Miksi lasta harhautetaan eikä anneta käydä tunteita läpi?

Päiväkodeissakin pidetään nykyisin tärkeänä, että lapselle annetaan oikeus tuntea ikävää ja että lapsen ja vanhemman suhdetta kannatellaan muistelemalla vanhempia, katsomalla kuvia jne. eikä yrittämällä unohtaa vanhemmat hoitopäivän ajaksi. Isovanhemmilla ei usein ole kykyä tällaiseen toimintaan, helpompaa on tosiaan kääntää lapsen huomio toisaalle. Pitää olla aika taitava tunne-taidoiltaan että pystyy muuhun.

Minusta on aika outoa, että tällaisessa keskustelussa rinnastetaan päiväkoti, jossa lapsi viettää kaikki arkipäivänsä, ja satunnainen kyläily isovanhempien luona. Ei sinne isovanhempien luokse mennä opettelemaan tunnetaitoja, sinne mennään kyläilemään ja nauttimaan hemmottelusta.

että lapsen tunteiden hyväksyminen ja niiden kestäminen - ei huomioin pois kääntäminen - voisi olla se kannatettavin tapa toimia? Täällä kun jotkut olivat sitä mieltä että on ihan ok kääntää lapsen huomio aina pois "hankalista" asioista.

Ihan näin ajattelen minäkin - että ei isovanhempien tarvitse varsinaisesti tarjota sitä rajat asettavaa kasvatusta niin paljon kuin varsinaisten huoltajien. Suhde saa olla vähän erilainen, jos kyse on satunnaisesta näkemisestä, ei kasvatusvastuusta kokonaan.



Joskus tuoreet vanhemmat ehkä kokevat isovanhempien lepsuuden liian ristiriitaisena - ehkä aloittajakin? Haluttaisiin saada kaikki vetämään samaa linjaa.



Ap taisi kuitenkin enemmänkin pohtia näkemäänsä, että miksi mummi harhauttaa kun hän ei itse harhauta. Siihen voisin vastata että ihan siksi, koska ennen harhauttaminen on ollut käytössä niilläkin, joilla on se kasvatusvastuu eli isi ja äiti ovat toimineet niin lastensa kanssa. Se on ollut ihan yleistä - kaikki tuntemani kuuskymppiset tekevät niin.

mutta sen jälkeen meillä ainakin tätä "harhautusta" jos sitä nyt sillä nimellä halutaan kutsua, on käytetty ihan onnistuneesti. Tarkoituksena on saada lapsi huomaamaan että maailmassa on muitakin kivoja juttuja kuin esim. se kaverin lapio jota ei nyt juuri saa. Eli opitaan tarvittaessa ottamaan käyttöön "plan B".



Ihan normaalia ja tervettä olisi myös meillä aikuisilla osata irrottautua asioista jotka ovat pettymystä aiheuttaneet. Tiedän ihan aikuisia ihmisiä jotka eivät kestä minkäänlaista pettymystä, takapakkia tai kompromissia vaan jäävät jopa vuosiksi märehtimään kun ei nyt kaikki mennytkään täydellisesti toiveiden mukaan. Syyllisiä etsitään ja lähipiiriä terrorisoidaan. Samaan aikaan jää huomaamatta mitä hienoa heillä elämässään jo on, tai mitä kaikkea muuta maailmalla olisi tarjottavanaan.

Minua itseäni ihmetyttää, miksi vanhempien pitää harhauttaa lapsiaan jättäessään heidät johonkin. Ohjaan pienten lasten urheilukoulua, ja on todella ärsyttävää kun äiti ilmoittaa 4-vuotiaalle lapselleen, että "odotan täällä sillä aikaa kun juokset kentän ympäri". Kun lapsi puolessa välissä huomaa äidin auton hurahtavan pois, on meidän nuorien ohjaajien todella vaikeaa mennä lohduttamaan hysteerisesti itkevää lasta. Joku äiti tokaisi joskus minulle, että hänen lapsensa saattaa jäädä itkemään ja riehumaan, mutta sehän on sitten minun, ohjaajan ongelma. Se on täysin eri asia koulutettujen päiväkodin ohjaajien yms. kohdalla, mutta itselleni ainakin tulee myös pieni paniikki kun yritän pitää lapsen urheilukentän aitojen sisäpuolella hänen ikävöidessään vanhempiaan.

en ainakaan harrasta mitään harhautushommia. Kyllä meillä saa huutaa jos siltä tuntuu. Tavaroilla ja herkuilla lohduttaminen on pannassa myös. Meillä isovanhemmat kyllä käyttää tuota harhautusta, mutta lapset ova siellä niin harvoin että saavat mun mielestä toimia niin kuin parhaaksi katsovat.

Ensinnäkin heräsi kysymys siitä, että jos olet noin huolissasi lapsen tunne-elämästä ja sen oikeanlaisesta kehityksestä niin miksi 2-v on laitettu mummolle hoitoon koko viikonlopuksi???



Toisekseen en oikein ymmärrä paatostasi.

Itselläni on 3 lasta ja kyllä, jokaisen kohdalla on joskus myös harhautettu. Aivan kuten kaikissa tuntemissani perheissä.

Jos 2-vuotiaalla keittää yli ja lapsi raivoaa vaikka tunnin tai pari uhmassaan niin kyllä siinä on kuule kaikki keinot käytössä. Ensin sovittelet ja ymmärrät, voi voi, kyllä on paha mieli jne.

Ja jos se ei auta, niin kyllä sitä keksii jotain millä saa lapsen unohtamaan kiukun. Tämä ei tarkoita välttämättä sitä namia tai lelua, vaan mitä nyt mieleen sattuu.

Pieni lapsi ei osaa hallita tunteitaan eikä välttämättä pääse pois negatiivisesta mielentilasta ilman jotain herätettä.



Kolmanneksi ihmettelen, että jos mummo nyt joskus hellii lasta niin mitä sitten? Ei lapsi siitä pilalle mene.

Ap itse toteuttaa toisin, ja kaikilla on hyvä mieli!

kuin ap ja monet muut, että lapsen pitäisi saada kokea kielteiset tunteet läpi turvallisen aikuisen avulla.



Mutta: satunnaista harhauttamista en pidä lainkaan pahana. Pidän itse kielteisten tunteiden käsittelyä todella tärkeänä ja munkin äiti oli juuri tuollainen harhauttaja ja koen sen vaikeuttaneen mun tunteiden käsittelyä, mutta en ihan oikeasti usko että kukaan jaksaa käydä 1-5-vuotiaan lapsen jokaikisen negatiivisen tunteen perusteellisesti läpi arjessa. Ja mummolta mielestäni ymmärrettävää eikä vahingollista.

Mitä hyötyä 2,5-vuotiaalle on rypeä ikävässään? Isomman kanssa voi jo jutella ikävästä ihan eri tavalla kuin noin pienen. Pakkoko sitä edes oli antaa hoitoon..?

Kannattaa harhauttaa (ehkei leluilla) "katso orava" tms.

Vuoden vanhempi lapsi jo ymmärtää ja osaa jopa (opetettu tietysti) sanoittaa oloaan. Kertoo että on paha mieli kun itkee tai kertoo, miten oli äitiä ikävä. 2,5-vuotias on liian pieni vielä ymmärtämään, että äiti tulee ensi ke.

Tietenkin vanhemman kanattaa aloittaa tunteiden sanoitus jo pienenä. "Sinua harmittaa, koska jouduimme lähtemään kesken leikin".

Mitä hyötyä 2,5-vuotiaalle on rypeä ikävässään? Isomman kanssa voi jo jutella ikävästä ihan eri tavalla kuin noin pienen. Pakkoko sitä edes oli antaa hoitoon..?

Kannattaa harhauttaa (ehkei leluilla) "katso orava" tms. Vuoden vanhempi lapsi jo ymmärtää ja osaa jopa (opetettu tietysti) sanoittaa oloaan. Kertoo että on paha mieli kun itkee tai kertoo, miten oli äitiä ikävä. 2,5-vuotias on liian pieni vielä ymmärtämään, että äiti tulee ensi ke. Tietenkin vanhemman kanattaa aloittaa tunteiden sanoitus jo pienenä. "Sinua harmittaa, koska jouduimme lähtemään kesken leikin".

Isovanhempi teki niin kuin parhaiten osasi ja taisi. Vanhempi käy sitten niitä negistunteita läpi lapsen kanssa.

Eli että tunnistetaan lapsen paha mieli, nimetään se, ja sitten EI JÄÄDÄ RYPEMÄÄN SIINÄ, vaan siirretään huomio muualle tai keksitään jokin positiivinen tapa kiertää ongelma.



2,5-vuotias ei pääse ikävävästä yli sillä, että silitellään, säälitellään ja hoetaan, että kohta on parempi olo. Se parempi olo on saatava aikuisen aikaan vaikkapa ehdottamalla juuri jotain mukavaa tekemistä.



Jos joka kiukusta tai apeasta ilmeestä ollaan säälittelemässä, lapsi ei muuta ehdi viikonlopun aikana tehdäkään kuin yhä uudestaan pirahtaa pitkään itkuun ja kaipaamasta vanhempiaan. Ei hyvä!



Eli otetaan syliin, sanotaan, että "sulla taitaa mussukalla olla äitiä ikävä? Ei hätää, äiti ja isä hakee sinut kahden yöunen päästä sunnuntaina takaisin kotiin - ja sillä välin me keksitään kaikenlaista mukavaa tekemistä sinun kanssasi. Mitäs haluaisit tehdä, haluaisitko vaikka piirtää näillä uusilla sormiväreillä, katsopas kun on kirkkaat värit?"

ja kiitos AV-mammat, vasta näiden kirjoitusten myötä minulle aukesi selviksi syyt moneen omaan epärationaaliseen käytökseeni joista olen kärsinyt.



Esimerkiksi siihen että ratkaisuni ahdistukseen on aina, aina, aina laittaa jotain suuhun. Yleensä karkkia tai alkoholia. Elämän raskaina aikoina näistä on tupannut tulemaan isompaakin ongelmaa. Nyt osaan yhdistää tämän siihen, että aina kun minulla oli lapsena paha mieli, äiti vei karkkikaapille ja harhautti herkulla pois pahasta mielestä. Minun mielialansäätelykeinokseni on ohjelmoitu jo varsin pienenä ruoka.



Mulla on myös aika pahana tuota itsetunto-ongelmaa ja sitä etten kestä negatiivista palautetta. Menen helposti sellaisesta palautteesta niin lukkoon, etten pysty enää toimimaan ollenkaan, vaan olen pelkässä ahdistuksen umpisolmussa.

että opetetaan lasta siirtämään ajatukset muualle ikävästä asiasta.



Itse olen oppinut ymmärtämään tämänkin asian tärkeyden kun olen tutustunut muutamaan aikuiseen, joilla ei tätä taitoa ole. Näiden ihmisten maailma romahtaa pienimmästäkin murheesta ja näyttää ettei sille tulee loppua millään. Nämä ihmiset eivät ole lapsena saaneet ilmaista mitään negatiivisia tunteita. Ovat välittömästi saaneet rangaistuksen jos ovat itkeneet, suuttuneet tai loukkaantuneet. Ne tunteet ovat vain yksinkertaisest olleet kiellettyjä, ilman mitään harhautusyrityksiä.



Vaikka ikävät asiat on hyvä käsitellä, pitää niistä osata myös irtautua. Ei ole tervettä murhetia kaatunutta maitoa päiväkausia.

Yleensä semmoinen asia harmittaa pienen hetken, mutta unohtuu kun sotkut on siivottu.



Siihen en nyt ota kantaa onko viisasta opettaa lapsi lohduttautumaan tavaralla tai ruoalla niinkuin joissakin perheissä on tapana.

Nimenomaan. Tunteissa rypeminen ei ole hyvä asia sekään. Ne pitäisi oppia tunnistamaan ja työstämään ja pääsemään niistä myös YLI.



Mun mieheni on sitä laatua, että joka asiaa vatvotaan vuositolkulla. Hemmetin rasittavaa. Juu, masennusta on sairastanut ajoittain, eikä suostu näkemään, että em. loputtomalla tunnesuolla olisi asian kanssa mitään tekemistä. Hänestä on ihan järjetöntä ajatella, että tunteille muka voisi itse jotakin, että voisi opetella ajattelemaan, että "loukkaannuin, kun XX sanoi ilkeästi, mutta se on nyt läpikäyty jo, en ajattele asiaa tämän enempää."



-53-

Huonommat vaihtoehdot on se että lapsen tunnetilaa ei huomioida tai se ohitetaan, tai että vanhempi/hoitaja jää siihen liiaksi vellomaan ja itse omaksuu saman tunnetilan mikä lapsellakin on.

Minun äitini on aina ollut todella taitavaa kaappaamaan toisten tunteita ja jäämään kieriskelemään muiden murheisiin.

Jos vaikka lapsena olin pahalla mielellä jostakin, jatkoi äitini sitä mielipahan käsittelyä ja siinä vellomista vielä pitkään senkin jälkeen kun itse olin asian jo unohtanut. "voi voi kuinka kauheaa, ihan hirveää, miten sinä nyt pärjäät, voivoivoi"

Se oli todella ahdistavaa, ja opin jo alle teini-ikäisenä ettei äidille pidä kertoa mitään muuta kuin neutraaleita asioita.

Sillä oli kuitenkin sellainen ikävä seuraus, että äitini alkoi sanoittamaan omin päin tunteitani ja ajatuksiani. Hän alkoi sanelemaan miten missäkin tilanteessa täytyy tuntea tai ajatella.

Tämä tapa työnsi minua vieläkin etäämmälle äidistäni ja opetti elämässin tapahtuvia asioita niin paljon kuin mahdollista.

Sanoisin, että tärkeintä lapsen on saada kokea ne omat tunteet, ja saada niihin aikuisen tuki. Mutta aikuisen tulisi myös osata ohjata jossakin vaiheessa muualle. Auttaa lapsi huomaamaan että tästä murheesta huolimatta elämässä on vielä kivojakin asioita eikä maailma romahdakaan siihen murheeseen.

ei varmaan ole valmis olemaan noin pitkää aikaa erossa vanhemmistaan?

Mummollekin varmasti raskasta jos lapsi itkee ikävää, aivan ymmärrettävää että on halunnut antaa lapselle jotain mukavaa ajateltavaa.

Muakin raivostuttaa suunnattomasti ihan vaan kuunnella viereisestä huoneesta kun mummo antaa kaiken lapsenlapselleen. Pikku prinssi on samantien kukkulan kuningas. Lapselle silotellaan kaikki, ettei vaan tule itku. Kun isänsä vie päiväunille, ja väsynyt lapsi uhmaa ja kiukuttelee, tuumaa mummo: "Että kamala kun kiusaa pientä."

Ja "lapsella oli niin paha mieli herätessä, että annoin välipalaksi vain jäätelöä". Ei tällainen toiminta kyllä lapsen parhaaksi ole. Tämähän on curlingia parhaimmillaan. Pieni hämäys ja hellittely sallittakoon, mutta kyllä lapsen täytyy myös totella, syödä vihannekset ja mennä nukkumaan silloin kuin pitää jne sekä itkeä tirauttaa ikävänsä ja saada siihen syliä ja lohtua.