Olen varmaankin nyt ilkeä, mutta te entiset kotiäidit, ärsyttääkö

hemmetisti.Loma kohta loppu mutten haluaisi olla enää kotiäitikään.

Ystävälläni ja minulla on suunnilleen samanikäiset lapset, kaksivuotiaat. Ystäväni käy töissä ja minä olen kokonaan kotona. Tuntuu, että meitä molempia väsyttää suunnilleen yhtä paljon eikä ärtyisyydessäkään taida olla isompaa eroa. Toki hänellä on arjessa apuna mies, mikä varmasti helpottaa arkea. Kuvittelen hänen arkensa muuten olevan rankempaa kun pitää hoitaa niin paljon enemmän asioita vuorokaudessa.

Käytiin lapsen kanssa viikottain perhekahvilassa, miiteillä keskustan kahviloissa ja toisten äitien kotona, baby-biossa, jossain kulttuuririennossa (lasten teatteri/taidenäyttely, konsertti), shoppailemassa, mummolassa, leikkipuistoissa (varsinkin kesällä syömässä) jne. Ei päivää, ettei aamupäivällä oltaisi tehty jotain.

Nyt kun olen töissä ja lapsi harrastaa, niin päivät sitä tekee niinkuin työnantaja määrää ja illan ohjelman määrää harrastukset ja pakolliset kotityöt ja lapsenhoito + yhdessäolo. Elämä on todella kaventunut, töissä on vain ne muutama työkaveria ja en ole itse valinnut heitäkään.

Väitänkin että tässä kyse yksilön luonteesta eikä siitä onko kotiäiti vai työssä käyvä äiti. Kyllä ne työssä käyvätkin äidit osaavat narista ja valittaa :D

minä olin vuosia kotona lasten kanssa ja nautin kyllä täysin. Nyt olen ollut perhepäivähoitajana ja toisaalta mukava kun työt alkanut, mutta toki kesälomalla oli ihanaa olla ja ihan vain omien lasten kanssa.



Toisaalta me kyllä vietettiin ulkomailla 1-2kuukautta vuodessa vaikka olin kotiäitinä. Silloin oli vapaampi matkustamaankin. En itse ainakaan ole huomannut tällaista kiukkua/kateellisuutta



Toki pari kaveria, jotka kotona lasten kanssa, kokevat et seinät kaatuu toisinaan päälle. En usko, että työelämässä kovin paljon helpommalla pääsee, ehkä toisinpäin, lasten viemiset, hakemiset, lyhyet illat...

Toki on mahtavaa, että hoitaa lapsensa kotona, vaikka on yh (eikä ole kummankaan lapsensa isän kanssa ikään asunut), mutta miten ihmeessä voi muistaa nyt 6 vuotiaan lapsensa pituudet ja painot ja sitten vielä vertailla niitä 2 vuotiaansa mittoihin. Ja miten se kuvittelee, että muita kiinnostaa kuulla useita kertoja vuodessa sen lasten pituudet ja painot tietyn ikäisenä. Ehkä kotiäidille ne on tärkeitä, mutta työäitinä sanon kyllä, että mulla ei ole harmaintakaan aavistusta, mitä meidän 5 vuotias painoi 1,5 vuotisneuvolassa. En muista edes meidän reilu 2 vuotiaan mittoja 2 vuotisneuvolassa. Mulle noissa mitoissa on tärkeintä, että ne on ikäkauteen nähden kohdillaan. onhan ne käyrät neuvolassa, jos tarvii tietää...



Ja miten voi muistaa milloin mikäkin rokotus annetaan... Kyllä se neuvolan terveydenhoitaja niistä tietää ja koneeltaan näkee, milloin lapselle jotain annetaan.



Ja joo, työäitinä näitä entisiä kotiäitikavereita näkee lähinnä kutsuilla. Toki rahaa on, mutta voisi sitä nähdä muutenkin kuin ostosten merkeissä. Aina kuitenkin kutsuilla kuluu se 30-50 euroa, joskus enemmänkin. Ja kun kerta kutsutaan, voisko niihin tarjoiluihin vähän panostaa? Kerran oli mainostettu munkkeja, joita sitten oli ehkä puolikas, ei ihan kaikille riittänyt, ne sulatettiin pikaisesti mikrossa, ja sokeriakaan ei ollut päällä. Jonkun piirakan pyöräyttäminen tai pizzan teko ei liikaa vaatisi, vaikka niitä lapsia pyörisi jaloissa.



Ja vielä, miksi ihmeessä kotiäidin kuulumiset vie esim. puolen tunnin juttutuokiosta sen 25 min, työäitin tärkeitäkään kuulumisa ei sitten ehditä kuin sivuamaan.



Ei enää kotiäitiksi, eli lapsiluku on kyllä täynnä.

Tiedän millaista on olla kotona. Kun hoidettavat on pieniä, niin päiväkin on täynnä pientä mutta jatkuvaa puuhastelua, josta suurin osa on sillä tavalla "näkymätöntä" ettei työnsä hedelmistä saa juurikaan nauttia. ;)



Lisäksi useimmilla ystävilläni on juuri nyt stressaava tilanne. Kaikki ovat jääneet työsuhteesta äitiyslomalle, eikä kenelläkään ole nyt työpaikkaa. Niissä, jotka saivat tänä vuonna opiskelupaikan + nokialaiset, jotka ovat helpottuneita kun löysässä hirressä roikkuminen loppuu ja irtisanomiset alkavat olla selvät, ovat selvästi nyt seesteisempiä ja paremmalla tuulella kuin esimerkiksi vielä viime keväänä. Usein ne suuremmat huolenaiheet ilmaistaan pienistä asioista (kuten siivouksesta) marmattamisena, kun ei niitä haluaisi jatkuvasti jauhaa mutta silti ne pyörivät siellä mielessä kuitenkin koko ajan.

että sinäkin haluaisit olla vielä kotona, mutta yleinen paine laittoi sinut töihin

noin yleensä ottaen ovat ärtyneempiä siinä vaiheessa kun lapset on tosi pieniä ja tarvitsevia? Saako vain "oikeasta työstä" olla väsynyt ja kiukkuinen?



Minua vain jotenkin hämää, että jos äiti on pahalla tuulella, on se aina merkki siitä että hänen pitäisi lähteä kotoa pois koska on epäonnistunut pullantuoksuisen ja aurinkoisen, täydellisen äidin tehtävässä. Eihän se niin ole. Se kiukkuinenkin äiti kuitenkin yleensä huolehtii lapsistaan hyvin ja on hellä ja rakastava. Ja mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sen rennompia äiditkin yleensä on.

ja toinen kotiäitinä. Jos oikein ymmärsin, niin erona on myös se, että sulla on isommat lapset kuin sillä kotiäidillä. Pienten lasten kanssa elämä pyörii niiden lasten ympärillä. Isompien lasten kanssa saa jo nukkua paremmin, aivot toimii paremmin ja on aikaakin jo ajatella muutakin kuin vaipanvaihtoa ja vaunuttelua, kun lapset ovat jo monessa asiassa omatoimisia.

itseni ilkeäksi ja pahaksi kun tekisi mieli sanoa joskus suorat sanat ja ravistella näitä äitejä. Kunnioitan kuitenkin niin paljon näiden perheiden tilanteita ja valintoja ettei mulla ole mielestäni oikeutta veetuilla heille ja arvostella suoraan, siksipä tulin purkamaan ajatuksiani tänne AV:lle niin helpottaa ainakin mua :)



No, yhdelle äidille, joka mielestäni vielä 5 kotiäitivuoden jälkee(kin) suorittaa sitä äitiyttä ! On niin tiukkishommaa ettei osaa ottaa rennosti. Esim. valmisruokia ei voi KOSKAAN, missään tilanteessa käyttää, ei edes jos ollaan sairaana. Ei, koska hän on KOTONA.



Sitä kireää kotiäitiyttä tukevat lisäksi hänen kotiäitiyden "sankarikruunua" kiillottavat yhdistystoimintansa mm. MLL:ssä ym.. Olen hänelle esim. viime kevättalvella sanonut suoraan mutta ystävällisesti, että ajattele jo itseäsi ja mene vaikka yksin johonkin jumppaan tai postimerkkien keräilykursille tmv. ja hoida joskus itseäsi äläkä 24/7/365 suorita sitä äitiyttä aina ja kaikessa, sun lapset on jo niin isoja että pärjäävät kolmekin tuntia viikossa ilman sua-onhan niillä isä ! Meni hiljaiseksi muttei onneksi suuttunut, on näistä kotiäideistä mulle läheisin. Olen raahannut hänet kahvilaan joitakin kertoja, että pääsisi pois kotiin ja lapsiin liittyvistä asioista, tosin juttelunaiheemme koskevat aina: lapsia, kodinhoitoa jne. :D



ap

Itse muistan, etten olisi millään halunnut mennä töihin kun kuopus oli 2v 8kk ja esikoinen 4v 2kk, mutta mies patisti. Kun sitten lähdin töihin, se oli ihanaa! Tuntuu kuin olisin saanut oman elämäni takaisin. En silti voi sanoa katuvani tuota kotiaikaa, mutta varmasti olin kireä ja marttyyrikin välillä.



Nyt olen taas kotona kuopuksen kanssa, joka on reilu 2-vuotias. Ja aion olla vielä vuoden. Varmaan olen välillä kireä ja kaipaan aikuista seuraa, mutta en silti halua töihin. Haluan olla tämän viimeisen kanssa kotona niin pitkään kuin mahdollista.



Tottakai sitä kotona ollessa on pienet ympyrät ja kuviot, jotka saattavat tuntua töissäkäyvän mielestä omituisilta ja ahdasmielisiltä. Aikansa kutakin.

ei ole enää pieniä alle 2 v. lapsia kuin yhdellä, enemmistöllä on lähemmäs kolmivuotiaat kuopukset, jopa ylikin. Ei siis vaipparallia ja yötkin suhteellisen yhtenäiset. Ovat vain "ajautuneet" kotiäitiyteen, kun monella ei ole sitä työpaikkaa, johon palata. Eikä taida olla haluakaan mennä töihin.



ap

Ei niitä työäiti juurikaan tapaa, ja toisaalta on ihan ok, että hoitaa lapsensa itse, jos siihen kerta on varaa. Ei haittaa edes juttujen "huono" taso, kun ymmärrän oikein hyvin, että piirit ovat pienet ja toisaalta itsekin olen aina ollut kovin kiinnostunut esim. nlamitoista muidenkin kuin omien lasten osalta.



Mutta se ärsyttää, että itseään nostetaan sädekehän kera muiden ohi, vängätään sitä oman ratkaisun erinomaisuutta ja piilomerkityksillä aiheutetaan pahaa mieltä. Miksi ei voi vain olla tyytyväinen omaan ratkaisuunsa? Miksi siinä sivussa pitää aina pahoittaa jonkun toisen mieli? Vasta sittenkö ollaan tyytyväisiä?



Esim. melko tuntematon nainen ilmoitti minulle, että hän rakastaa lapsiaan liikaa laittaakseen nämä päiväkotiin (eskari-info kyseessä). Toisin sanoen ventovieras tietämättä mitään muuta minusta kuin että tuleva eskarilaiseni on päiväkodissa ja että hänellä on myös sisarus päiväkodissa, julistaa, että en rakasta lapsiani yhtä paljon kuin hän vain, koska meillä on tehty eri ratkaisu kuin heillä. Eikä tällainen outo toisten ratkaisujen arvostelu edes ole harvinaista kotiäideille. En tunne montaa, mutta aina tavatessani tulee tämänkaltaisia sammakoita ulos suusta. En minäkään totea heille, että he ovat yhteiskunnan hyödyttömiä loisia, jotka opettavat lapsensakin loisimaan toisten ahkerampien kustannuksella. Se voi olla mielipiteeni mutta en lauo sitä ääneen, koska osaan käyttäytyä. Eikö kotiäitien tarvitse osata käyttäytyä?

Mun töihinpalaamisesta on niin kauan, että mulla ei ole tässä enää mitään henkilökohtaista, mutta kälyni on just näitä marttyyrikotiäitejä. Kun hän vaan raataa ja raataa ja raataa lasten ja perheen eteen ja uhraa kaiken, uransa ja ystävänsäkin, vaikka oikeasti sillä ei edes ole mitään uraa, se on ammatiltaan marketin kassa ja siitäkin työtön, kukaan sen"ystävä" ei jaksa enää kuunnella sitä marinaa ja valitusta ja oikeasti niiden kotityöt ja lapsenhoidonkin tekee sen mies, joka käy päivätöissä päivällä ja illalla raksalla ja silti kokkaa lasten iltaruoan viideltä ja tulee kahdeksalta kylvettämään ja laittamaan ne nukkumaan - ja jatkaa sitten taas raksalla. Siivottu niillä ei varmaan olekaan, päätellen siitä rojumäärästä, mikä niillä pitkin lattioita ja sohvia ja kaikkia tasoja leijuu. Sitä kun katselee niin väillä tekee mieli sanoa suoraan, että sen uhrautumisesta on kyllä hyöty aika vähissä.



Mut en mä sano. Ei se mulle kuulu. EIkä mua ahdista. Välillä kyllä ärsyttää.

"ei haluakaan mennä töihin". Ap, mistä sinä tiedät mitä he haluavat? Jos ihminen on työtön, niin hän on erittäin herkkä aistimaan toisten asennetta sitä työttömyyttä kohtaan. Tilanne on silloin vaikea; ei voi valittaa työttömyydestä, koska ne työssäkäyvät alkavat antamaan hyviä neuvoja jotka on sataan kertaan jo yritetty toteuttaa. Silloin sitä haluaa vaan antaa kaikille kuvan että kyllä tässä porskutellaan ihan tyytyväisenä omaan elämäänsä, koska se aihe on liian arka jaettavaksi muiden kuin vastaavassa tilanteessa olleiden kanssa.



Minä tunnen paljon työttömiä kotiäitejä. Kaikki haluavat töihin. Se vaan on täällä tänä aikana tosi hankalaa, eikä sitä helpota se että on pienet lapset ja on ollut heidän kanssaan kotona. Pikkuhiljaa monilta murenee itsevarmuus, kun ei pääse edes haastatteluihin vaikka ennen lapsia oli haluttukin työntekijä.



Ap voi nyt rehellisesti miettiä, miksi haluaa mollata työttömiä kavereitaan. Sitäkin kannattaa miettiä, että onkohan joku syy miksi ihmiset eivät halua jakaa sun kanssa oikeita tunteitaan ja ajatuksiaan, ja voiskohan se olla toi sun alentuva asenne.

Tosin sana on vähän turhan voimakas ilmaisemaan asiaa.. Siis itse vietin lasten ollessa vauvoja/pieniä kotona vajaa kolme vuotta ja niinhän se oli, että kun elämä pyöri kodin ympärillä 24/7 välillä olin tosi väsy ja pahantuulinen. Ajatukset, puheet ja teot pyörivät lasten asioissa ja monet jälkikäteen naurettavan vähäpätöisiltä vaikuttavat asiat saivat liian isot mittasuhteet.

Kotiäitiys tuo valitettavan usein mukanaan ilmiön "rikkaat köyhät" eli lapsille pyritään ostamaan merkkivaatteita ja lomareissuja tehdään vaikka lainarahalla, jotta muut luulisivat perheellä menevät taloudellisesti hyvin ahdingosta huolimatta. Tai toisena ääripäänä äidit, jotka rahapulassaan hokevat, ettei lapsi tarvitse harrastuksia tai kunnon vaatteita, kunhan vaan saavat olla äidin kanssa kotona kouluikään saakka. Syödään vaikka puuroa ja tonnikalaa.

Useinmiten perheen isä (jos sellainen on olemassa), toivoo oikeasti, että puolisokin menisi töihin ja toisi rahaa talouteen kotiäitiyden sijaan, mutta naiset puolestaan antavat useinmiten muiden ymmärtää, että kotiäitiys on molemmille tärkeää samankaltaisen arvomaailman vuoksi.

ihmiset jotka ei ole koskaan tyytyväisiä omaan elämäntilanteeseensa eivätkä tiedosta omaa vastuutaan tehdyistä valinnoista on minusta ahdistavia. Itse olen nyt kotona ja toki seinät välillä kaatuu päälle ja talous ahdistaa, mutta itse olen tämän valinnut joten mitäpä sitä marisemaan. Puolensa ja puolensa kaikessa, ja tämä on tällä hetkellä ehdottomasti paras vaihtoehto kokonaisuutena.



Pääosin olen voiton puolella, koska nautin suunnattomasti siitä että saan seurata lapsen kehitystä ja olla sitä tiiviisti tukemassa. Lapsen mittoja en kyllä todellakaan muista kuten joku kertoi =D, mutta hienoja vuorovaikutustilanteita ja psyykkisen kehityksen virstanpylväitä kyllä. Mutta se ei tarkoita että niitä kaikille joka käänteessä julistaisin, kyllä niistä iloitaan ihan perhepiirissä.

Mä olin itse 9 vuotta kotona, kunnes nuorimmainenkin meni kouluun. Ei mulle ainakaan mitään seinät päälle kaatuillut eikä naapurustossani ja lähipiireissäni oleville tutuillekaan jotka sen elämäntavan itse valitsivat. Meillä ei tosin ollut rahat missään vaiheessa vähissä koska mies on erittäin suurituloinen, eli pystyimme myös matkustelemaan ja tekemään kaikenlaista vaikka oli yhden ihmisen tulot pitkään.



Minä sitten päätin mennä kuopuksen mentyä töihin kun on kuitenkin ihan mielenkiintoinen akateeminen ammatti, mutta jos työ olisi sellainen joka ei itsessään kiinnosta olisin voinyt mielelläni jäädä kotirouvaksi loppuiäksikin. Oikein hyvin siinä roolissa viihdyn, enkä ole koskaan kokenut "ympyöröitä pieniksi". Päinvastoin, silloin on aikaa ja energiaa tehdä kaikkea kivaa ja luovaa: minä tein taidemaalausta, kävin erilaisissa harrastuksissa, kirjoitin tarinoita, pelasin tietokoneella. Nyt kun on duunissa taas ei energia riitä työn jälkeen tuollaiseen.

kun muistan ihan hyvin omalta kohdalta vielä millaista oli.



Tai siis mikä on "entinen kotiäiti" ? Hoidin lapsemme kotona kun olivat pieniä, kotipuuhia tuli putkeen viitisen vuotta.



Ei se helppoa ollut, kuten ei työssäkäyvän äidinkään rooli.