Miksi lasta harhautetaan eikä anneta käydä tunteita läpi?

Olet saanut ihmepaskoja kommentteja! Varmaan niitä kuuluisia curling-vanhempia?



Mun anoppi on mestariharhauttaja, AINA hakee myös karkkia suuhun, jos on joku pikkuharmi. Ja jos tulee pienikin pipi, niin lapsen pitäisi saada ainakin puolikas suklaalevy! Ja jotain pikkulelua varastossa joihinkin harmeihin.



Voitte arvata, että anopin lapset on ylipainoisia ja lasiin hanakasti tarttuvia, kun ovat tuon mallin jo lapsena oppineet. Oma mieheni pyristelee tavoista irti, mutta tiukkaa tekee!



Kuka luki kirjan, jossa suomalainen mies kertoo oman tarinansa alkoholismistaan? Syynä juuri tuo äidin "harhautus", tunteista puhumattomuus ja namin anto harmitukseen?



Luulin, että vain sodan tai sodanjälkeisen ajan kokeneet vanhukset tuota tekevät, en ymmärrä sitä, että nykyvanhmmatkin harhauttavat!!!

mummin kullalle saa tulla paha mieli

Minusta oli oikein hieno kirjoitus, jossa kirjoittaja pohti omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan AP:n aloittamasta aiheesta!



Voisitko nro 10 perustella, miksi toisilla ei saisi olla oikeutta täälä pohtia asioita? Itse tyrmäät toisten kokemukset ja pohdinnat, joten olet suvaitsematon. Ei ole pakko lukea, jos ei kiinnosta! Pitääkö kaikki olla sellaista pikahöttöä nykypäivänä, että Seiska on se syvällisin kirjoitus mihin pystytään enää paneutumaan. Näin niinkuin allegorisella tasolla...

On se nyt vähän eri asia hetkellisesti harhauttaa pientä, kuin kokonaan kieltää tunteet ja niistä puhuminen. Kyllä niitä keinoja pitää olla valikoimassa useita iän ja tilanteen mukaan.

Tietääkö kukaan mistä kirjasta olisi kyse?



Haluaisin lukea, koska aihe liippaa läheltä.

Mun anoppi on mestariharhauttaja, AINA hakee myös karkkia suuhun, jos on joku pikkuharmi. Ja jos tulee pienikin pipi, niin lapsen pitäisi saada ainakin puolikas suklaalevy! Ja jotain pikkulelua varastossa joihinkin harmeihin.

Hurja kuvaus. Tuo ei tietenkään ole oikea tapa kasvattaa lapsia, mutta toisaalta olisi kohtuutonta vaatia isovanhempia opettamaan lapselle pettymysten ja ikävän kestoa. Minusta on aivan ok, että lyhytaikainen hoitaja keksii lapselle niin paljon tekemistä, ettei tämä muista ikäväänsä. Niin minä tekisin yökylässä käyvien lasten kanssa.

Meillä oli kesällä viikon verran hoidossa lapsenlapseni 2½v.

Muutaman kerran itkua tirautti ja äitiään kutsui. Paras siinä kohtaa oli harhauttaa lapsen ajatuksen muualle.

Tuon ikäiselle ei parane sanoa, että odota nyt vielä 4 päivää. Niin pieni ei vielä ymmärrä aikaa.

Isommalle eri juttu. Silloin toimitaan toisin.

Vuorokausi per ikävuosi erossa äidistä!

Sillä juuri tehdään lohtusyöjiä! Jos homma on alkanut kun oli alle 2 v., niin siitä ei enää pääse aikuisena eroon edes terapialla, vaan kaikenlainen syömisen rajoittaminen jo itsessään voi laukaista turvattomuuden tunteita.

voi hyvänen aika. Pienelle pitää nimenomaa sanallistaa tunteita ja auttaa ymmärtämään että äiti tulee takaisin. Myös ikävä saa olla. Se on ihan normaali tunne eikä mitään surussa rypemistä! Yrittäkää nyt ymmärtää hyvät ihmiset.. tämä on ihan nykyisen varhaiskasvatuksen perusjuttuja!

jokainen kykyjensä (oppimansa) mukaan. Ei tuosta mitään syvätraumoja jää lapselle. Toisaalta, miksi laittaa lapsensa sellaiseen hoitopaikkaan, jota pitää kritisoida jälkikäteen.

Erittäin tärkeä aihe. Mulla on kaksi poikaa, ja olen heidän kohdallaan koettanut toteuttaa juuri noita kuvaamisia periaatteita. Mäkin koen parempana sen, että pettymykset käydään läpi yhdessä äidin tai isän kanssa, eikä jätetä lasta yksin sen tunnekokemuksensa kanssa harhauttamalla johonkin kivaan. Harhauttaminen olisi monesti helpompaa, tunnustan sen, mutta jotenkin ajattelen että kaivan kuoppaa itselleni ja maksan hinnan takaisin sitten murrosikäisen kiukkupuuskien kanssa...

Lapsen hetkellinen ikävä on "tunnekokemus" minkä tuoma pettymys pitäisi käydä äidin tai isän kanssa läpi.



Lääkkeet, lääkkeet, lääkeet!

Sen sijaan että vastaat näin ympäripyöreästi, voisit vastata aloittajan kysymykseen.

Sen sijaan että vastaat näin ympäripyöreästi, voisit vastata aloittajan kysymykseen.

Ei tarvitse pelätä että 30 vuotta myöhemmin lapsi kirjoittaa analyyttisen ja pohdiskelevan kirjoituksen lapsuusajan tunnelukoista ;)

Peace and love!

Tuli tällainen mieleen, kun lapseni (2,5-vuotias) oli mummillaan viikonlopun. Lapsella oli ollut ikävä mua ja mummi oli ostellut uusia leluja. Mummi ihan suoraan sanoi, että ostettiin ettei huomaisi ikäväänsä.

Miksi lasta pitää harhauttaa kun on ikävä, suru, kipu, suuttumus tms? Miksei vaan voi pitää vaikka sylissä ja silittää ja sanoa, että kohta helpottaa? Ja selittää, että nyt on ikävä, nyt kiukuttaa jne?

Vai onko tämä vain meidän perheen joku outo piirre, että negatiiviset tunteet yritetään hävittää?

Juuri näin, kun lohduttaa lasta ja antaa tunteille nimet, niin lapsi oppii tunnistamaan omia tunteita ja säätelemään niitä. Kun kerrotaan esim. nyt olet vihainen ja nyt olet surullinen. Lapselle on aikuisena hyötyä kun tunnistaa omat tunteensa. Mutta kun on lohdutettu niin voihan sitä sitten siirtää huomio johonkin muualle, eikä tähän tunteeseen tarvitse jäädä rypemään.

Tietääkö kukaan mistä kirjasta olisi kyse?

Haluaisin lukea, koska aihe liippaa läheltä.

Osaatko sanoa, peace and love, että millaisella kasvatuksella lapsi itten avautuu aikuisena jos ei sillä, että hänen tunteet pääosin sivuutettiin tai ohitettiin?



Itse en ymmärrä miksi avautumiset herättävät hilpeyttä.

Juuri näin, kun lohduttaa lasta ja antaa tunteille nimet, niin lapsi oppii tunnistamaan omia tunteita ja säätelemään niitä. Kun kerrotaan esim. nyt olet vihainen ja nyt olet surullinen. Lapselle on aikuisena hyötyä kun tunnistaa omat tunteensa. Mutta kun on lohdutettu niin voihan sitä sitten siirtää huomio johonkin muualle, eikä tähän tunteeseen tarvitse jäädä rypemään.

Hah, tästä tulee mieleeni, kun mieheni päätti kesken ruokailun sanoittaa lapsemme tunteita (oltiin selailtu nettisivujen kasvatusohjeita). Lapsella alkoivat kierrokset nousta ja mies sanoi oikein yltiöempaattisella äänellä: "Sinulla on varmasti paha olo."

Lapsi järkyttyi niin, että tarttui lautaseensa, heitti sen pöydän yli, lautanen osui maitolasiin, lasi kaatui ja lapsi säntäsi syliini itkemään järkytystä: "Miten isä voikin käyttäytyä noin oudosti?"

Meillä on useampi lapsi. Yksi heistä ei pienenä osannut käsitellä negatiivisia tunteita ja tilanteet levisivät käsiin. Hän saattoi pienestäkin ristiriidasta reagoida niin voimalla, että onnistui satuttamaan itsensä ja muut ympärillä.



Siinä ei "kulta, sinua nyt harmittaa" - toteamiset auta vaan tilanne piti saada hallintaan.



Lapsen iän lisääntyessä kasvoivat kyvyt käsitellä pettymyksiä.

sitä pahaa oloa - sanoittaen sitä lapselle ja kun sitä on säällisen ajan siinä surtu, vanhempi tai hoitaja ohjaa lapsen huomioin johonkin uuteen, ettei jäädä siihen surkeuteen liiaksi vellomaan. Aikuisen tehtävä on myötäelää ja ohjata lasta pois tunnetilasta tasaamalla sitä.



Huonommat vaihtoehdot on se että lapsen tunnetilaa ei huomioida tai se ohitetaan, tai että vanhempi/hoitaja jää siihen liiaksi vellomaan ja itse omaksuu saman tunnetilan mikä lapsellakin on.



Päiväkodeissakin pidetään nykyisin tärkeänä, että lapselle annetaan oikeus tuntea ikävää ja että lapsen ja vanhemman suhdetta kannatellaan muistelemalla vanhempia, katsomalla kuvia jne. eikä yrittämällä unohtaa vanhemmat hoitopäivän ajaksi. Isovanhemmilla ei usein ole kykyä tällaiseen toimintaan, helpompaa on tosiaan kääntää lapsen huomio toisaalle. Pitää olla aika taitava tunne-taidoiltaan että pystyy muuhun.