Mitä mieltä, onko tällainen mies outo?

(Ikäkin täsmää...). Halusi edetä suhteessa aivan liian nopeasti, vaikutti ulkoisesti unelmamieheltä (fiksu, rauhallinen, tyylikäs), mutta todellisuudessa kaikki pyörikin hänen napansa ympärillä ja minun olisi pitänyt olla juuri HÄNEN unelmiensa ja mielikuviensa mukainen: Hiljainen, tyylikäs, täydellinen, täydellinen, täydellinen...



Itsestään mies ei olisi koskaan löytänyt mitään vikaa, mutta minusta ja lapsistani kyllä senkin edestä.

Ongelma on se, että tunne on vielä tuore enkä tiedä osaanko kävellä pois. Millainen tuo mies oli lapsiasi kohtaan siis?

Nuo miehen piirteet ovat luultavsti kaataneet aiemmatkin suhteet. Arki tollaisen ihmisen kanssa saman katon alla voi olla jäätävää. Jos joskus tulee ero, niin miehen on varmasti hyvin helppo kävellä myös lasten luota röyhkeästi pois.



Maailma on täynnä fiksuja ja tasapainoisia miehiä, ei kannata jäädä pelaamaan uhkapeliä.

Halusi edetä suhteessa aivan liian nopeasti, vaikutti ulkoisesti unelmamieheltä (fiksu, rauhallinen, tyylikäs), mutta todellisuudessa kaikki pyörikin hänen napansa ympärillä ja minun olisi pitänyt olla juuri HÄNEN unelmiensa ja mielikuviensa mukainen: Hiljainen, tyylikäs, täydellinen, täydellinen, täydellinen...

Itsestään mies ei olisi koskaan löytänyt mitään vikaa, mutta minusta ja lapsistani kyllä senkin edestä.

kuvailevat kokemaansa useinkin juuri näin. Naisen elämään tupsahtanut mies vaikuttaa aluksi ihanalta, kohteliaalta, täydelliseltä.Hurmaa kaikki ihmiset ympärillään. Pikkuhiljaa suhteen vakiinnuttua mies alkaa muuttua; tulee ärtyisäksi, suuttuu mitättömistäkin asioista, arvostelee muita muttei koskaan näe vikaa itsessään. Ap:lle sanoisin, että jotain omituista miehessä on. En uskaltaisi riskeerata, varsinkaan lasten vuoksi.

pakko varottaa!en tiedä auttaako, mua ei auttanut. en vaan voinut uskoo varotuksia kun mies oli niin ihana mutta niin vain kävi että nyt olen järkyttävässä epäinhimillisessä tilanteessa ja jos vain olisin saanut kurkata tulevaisuuteen olisin tehnyt aivan toisenlaisia valintoja. luota itseesi. jos tuntuu vähänkään että kaikki ei ole kohdallaan niin move on! mä en luottanut itseeni ja olen aiheuttanut vuosikausien kärsimyksen itselleni ja ehkä myös lapsilleni.

Mun mies (ollaan oltu jo 11 vuotta naimissa, onnellisesti) oli tuollainen. Hän tosin oli vain 31-vuotias kun tavattiin mutta siihen asti kun tapasi minut ei ollut kiinnostunut vakisuhteista vaan pelkästä naisten valloittamisesta ja yhden yön panoista.



Minuun ihastui kovin ja muutettiin yhteen käytännössä ensi tapaamisesta. Mies vaan jäi meille. Tosiaan järjesteli matkoja, illallisia, toi kukkia, oli ihana kaikin puolin. Ajattelin vaan että johtuu siitä että hän on ulkomaalainen ja siksi spontaanimpi luonne (espanjalainen). Minä ihastuin juuri tuohon hetkessä elämiseen ja spontaaniuteen, siihen ettei vatvota ja veivata ja epäillä tulevaa vaan kokeillaan täysillä mitä hommasta tulisi. Hyvä tuli, tosiaan sielunkumppanuksina jo kauan yhdessä ja kaksi lastakin siunaantunut :)

vastaukset noihin kysymyksiin kertovat ihmisestä. Mutta parissa kuukaudessa ei opi vielä tuntemaan ihmistä. Odota nyt ainakin puoli vuotta, tapaa miehen perhe, tapaa hänen ystäviään.

Millaiset välit hänellä on perheensä kanssa? Entä kuinka läheisiä ovat hänen parhaat ystävänsä?

Rakastuin päätä pahkaa mieheen joitakin vuosia sitten, kaikki vaikutti täydelliseltä. Tapailimme säännöllisesti, yhteinen aika oli juhlaa. Synkkasi todella hyvin. Pieniä skismoja oli välillä johtuen siitä, että meillä oli takana yhteistä historiaa jo aiemmasta elämästä. Lyhyt suhteemme nuoruudessa päättyi vuosia, vuosia sitten. Mutta mies väitti hurskaasti ottaneensa opikseen ja kasvaneensa ihmisenä.



Tein järkyttävän mokan kun en muistellut paremmin, miten hän käyttäytyi tuolloin nuoruudessa. (Toki voi uskoa, että ihmiset muuttuvat, mutta en usko enää, että perusreagointitavat muuttuvat.) Minulla ei siis ollut muistikuvia siitä, miten hän käyttäytyy ongelmatilanteissa, ennen kuin noita tilanteita alkoi tulla. Ehkä siksi nuo asiat olivat painuneet pois mielestä, että suhteemme oli kuitenkin nuoruudessa tosi lyhyt enkä ole ikinä ennen läheisissä suhteissa törmännyt tuollaisee. En siis tajunnut, että ihminen voi myös olla tosi paha.



Suurin virhe, jonka tein tuolla "toisella kierroksella" oli se, että muutimme miehen kanssa yhteen. Ja kun arkea elettiin, niin totta kai tuli välillä myös erimielisyyksiä. Niistä alkoivat ongelmat, jotka olivat juuri ap:n kuvaaman kaltaisia.



Suhde päättyi aika nopeasti katastrofiin. Mies muuttui väkivaltaiseksi riuhtojaksi, hän ei hyväksynyt minkäänlaista arvostelua, alkoi kohdella lapsiani etäisesti, yritti jopa myrkyttää välejäni lähipiirini, vittuili minulle pari kertaa tuttavien läsnäollessa todella nolosti.



Hän muutti pois. Yleensä tavalliselle ihmiselle (suhteen kummallekin osapuolelle) tulee viimeistään tuossa vaiheessa katumus, saatetaan jopa pyytää anteeksi sanottuja sanoja. Mutta tämä miespä ei mielestään tehnyt suhteessa mitään väärää! Ei siis yhtään mitään! Minä olin se hullu, perheeni sairas ja ystäväni luusereita.



Hän kiristi erossa taloudellisesti, piti kuin ruuvipenkissä monessa mielessä, lähetteli satoja solvausviestejä. Lapsia hän ei tietenkään hyvästellyt, ei ottanut heitä mitenkään huomioon lähtiessään.



Se olennaisin piirre, joka hänessä oli siis säilynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, oli hänen todella äkkipikainen luonteensa yhdistettynä hirvittävään kielenkäyttöön. Empatiakyvyttömyys. SIINÄ juuri on se outous, sitä ei voi tavallisella tunne-elämällä varustettu ihminen käsittää.



Kun olin todella surullinen, yritin neuvotella ja saada asioita muuttumaan paremmiksi, hänen raivonsa vain kasvoi. Tai sitten hän saattoi täysin kylmästi ja ylimielisesti sanoa: "olet iljettävä takertuja, kuin kärpäspaperia", "koko sukusi on mielisairasta, isäsi on varmaan käyttänyt sinua hyväkseen", "lapsesi ovat irvinaamapentuja", "turha vonkua minulta mitään, minua et enää saa" yms. Tuon piirteen muistan hänessä olleen jo nuoruudessamme.



En halua pelotella ap:ta, mutta kannattaa todella varoa. Ja toki persoonallisuushäiriöitäkin on eri asteisia. Lisäksi meidänkin tarinallemme on tietysti kaksi kertojaa ;) Toivon voimia ja viisautta ratkaista asia parhain päin!

Entäs ne lapset? Ihan sama asutaanko vuokralla vai omassa, lapsille ei ole hyvä jos mies tulee ja menee...

Entäs ne lapset? Ihan sama asutaanko vuokralla vai omassa, lapsille ei ole hyvä jos mies tulee ja menee...

Miksi ei? Mä olen seurustellut eroni jälkeen monenkin kanssa enkä ole nähnyt mitään tarvetta piilotella seurustelukumppaneitani lapsilta.

En toki esittele heitä lapsille minään isäpuolina vaan he ovat äidin kavereita. Voivat asua meillä tai sitten ei, mutta lapsille ei lupailla mitään jatkuvuudesta eikä rakenneta heidän silmissään uutta perhettä. Eipä nuo ole mitään siitä välittäneet jos sitten kaveri onkin elämästä poistunut jonkun ajan päästä.

btdt

Synnynnäisen pelimiehen ei tarvitse alistua suhteesen saadakseen seksiä. Voi hän oikeastikin rakastua ja kiintyä jos olet huippuyksilö naiseksi. Jos et sitä ole niin...

voithan jatkaa suhdetta, mutta vältä tekemästä vielä isoja ratkaisuja esim. yhteenmuutto. Muutenkin, jos on lapsia, niin ei kannata muuttaa yhteen jos tilanne vähänkin epäilyttää. Nuo mielialanvaihtelut kuulostavat vähän pahoilta.

Pystyykö mies nauramaan itselleen?

Onko hän mustavalkoinen ajattelussaan?

Mitä hän tekee ollessaan kiukkuinen?

Myöntääkö hän olevansa väärässä?

Mies kertoi rakastavansa jo kaksi kuukautta ensitapaamisesta. Hän järjestelee ulkomaanmatkoja ja romanttisia illallisia, väittää mun olevan elämänsä nainen, lähettelee hauskoja ja herkkiä viestejä, seksi hänen kanssaan on upeaa. Hän lupaa tehdä kaikkensa, jotta minä ja perheeni olisimme onnellisia. Nyt hän haluaa muuttaa yhteen.

Jotkut asiat ovat alkaneet epäilyttää. Hän on jo yli nelikymppinen eikä hänellä ole ollut yhtään pidempää vakavaa suhdetta elämässään, sinkku siis tähän asti. Hän puhuu myös entisistä suhteistaan jotenkin vähätellen ja naureskellen. Osa on ollut vain panosuhteita ja joku loppui minusta aika pieniin naisen tekemiin mokiin. Hän väittää siis mulle vain odottaneensa sitä oikeaa. Miehen mielialat myös vaihtelevat, on välillä jotenkin tosi vetäytyvä ja joskus kiukkuinen. Itekin olen tulinen luonne, mutta en osaa selittää miksi miehen reaktiot vaikuttavat joskus tosi oudoilta.

Eikö tuossa ole jotain kummallista, pitäskö juosta karkuun? En vain tiedä pystynkö..

Entäs ne lapset? Ihan sama asutaanko vuokralla vai omassa, lapsille ei ole hyvä jos mies tulee ja menee...

eihän sitä nyt koskaan voi olla varma että pysyykö se mies!

Muuttaa sitten vaan pois jos alkaa näyttää huonolta.

En tarkoita vain manipulointia tai ajatustenjohdattelua vaan toimivan suhteen kaava on se että tietää miten kumppani reagoi mihinkin juttuun. Jos jokin reaktio yllättää, sitten kysytään kumppanilta mistä moinen reaktio johtui. Jos hän ei heti osaa vastata, annetaan hänelle aikaa pohtia. Jos hän ei HALUA vastata ja hän haluaa lakaista asian maton alle, sitten aletaan olemaan varuillaan. Jos tuollainen vetäytyminen toistuu useinkin, sitten ilmaistaan ääneen että itseensä vetäytyminen ei ole hyväksyttävää käytöstä parisuhteessa, ja että sinä et sellaista siedä kauan.



Kumppanin oikukas käytös on yksi asia. Oikukkaan käytöksen syiden hoksaaminen on toinen asia. Se, että ei halua jutella kumppanille syistään reaktioihin tämän niitä udellessa, on kolmas. Jos kumppani on silminnähden kyvytön asettumaan sellaisen ihmisen asemaan joka kaipaa vastauksia, on hänestä syytä ottaa etäisyyttä, mikäli itse sattuu olemaan juuri sellainen ihminen, että kaikkiin ihmisten reaktioihin on löydettävä syy.



Suoraan sanoen, kuittaisin pikku äksyilyt olankohautuksella, niin kauan kuin mitään ei rikota purkailun aikana, eikä kumppania solvata henkilökohtaisesti, eikä väkivaltaa tapahdu. Kiukkuilkoot niin usein kuin haluaa. Neljäs asia on jos silminnähden satunnainen kiukkuilu toistuu niin usein että se alkaa raastamaan hermoja.



En myöskään lähtisi utelemaan aiemmista suhteista, korkeintaan varovasti kysyisin kerran mutta vain kerran. Jos toinen ei halua puhua niistä niin ei sitten. Itse odotan aina että vastapuoli avautuu itse aiemmasta historiastaan, jos hän haluaa tuoda jotain esille. Toisinaan tuo periaate tulkitaan kylmyytenä ja välinpitämättömyytenä, mielenkiinnottomuutena toista ihmistä kohtaan. Jokaisella on oltava itseluottamusta sen verran että tuntee että itse ei ole tehnyt mitään väärää. Vaikka aiemmat suhteet ovat osa henkilön historiaa, voidaan suhdehistoria heittää tarvittaessa romukuoppaan. Ei suhdehistoriaa tarvita uuden toimivan suhteen rakentamiseksi. Jotkut ihmiset vain haluavat uuden mahdollisuuden suhteeseen. Onko aiempien suhteiden säröt kuvailtava tarkasti toiselle jotta uusi suhde voi onnistua? Kuka haluaa puhua aiemmista pieleenmenneistä suhteistaan, tai varsinkin niistä asioista, joiden takia vanha suhde kariutui? Vähän sama kuin muistelisi pahaa autokolaria, kuvailisi sitä yksityiskohtaisesti miltä se tuntui olla puristuksissa ratin ja penkin välissä ambulanssia odotellessa, tai miltä se murtunut jalka tuntui ensimmäiset kaksi tuntia tai viikkoa. Ei tuollaisia muistoja kukaan halua kaivella, ei ainakaan toisen pyynnöstä tai aloitteesta.



Äksyilyä kohdatessa on mietittävä se oma rooli, eli miten sinä vaikutat äksyilyyn - oletko sinä äksyilyn syy vai saavi. Jos roolisi on olla äksysaavi, kumppani vain tuntee että sinulle on turvallista kiukkuilla. Hän vaistoaa että sinä ymmärrät ja kestät sen, etkä ota sitä henkilökohtaisesti. Sinun tehtävänä on ilmaista vastalauseesi, jos koet että et kestä kiukkuilua, tai sitten asia on kestettävä kuin mies. Tai nainen.

En myöskään lähtisi utelemaan aiemmista suhteista, korkeintaan varovasti kysyisin kerran mutta vain kerran. Jos toinen ei halua puhua niistä niin ei sitten. Itse odotan aina että vastapuoli avautuu itse aiemmasta historiastaan, jos hän haluaa tuoda jotain esille. Toisinaan tuo periaate tulkitaan kylmyytenä ja välinpitämättömyytenä, mielenkiinnottomuutena toista ihmistä kohtaan. Jokaisella on oltava itseluottamusta sen verran että tuntee että itse ei ole tehnyt mitään väärää. Vaikka aiemmat suhteet ovat osa henkilön historiaa, voidaan suhdehistoria heittää tarvittaessa romukuoppaan. Ei suhdehistoriaa tarvita uuden toimivan suhteen rakentamiseksi. Jotkut ihmiset vain haluavat uuden mahdollisuuden suhteeseen. Onko aiempien suhteiden säröt kuvailtava tarkasti toiselle jotta uusi suhde voi onnistua? Kuka haluaa puhua aiemmista pieleenmenneistä suhteistaan, tai varsinkin niistä asioista, joiden takia vanha suhde kariutui? Vähän sama kuin muistelisi pahaa autokolaria, kuvailisi sitä yksityiskohtaisesti miltä se tuntui olla puristuksissa ratin ja penkin välissä ambulanssia odotellessa, tai miltä se murtunut jalka tuntui ensimmäiset kaksi tuntia tai viikkoa. Ei tuollaisia muistoja kukaan halua kaivella, ei ainakaan toisen pyynnöstä tai aloitteesta.

kuin "satunnaisten" mokailujen kertomisesta, kuten vertasit autokolariin. Suhteessa on aina kysymys syvemmistä asenteista, arvoista, tunneilmastosta, ilmaisukyvystä. On valitettavasti enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihminen siirtää edellisen suhteen ongelmat seuraavaan ellei niitä käsitellä esimerkikis terapiassa. Muun muassa väkivaltaisuus on väkivaltaisen henkilön tapa "ratkaista" omia konfliktituntemuksiaan, ei suhteen ongelma siis alunperin, vaan kyky (tai siis kyvyttömyys) käyttätytyä oikein suuttumistilanteissa.

Samoin on monien muidenkin suhteen kannalta oleellisten taitojen laita. Kuten vaikka ilmaisukyvyn: osaako ottaa puheeksi ongelmia vai nieleekö kaiken kunnes paine sitten posahtaa ja ottaa saman tein eron.

Kyllä ne entisten suhteiden ongelmat mielestäni jollain tavaalla pitää käsitellä, vaikka ei yksityiskohtiin mentäisikään, myös uuden suhteen kanssa. Jotta opitaan toimimaan paremmin,

seurustellut narsistimiehen kanssa.

Ehkä tää on tosiaan tosi huolestuttavaa.



Miehellä on vetäytymiselleen aina selitys. Hän "suojaa itseään", se on aina perusselitys sille, miksi hän ottaa etäisyyttä. Siis turvaa selustansa. Hän ei ehkä käytä juuri noita sanoja, mutta se on hänen viestinsä.



Minulla on tapana ratkaista pitkälle mennyt riita huumorilla. Tulee piste, että en vain enää jaksa riitaa. Tälle miehelle vitsailu ja eteenpäin meno ei jotenkin käy lainkaan, hän päinvastoin jäykistyy entisestään. Hän ei siis oikein siedä etenkään itseensä kohdistuvaa huumoria.



Mutta pahinta on se, että en muista hänen milloinkaan myöntäneen, että hän itse olisi väärässä. Pari kertaa hän on pyytänyt jotain sanomaansa anteeksi, mutta ei ole pahoitellut tehneensä itse väärin vaan sanoo vain ylireagoineensa. Ja ollessaan kiukkuinen hän on tosi kiihtynyt, on paiskonut vaatteita pari kertaa.



En tiedä. Ei taida tulla mitään pidemmän päälle?

...vaihtuvat lasten elämässä ihan mielinmäärin? Säälittää noin ajattelevien lapset, ei pääse syntymään luottamusta aikuisia kohtaan.

Jos siihen yhdistyy elinikäinen sinkkuus niin varo. ja jos tunteet heräävät nopeasti ja voimakkaasti, ne voivat myös kaikota voimakkaasti.