?



Minun vanhempani käyttivät tuota menetelmää hyvin kauan - vielä ollessani viidentoista. Asia muistui mieleeni, kun he olivat käymässä viikonloppuna ja harhauttivat turhautunutta lastani muutaman kerran. Esimerkiksi kun lapsi ei saanut palloa kiinni ja alkoi itkeä, he lähtivät kaivamaan autostaan jotain ukin kiikareita näytettäväksi, jotta huomio menisi muualle. Tällä välin minä pidin lasta vähän aikaa sylissäni ja silitin hänen hiuksiaan - "nyt sinua taisi harmittaa, haluaisitko leikkiä pallolla uudestaan" - ja peli jatkui pian reippaasti.



Minua on harhautettu siis lapsuudessani lähes järjestään. Luulen, että syitä on monia. Yksi voi olla ihan opittukin - vanhemmathan tekevät kuten omat vanhempansa, jos tapaa ei tietoisesti muuteta. Aivan pienen lapsen kohdalla joskus harhauttaminen on hyvä keino.

Toinen syy saattaa olla se, että vanhemmat eivät itsekään ole saaneet myöntää surun/kiukun/pettymyksen tunteitaan, jolloin niiden nimeäminen on vaikeaa. Huomaan, kuinka omat vanhempani ovat aika ihmeissään kun lapseni kertoo olevansa vihainen. Ikäänkuin tunteen nimeäminen suurentaisi sitä, vaikka vaikutus on päinvastainen. Ehkä he kokevat häpeällisenä kielteiset tunteet.



Harhauttaminen on kuitenkin jatkuvasti toistettuna petollista. Se antaa lapselle kuvan, että vanhempi pelkää ja väistää lapsen ilmaisemaa tunnetta ja että se on kielletty. Jos miettii asiaa, niin kuvitelkaapa jos kertoisin, että puolisoni on jäänyt auton alle ja kukaan ei lohduttaisi vaan alkaisi puhua tangomarkkinoista ja näyttäisi taivaalta, kuinka upea iltarusko juuri sillä hetkellä siellä on! Uskon, että harhauttaminen herättää lapsessa avuttomuuden sekaista kiukkua, jos se on toistuva ja lähes ainoa tapa käsitellä kielteinen tunne. Se antaa aikuisesta kuvan, että tämä ei kestä lapsen tunteiden voimaa - ja lapsi kokee avuttomuutta ja riippuvuutta.



Oma kokemukseni on vieläpä se, että harhauttaminen vie kyllä 1)eniten energiaa ja voimia ja 2)on aika kuluttavaa - tai kuluttaa ainakin rahapussia. Minusta on mukavinta ja suloisinta ottaa se oma lapsi syliin.

Jaksoit tällaisen romaanin kirjoittaa tästä aiheesta. Tarvitsitko psykiatria selvittämään lapsuutesi traumoja vai ihanko keittiössä itseksesi olet tätä asiaa miettinyt..? Ei ihme että porukka on sekaisin kun tätäkin pitää analysoida täikamman tarkkuudella.

Miksikö?

Minun vanhempani käyttivät tuota menetelmää hyvin kauan - vielä ollessani viidentoista. Asia muistui mieleeni, kun he olivat käymässä viikonloppuna ja harhauttivat turhautunutta lastani muutaman kerran. Esimerkiksi kun lapsi ei saanut palloa kiinni ja alkoi itkeä, he lähtivät kaivamaan autostaan jotain ukin kiikareita näytettäväksi, jotta huomio menisi muualle. Tällä välin minä pidin lasta vähän aikaa sylissäni ja silitin hänen hiuksiaan - "nyt sinua taisi harmittaa, haluaisitko leikkiä pallolla uudestaan" - ja peli jatkui pian reippaasti.

Minua on harhautettu siis lapsuudessani lähes järjestään. Luulen, että syitä on monia. Yksi voi olla ihan opittukin - vanhemmathan tekevät kuten omat vanhempansa, jos tapaa ei tietoisesti muuteta. Aivan pienen lapsen kohdalla joskus harhauttaminen on hyvä keino.

Toinen syy saattaa olla se, että vanhemmat eivät itsekään ole saaneet myöntää surun/kiukun/pettymyksen tunteitaan, jolloin niiden nimeäminen on vaikeaa. Huomaan, kuinka omat vanhempani ovat aika ihmeissään kun lapseni kertoo olevansa vihainen. Ikäänkuin tunteen nimeäminen suurentaisi sitä, vaikka vaikutus on päinvastainen. Ehkä he kokevat häpeällisenä kielteiset tunteet.

Harhauttaminen on kuitenkin jatkuvasti toistettuna petollista. Se antaa lapselle kuvan, että vanhempi pelkää ja väistää lapsen ilmaisemaa tunnetta ja että se on kielletty. Jos miettii asiaa, niin kuvitelkaapa jos kertoisin, että puolisoni on jäänyt auton alle ja kukaan ei lohduttaisi vaan alkaisi puhua tangomarkkinoista ja näyttäisi taivaalta, kuinka upea iltarusko juuri sillä hetkellä siellä on! Uskon, että harhauttaminen herättää lapsessa avuttomuuden sekaista kiukkua, jos se on toistuva ja lähes ainoa tapa käsitellä kielteinen tunne. Se antaa aikuisesta kuvan, että tämä ei kestä lapsen tunteiden voimaa - ja lapsi kokee avuttomuutta ja riippuvuutta.

Oma kokemukseni on vieläpä se, että harhauttaminen vie kyllä 1)eniten energiaa ja voimia ja 2)on aika kuluttavaa - tai kuluttaa ainakin rahapussia. Minusta on mukavinta ja suloisinta ottaa se oma lapsi syliin.

Jaksoit tällaisen romaanin kirjoittaa tästä aiheesta. Tarvitsitko psykiatria selvittämään lapsuutesi traumoja vai ihanko keittiössä itseksesi olet tätä asiaa miettinyt..? Ei ihme että porukka on sekaisin kun tätäkin pitää analysoida täikamman tarkkuudella.

Miksikö?

Minun vanhempani käyttivät tuota menetelmää hyvin kauan - vielä ollessani viidentoista. Asia muistui mieleeni, kun he olivat käymässä viikonloppuna ja harhauttivat turhautunutta lastani muutaman kerran. Esimerkiksi kun lapsi ei saanut palloa kiinni ja alkoi itkeä, he lähtivät kaivamaan autostaan jotain ukin kiikareita näytettäväksi, jotta huomio menisi muualle. Tällä välin minä pidin lasta vähän aikaa sylissäni ja silitin hänen hiuksiaan - "nyt sinua taisi harmittaa, haluaisitko leikkiä pallolla uudestaan" - ja peli jatkui pian reippaasti.

Minua on harhautettu siis lapsuudessani lähes järjestään. Luulen, että syitä on monia. Yksi voi olla ihan opittukin - vanhemmathan tekevät kuten omat vanhempansa, jos tapaa ei tietoisesti muuteta. Aivan pienen lapsen kohdalla joskus harhauttaminen on hyvä keino.

Toinen syy saattaa olla se, että vanhemmat eivät itsekään ole saaneet myöntää surun/kiukun/pettymyksen tunteitaan, jolloin niiden nimeäminen on vaikeaa. Huomaan, kuinka omat vanhempani ovat aika ihmeissään kun lapseni kertoo olevansa vihainen. Ikäänkuin tunteen nimeäminen suurentaisi sitä, vaikka vaikutus on päinvastainen. Ehkä he kokevat häpeällisenä kielteiset tunteet.

Harhauttaminen on kuitenkin jatkuvasti toistettuna petollista. Se antaa lapselle kuvan, että vanhempi pelkää ja väistää lapsen ilmaisemaa tunnetta ja että se on kielletty. Jos miettii asiaa, niin kuvitelkaapa jos kertoisin, että puolisoni on jäänyt auton alle ja kukaan ei lohduttaisi vaan alkaisi puhua tangomarkkinoista ja näyttäisi taivaalta, kuinka upea iltarusko juuri sillä hetkellä siellä on! Uskon, että harhauttaminen herättää lapsessa avuttomuuden sekaista kiukkua, jos se on toistuva ja lähes ainoa tapa käsitellä kielteinen tunne. Se antaa aikuisesta kuvan, että tämä ei kestä lapsen tunteiden voimaa - ja lapsi kokee avuttomuutta ja riippuvuutta.

Oma kokemukseni on vieläpä se, että harhauttaminen vie kyllä 1)eniten energiaa ja voimia ja 2)on aika kuluttavaa - tai kuluttaa ainakin rahapussia. Minusta on mukavinta ja suloisinta ottaa se oma lapsi syliin.

En ole tuon kirjoittaja, mutta negatiivisten tunteiden käsittely ei ole ihan pikkuseikka ihmisen elämässä. Ja pohja niiden käsittelyyn luodaan yllättäen lapsuudessa..

Kirjoitin tuon pitkän tekstin.



Itselläni on ollut ongelmia pettymysten siedossa ja itsetunnossa. Näen, että on energiantuhlausta mm. kouluttautua arvostettuun ammattiin, jossa ei kuitenkaan viihdy, koska negatiivinen palaute pilaa koko päivän - hyvä itsetunto on jotain muuta.



Yksi näiden kahden asian (itsetunto, pettymysten sieto) rakennusaine on negatiivisten tunteiden salliminen ja sietäminen kotona, ja niiden tukahduttaminen johtaa muiden muassa ylisuoriutumiseen ja somaattisiin oireisiin.



Itse ajattelen nykyisin, että kotikasvatuksen tärkein tehtävä on auttaa lasta tunteiden käsittelyssä ja tunteista selviytymisessä.

Taaperolla on vielä hyvin rajalliset keinot hillitä tunteitaan. Negatiivisesta tunteesta irtautuminen on opittu taito, jota vanhempi opettaa alkuun huomiota ohjaamalla. Mitä isompi lapsi sitä sofistikoituneita keinoja tarvitaan. Lapsesta riippuen voi aika pienenkin kanssa myöhemmin jutella, että muistatko kuinka paljon sinua itketti kun äiti lähti ja kuinka kivaa meillä sitten kuitenkin oli jne.



Sitten kun oravan katsominen ei enää riitä on aika ottaa sofistikoituneemmat keinot käyttöön. Vanhemman tulisi kasvaa ja kehittyä lapsen mukana, eikä 10 v:ole enää sanota, että älä itke, kato uusi pleikka...

Itse ajattelen samoin, kyllä mulle saa tulla kertomaan että suututtaa, itkettää, on ikävä... tai vaikka, että äiti on typerä!

perheissä joissa käytetään sitä harhautustaktiikkaa voi olla niinkin että vanhempi/isovanhempi ei kestä lapsen kiukuttelua/itkua/raivoa ja haluaa siitä itse mahdollisimman nopeasti eroon ja siksi mielenkiinto muualle tai sitten annetaan joku lahjus tai herkkuja.. ja se ei ole lapselle hyväksi.



Itse koitan myös sanoittaa lapselle tunteita, enkä halua tuota lahjontaa käyttää.. Välillä tuntuu että en kestä sitä lapsen tunteenpurkausta ja se lienee osittain ainakin sen syy että itseäni ei ole ns. opetettu sietämään sitä pahaa oloa vaan tukahdutettu se mm. tuolla harhautuksella tai muilla keinoilla.. eli niitä negatiivisia tunteita ei ole saanut näyttää ja siksi se lapsen negatiivisten tunteiden sietäminen on ajoittain vaikeaa..

Terveisin lapsuudessa tunne-elämältään vammautunut työkyvyttömyyseläkeläinen.

en mä tarkoittanutkaan, että tarvii lasta ihan hysteeriseksi laskea. Mutta mä olen mun lapsen kohdalla huomannut, että kun antaa itkeä sen itkun sylissä tai kiukun purkautua, niin tilanne menee itseasiassa paljon nopeammin ja helpommin ohi. Ainakin mun lasta se sama asia sitten vaan herkemmin itkettää uudestaan.

Kun taas on kerran kunnolla itkenyt, siinä on samalla sopeutunut siihen tilanteeseen eikä se uusi vastaava tilanne enää hetkauta niin paljon.



ap

perheissä joissa käytetään sitä harhautustaktiikkaa voi olla niinkin että vanhempi/isovanhempi ei kestä lapsen kiukuttelua/itkua/raivoa ja haluaa siitä itse mahdollisimman nopeasti eroon ja siksi mielenkiinto muualle tai sitten annetaan joku lahjus tai herkkuja.. ja se ei ole lapselle hyväksi.



Itse koitan myös sanoittaa lapselle tunteita, enkä halua tuota lahjontaa käyttää.. Välillä tuntuu että en kestä sitä lapsen tunteenpurkausta ja se lienee osittain ainakin sen syy että itseäni ei ole ns. opetettu sietämään sitä pahaa oloa vaan tukahdutettu se mm. tuolla harhautuksella tai muilla keinoilla.. eli niitä negatiivisia tunteita ei ole saanut näyttää ja siksi se lapsen negatiivisten tunteiden sietäminen on ajoittain vaikeaa..

en mä tarkoittanutkaan, että tarvii lasta ihan hysteeriseksi laskea. Mutta mä olen mun lapsen kohdalla huomannut, että kun antaa itkeä sen itkun sylissä tai kiukun purkautua, niin tilanne menee itseasiassa paljon nopeammin ja helpommin ohi. Ainakin mun lasta se sama asia sitten vaan herkemmin itkettää uudestaan.

Kun taas on kerran kunnolla itkenyt, siinä on samalla sopeutunut siihen tilanteeseen eikä se uusi vastaava tilanne enää hetkauta niin paljon.

ap

kyllä toi mun lapsi välillä saa sellaisen itkupotkuraivarin ja sit itkee räkä poskella sitä kiukkua tai turhautuneisuutta. Silloinkin toimii parhaiten se, että ottaa lopulta syliin ja lapsi saa itkeä äitiä vasten. Aika pian laantuu ja hetken sit lapsi vähän aikaa vielä huilaa sylissä ja on parin minuutin päästä aurinkoinen oma itsensä.

ap

en mä tarkoittanutkaan, että tarvii lasta ihan hysteeriseksi laskea. Mutta mä olen mun lapsen kohdalla huomannut, että kun antaa itkeä sen itkun sylissä tai kiukun purkautua, niin tilanne menee itseasiassa paljon nopeammin ja helpommin ohi. Ainakin mun lasta se sama asia sitten vaan herkemmin itkettää uudestaan.

Kun taas on kerran kunnolla itkenyt, siinä on samalla sopeutunut siihen tilanteeseen eikä se uusi vastaava tilanne enää hetkauta niin paljon.

ap

Lapsi saa hylkäämiskokemuksia kun hänen tunteistaan ei välitetä.

Annetaan vaan huutaa ja raivota itsekseen, eikä ketään kiinnosta että on paha mieli.

tähän viimeiseen kannattaa ap ehkä jättää vastaamatta, kuulostaa tahallaan ärsyttämiseltä.



Olen ap kanssasi samaa mieltä ja vielä niin, että kyse ei tietenkään ole aiempien sukupolvien syyttämisestä vaan niistä oppimisesta.



Lisäisin, että itse olen huomannut, että eräs toinenkin asia on opittava: teennäinen rauhallisuus on huono ja stressaava yhdistelmä. Kun lapsi kiukkuaa, on häntä hyvä ymmärtää ja ottaa kiukku vastaan, mutta kyllä minä kovasta kiukusta myös ärähdän. Ärähdyksen jälkeen minun tulee olla se aikuinen, joka tasaa tilanteen ja lohduttaa.