Mitä ajattelet aikuisesta miehestä joka ei uskalla kertoa äidilleen asuvansa naisen kanssa

tulee mieleen Alfred Hitchcockin elokuva Psyko, ja se Bates Motel.

tuntuu siltä että aika suuri osa nuorista miehistä on nössyköitä. Mammaaa uskotaan ihan liian pitkään eikä äidit osaa päästää irti.



Ihan tavallista, vois olla mun veli.



M37

Se koulun rehtori.

hän ei halua elämäänsä ylimääräistä vaivaa. Näin pääsee helpoimmalla.



Ja ihan nainen olen, vaikka näin ajattelen. Nössykkä varmaan itsekin...

äiti, hänen (mahd.) alistavuutensa ja vallanhimonsa, joka on tehnyt pojasta noin aran.

Ehkä totuuden pimittäminen on tällä hetkellä pojan ainoa keino pitää jotain rajoja suhteessa äitiin?

Mun mies on vanhoillisesta uskonnollisesta suvusta. Aikanaan hän muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja on aika monista asioista eri mieltä sukulaistensa kanssa ja toimii monissa asioissa eri tavalla kuin sukunsa. Ennen minuun tutustumistaan hän ei kuitenkaan ollut juurikaan vaivautunut kertomaan elämästään tai ajatuksistaan sukulaisilleen, vaan ajatteli pääsevänsä helpommalla, kun sukulaiset kuvittelevat hänen olevan heidän kanssaan samoilla linjoilla. Opiskelupaikkakunnalta kotipaikkakunnalle oli 300 km, joten hän pystyi hyvin elämään opiskelupaikkakunnalla ihan omaa elämäänsä ja harvoin kotipaikkakunnalla käydessään antoi sukulaisten elää omissa kuvitelmissaan.



No, sitten mies tutustui minuun (elettyään jo 5 vuotta opiskelupaikkakunnalla omaa elämäänsä). Ajattelemme kaikista asioista hyvin pitkälle samalla tavalla. Ongelmaksi muodostui se, että minä olin tietysti heti miehen sukulaisten mielestä se paha nainen, joka oli viekotellut heidän poikansa pahoille teille. Mies ei edelleenkään halunnut itse kertoa sukulaisilleen että hän on ihan itse ja omasta halustaan muuttunut jo aikapäivää sitten, vaan oli edelleen sitä mieltä, että on helpompi vain näytellä kilttiä sukulaisten luona, kun eivät ne sukulaiset kuitenkaan ymmärrä meidän ajatuksiamme ja tapojamme. Minä taas en halunnut näytellä tai valehdella mielipiteitäni. Seurauksena oli, että mieheni ei puolustanut minua sukulaisilleen tai ollut tukenani, vaan vetäytyi kaikista tilanteista.



No, tämän seurauksena taas on se, että minä en nykyisin suostu enää juurikaan lähtemään miehen kotipaikkakunnalle, enkä halua tavata hänen sukulaisiaan. Siitäkös mies sitten on katkera ja ihmeissään. Kotona ja minun sukuni luona ei ole mitään ongelmia, mutta miehen sukulaisista löytyy yksi ainoa pariskunta, jonka kanssa suostun olemaan tekemisissä.



En tiedä, onko tuossa tapauksessa kysymys samantyylisestä ongelmasta, mutta itse olen sitä mieltä, että valehtelusta ja näyttelemisestä ei tällaisissa asioissa ole koskaan mitään hyötyä. Kyllä pitää uskaltaa olla oma itsensä!

Esim omat vanhempani eivät hyväksy susiparea, esiaviollista seksiä, avioeroja, au-lapsia, naispappeja, naispappien kanssa työskentelemistä, homoseksuaaleja, naisasianaisia, "setalaisia" jne jne. Joidenkin vanhempien kanssa jo avoliiton kertominen voi olla kova paikka, aikuinenkin lapsi kun usein kaipaa vanhempiensa hyväksyntää.



Itse olen valmis mieluummin riitoihin ja välirikkoihin kuin elämään elämääni toisten arvojen rajoituksella. Mutta jos mieheni olisi samanlaisesta perheestä ja haluaisi pehmitellä riitoja salailulla, niin oma olisi valintansa. Minusta salailu ja peittely on raskaampaa kuin avoin tuomitseminen, mutta en ole muutenkaan mikään sovittelija ja tasoittelija-luonne. Mies saisi päättää taktiikan, jolla hänen vanhempiensa kanssa eletään sukulaisina, minä taas päättäisin oman sukuni.