Lue keskustelun säännöt.
Ilkeä äiti
12.08.2012 |
Mulla on ilkeä äiti, jonka mielestä teen yhä edelleen kaiken väärin. En ole ainoa, kelle hän on ilkeä, myös muut perheenjäsenet ovat saaneet kärsiä siitä. Lapseni eivät esimerkiksi halua olla pidempään isoäitinsä luona, koska pari päivää menee yleensä ihan ok, mutta sitten hän muuttuu pirulliseksi.
Kuolevaa isääni hän halveerasi todella ikävästi myös vieraiden läsnäollessa. Muuten vieraille hän on aina hyvin hyvin ystävällinen ja yleisesti todella pidetty henkilö ja laaja ystäväpiiri.
Lapsuudestani muista hämmentävän ristiriidan enkelimäisen vieraidenviihdyttäjän ja kiroilevan, pahoinpitelevän ja häijyn äiti-persoonan vaihdellessa jopa huoneesta toiseen mennessä.
Mietin usein, eikö ihmiset todella tajua millainen hän oikeasti on.
Ilmeisesti tämän johdosta mulla on ollut aina vaikeaa luoda mitään läheisiä ihmissuhteita. Sisälläni on paha särö perusluottamuksessa ihmisiä kohtaan. Olen seurassa kokoajan varuillani ja epäluuloinen kaikkia minun kanssa läheiseksi haluavia kohtaan. Usein koen herkästi olevani hyökkäyksen tai ivan kohteena ja osaan melkein yhtä huonosti puolustaa itseni kuin lapsena äitiäni vastaan.
Usein häivytän ihmiset elämästäni heti kun saan jostain heidän esim kommentistaan tunteen, että he haluavat pahaa mulle.
Järjellä ymmärrän ja tiedän, että tämä on ihan skitsoa, ei ihmiset yleensä halua toisille pahaa, eikä niillä yleensä ole mitään syytä haluta varsinkaan mulle pahaa.
Mutta se pelko ja tunne kun mulle tulee, taannun lapsen pelkoon.
Olen jo 37-vuotias. Paraneekohan tästä koskaan?
Kommentit (21)
Äitini aina mollasi mua ja saattoi yhtäkkiä läpsäistä vaikka suulle ilman ennakkovaroitusta. Sanoisin etten vieläkään luota täysin ihmisiin, olen nyt 51v, ja aina kun jotain ikävää sattuu, jotenkin taannun lapsen tasolle.
Mutta mitä enemmän sitä tutkiskelee itseään, sitä helpommaksi kaikki tulee. Tärkeintä on oppia tunnistamaan omat olot ja tunteet.
Kaikkea hyvää sulle ja toivottavasti joskus helpottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti!
Itse kasvoin myös tuon tapaisessa perheessä ja vasta terapia on auttanut sen aiheuttamaan masennukseen ja ahdistukseen.
Kulissit piti meillä olla kunnossa, hinnalla millä hyvänsä. Mietin myös jo pienenä, eivätkö ihmiset oikeasti huomaa miten teennäinen äiti oli käytökseltään. Sellainen makeilevan mukava ja liioitellun ystävällinen. Jos joku teki vastoin äidin halua niin joutui "maksamaan", jos se oli vaikkapa joku äidin ystävä joka loukkasi häntä niin hän joutui pois ystäväpiiristä ja mainetta mustamaalattiin (mutta tietenkin niin ettei äiti jäänyt sellaisen tekemisestä kiinni) ja jos esimerkiksi lapset käyttäytyi huonosti (lähinnä siis minä) niin tuli väkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Mutta ulospäin hän tietysti oli täydellinen ja ihana ja mukava äiti, oikea unelmaäiti. Lapsuudesta muistan pelon ja jännityksen, millä päällä äiti on. Ja sen, että jo alle kouluikäisenä laskin aikaa siihen milloin pääsen kotoa pois.
En osaa auttaa sinua, olen itsekin vielä tästä kaikesta rikki. Välillä pelästyn kun löydän itsestäni samanlaisia piirteitä kuin mitä äidissäni on. Olen käynyt terapiassakin, mutta haavoja on vielä paljon. Kuten tuo edellinen kirjoittaja niin minäkin taannun hätätilanteessa, mutta jos jotain hyvää pitää sanoa niin tunnistan myös muiden ihmisten hädän herkemmin kun olen kerran itse hädässä ja pelossa kasvanut.
Voimia sinulle oikein paljon.
Oon tutkiskellut itseäni, kokeillut kaikenlaisia hoitoja ja ollut lapsesta lähtien terapiassa (koska siihen aikaan hoidettiin vaan lapsen oirehtimista, ei koko perhettä, kuten nykyään toivottavasti!).
Tää asia on toki motivoinut mua paljon elämässäni, ilman sitä ois jäänyt moniin ihmisyyttä ja elämää koskeviin asioihin tutustumatta. Jo lapsena luin kaikki psykologian ja filosofian kirjat, jotka käsiini sain, saadakseni ymmärrystä tilanteeseen.
Vaikka on välillä ollut todella todella rankkaa jaksaa elää, olen kiitollinen motivoinnista.
Kuten todettu, älyllisellä tasolla tiedän hyvin pitkälle mistä mikäkin johtuu, niin omassa käytöksessäni kuin vaikka miksi äitini käyttäytyy kuten käyttäytyy. En syytä enää itseäni siitä.
Tunnetasolla kuitenkin haava ja särö on yhä olemassa. Sitä ei tunnu mitenkään älyllistämisellä voivan korjata. En tiedä millä sitten.
Olen sosiaalisesti rajoittunut ja yksinäinen.
Siihen tarvitsisin apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni täyttää syksyllä 37v, ihan kuin siskoni kynästä! Minähän pääsin jaloilleni, kun sain 2 ihanaa miestä peräkkäin, jotka nostivat itsetuntemustani. Tiedän nykyään itseni ihan hyväksi ihmiseksi ja varmistelen, etten kohtele omia lapsiani niinkuin äiti kohteli meitä.
Mene terapiaan, oikeasti! Äiti on ihan paska. Älä sinäkään enää vie sinne lapsia hoitoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni täyttää syksyllä 37v, ihan kuin siskoni kynästä! Minähän pääsin jaloilleni, kun sain 2 ihanaa miestä peräkkäin, jotka nostivat itsetuntemustani. Tiedän nykyään itseni ihan hyväksi ihmiseksi ja varmistelen, etten kohtele omia lapsiani niinkuin äiti kohteli meitä.
Mene terapiaan, oikeasti! Äiti on ihan paska. Älä sinäkään enää vie sinne lapsia hoitoon!
Oon käynyt terapiassa vuosikausia, semmosessa ihan perinteisessä missä keskustellaan. Lisäksi oon kokeillu rosenia, psykologista vyöhyketerapiaa, perhekonstellaatiota ja psykokinesiologiaa vasta kerran, ja ne on lisänneet tietoisuuttani ja ymmärrystäni tän asian suhteen, mutta tunnevamma silti tuntuis olevan olemassa.
Mitä muuta voisin kokeilla?
Miten ja millaisten miesten kanssa pystyit olemaan niin että ilmeisesti sait heidän kauttaan korjaavaa kokemusta?
Mies vain kehui minua upeaksi ihmiseksi, kauniiksi, ihanaksi jne. ja RAKASTI minua. Ne 8v oli parasta terapiaa! Äidin mukaan aloin jo puolivuotiaana itkeä, jos minut otettiin syliin (olinpa herkästi ymmärtävä lapsi!). Kyhnäsin rakkaani kyljessä kokoajan, 15,5v olin ollut ilman kosketusta. Tunsin itseni ihan ihmiseksi. Koulussa olin siihen asti häriköinyt ja kiusannut muita, jopa opettajia. Kouluttaiduin alalle, jossa saan auttaa heikoimpia ihmisiä. Eron jälkeen menin naimisiin ihan tavallisen miehen kanssa. Ei lyö, alista, hauku eikä ivaa minua. Se riittää jo.
Monissa tutkimuksissa koetetaan sitä, että antaisi äidilleen anteeksi. Yritin, äiti kielsi kaiken. En anna koskaan anteeksi, mutta en anna hänelle myöskään lapsiani hoitoon. Näemme kerran vuodessa. Se riittää.
Olet kokeillut tosi paljon, en taida osata auttaa! Tiedäthän, ettei sinussa ole mitään vikaa!? Voimia!
Siskoni täyttää syksyllä 37v, ihan kuin siskoni kynästä! Minähän pääsin jaloilleni, kun sain 2 ihanaa miestä peräkkäin, jotka nostivat itsetuntemustani. Tiedän nykyään itseni ihan hyväksi ihmiseksi ja varmistelen, etten kohtele omia lapsiani niinkuin äiti kohteli meitä.
Mene terapiaan, oikeasti! Äiti on ihan paska. Älä sinäkään enää vie sinne lapsia hoitoon!
Oon käynyt terapiassa vuosikausia, semmosessa ihan perinteisessä missä keskustellaan. Lisäksi oon kokeillu rosenia, psykologista vyöhyketerapiaa, perhekonstellaatiota ja psykokinesiologiaa vasta kerran, ja ne on lisänneet tietoisuuttani ja ymmärrystäni tän asian suhteen, mutta tunnevamma silti tuntuis olevan olemassa.
Mitä muuta voisin kokeilla?
Miten ja millaisten miesten kanssa pystyit olemaan niin että ilmeisesti sait heidän kauttaan korjaavaa kokemusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun meistä siskoksista tuli äitejä, niin nuo vanhat asiat nousivat tosi voimakkaasti ja kipeästi esiin. Mieheni halusi, että olisin mennyt terapiaan, mutta ei muka ollut silloin aikaa ja rahaa. Nyt kun lapset isompia, niin taas alkaa hellittää - ovat jo alakoululaisia.
Henkisen väkivallan ja mitätöimisen lisäksi äitimme myös löi ja kasvatti taitavasti sisarkateutta meissä. Vasta aikuisina me siskot tulimme ystäviksi. Joskus olen miettinyt, että olisiko äidillä ollut jotain lievää versiota jostain Munchausenin taudista, jossa ensin hakataan lapsi ja saa tyydytystä, kun hoivaa lapsen kuntoon.
Teininä sanoin, että jos äiti ei lopeta meidän lyömistämme, niin ilmoitan sossuun. Äiti uhkasi tappaa siskoni siitä hyvästä. Vaikenin. Tästäkin olen selvinnyt! Äitisi on voittaja, jos pystyy pilaamaan loppuelämäsi. Taistele vastaan!
Tein lähes kymmenen vuotta sitten ratkaisun, etten ole enää missään tekemisissä hänen kanssaan. Nyt siitä on 9,5 vuotta ja en ole puhunut saati sitten nähnyt, hän asuu 700 km päässä minusta. Tämä on minua auttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksista!
Oon joskus aikaisemmin ollut pitempiä (kuukausia) aikoja tekemättömissä äitini kanssa. Se ei ollut vaikeaa / ei tullut ikävä :)
Nyt on tilanne kuitenkin se, että hän on jokin aika sitten jäänyt leskeksi ja olen ainoa lapsi, joten.. Koen, että mulla on sentään jonkinlainen vastuu hänestä huolehtimiseen.
Toisaalta mulla ei ole montaakaan muuta paikkaa, jonne voisin lapseni lähettää saadakseni itse joskus vapaata.
Hankala tilanne siis, täytyy punnita.
Lapseni ovat jo sen verran isoja, että ilmaisevat itse haluttomuutensa olla isoäidin luona pidempään. Pari päivää sujuu yleensä ihan hyvin, kunnes vieraat alkavat 'haisemaan'. Tämä siis silloin, kun en ole paikalla. Jos olen, ilkeily alkaa kyllä ihan heti tilaisuuden tullen.
Aikaisemman kirjoittajan kuvaus korjaavasta miessuhteesta kuulostaa hyvältä, mistä semmoisia miehiä löytää saati tunnistaa? :)
Ja miten heille voisi jo kättelyssä kertoa tunnevammastaan, niin etteivät pelästyisi?
Naiset usein ottavat tunnevammaisia miehiä rakastaakseen heidät terveiksi (usein kyllä onnistumatta), mutta onko semmoisia miehiäkin olemassa, joilla olisi tämä sama vietti?
No en tiedä, ehkä haaveilen vaan.. En syytä enää itseäni äitini käytöksestä, mutten oikein luota siihen, että kukaan voisi mua tämmöisenä rakastaa.
Jos omat van hemmat ei rakastaneet, kuka sitten vois? Tai miten oppisin rakastamaan risaa itseäni?
jos katkaisisit välit kokonaan. Sun ei ole pakko sietää elämässäsi moista ihmistä, ei edes lapsien takia. Varsinkin jos lapset saavat osansa äitisi ilkeydestä.
Tietoinen äidin "taaksejättäminen" voisi helpottaa sunkin oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin opimmeko jotain ankarilta ihmisiltä?
Miksi maailmaan syntyy pahoja ihmisiä vai ovatko he pahoja. Perimmekö geeneissä pahuuden vai onko se opittua? olosuhteiden seurausta. Sairas ihminen ei ymmärrä olevansa sairas ja vahigoittavansa muita.
Lapsi on lojaali ja alistuu koska hän ei tiedä muusta. Vasta aikuisuuden kynnyksellä hän hyväksyy sen totuuden että vanhemmat ei ole täydellisiä. Kukaan ei ole täydellinen. Traumoista selviäminen on yksilöllistä lapset ovat erilaisia "kestävyydeltään" Kaikki ei selviydy, mutta yksi rakastava/aidosti välittävä aikuinen voi tehdä paljon. Se voi olla esim. opettaja, harrastuksen vetäjä etc... Luottamuksen rakentaminen on pitkä prosessi.
Ap olet oppinut paljon hyviä asioita elämäsi matkalla käytä niitä toisten tukemiseen, nuorten lasten, yksinäisten...Riisu yltäsi uhrin viitta älä suostu kantamaan ylläsi sellaista mikä painaa hartioita. Opettele näkemään äitisi etäisyyden päästä ihmisenä ei äitinä. Kun hän puhuu pahaa ei hän puhu sitä sinulle vaan itselleen. Olet vain välikappale. Suojele lapsiasi, sillä he ei ymmärrä. He reagoivat ja siihen sinun on vastattava. Vedä raja mistä ei mennä yli. Mummot ovat sitä varten, että niiden kanssa syödään pullaa ja juodaan mehua. He eivät ole lastenhoitajia. Varinkaan mummo joka ei ymmärrä olevansa henkisesti sairas.
Vastaa viestiin Ilmoita asiaton viestiKerro kaverille
Olin siis 16v, kun tapasin pelastajani. Siis ihan vahingossa. En kertonut etukäteen ilkeästä äidistäni ja äitiä myötäilevästä isästäni. Muutettiin kauas heti kun täytin 18v. Ikinä en muuttaisi takaisin synnyinseudulleni, alkaa jo ahdistaa, jos näen tienviitan: "ex-koti" 50 km.
Meistä kukaan ei tule äidistämme huolehtimaan, sen tehköön isä tai yhteiskunta.
Älä vie lapsiasi äidillesi hoitoon, entäpä jos lapsesikin joutuvat kokemaan samaa kuin sinä?
Tämä on niin tuttua. Olen aina luullut, että tottakai äiti jos kuka rakastaa lastaan. Meidän hirviöäiti esittää niin rakastavaa ihmisten silmissä-
Vanhempi veli joi itsensä hengiltä, nuorempi veli on alkoholisti ja rapakunnossa. Näitä se jaksaa ihannoida ja syytellä heidän puolisoitaan tilanteesta.
Minä ja pikkuveli (äidin suosikkipoika) ollaan suhteellisen kunnossa.
Äiti vaan minua halveksii ja ilkeilee aivan kaikesta.
On aivan ihana mies minulla, mutta hän halveksuu ja ivaa siitäkin: eihän tuollaista kukaan voi rakastaa-
Kai kateellinen, kun isäni, hänen miehensä oli tåysi kusipääukko.
Joidenkin äidit kiristävät, moittivat koko ajan ja ovat ilkeitä. Paitsi jos aina myötäilet, et sano omaa mielipidettä mistään, edes pienestä asiasta. On mahdollista etteivät aikuiset lapset talouden ja asumisen riippuvuuden vuoksi, pääse muuttamaan kauemmas (tai ehkä pääsevät tuurilla toiseen kuntaan, samassa maakunnassa) ja talous ei kestä, jos on perussairauksia. Sitten väkisin kiristyksen alla vuosikymmeniä, vaikkei se näy päällepäin. Siihen päälle vielä virkailijoiden kiristys. Miten ihmiset oikein jaksavat nykyään, jos Suomessa ei ole kunnollisia asuntoja tai tuloa.
1940-50 luvuilla tehtiin paljon äitejä, joilla oli hyvin kovat elämänarvot. Oma äitini oli hyvin kriittinen ja vihainen, mutta hän oli itse saanut samanlaisen kasvatuksen omalta äidiltään.
Onko tällaisestä kokemuksia kellään muilla?
Miten ootte selvinneet/parantuneet?