Olen naisparin lapsi, haluatko kysyä jotain?

Mutta aika ontuva on se logiikka että lesboparin tyttärestä tulee automaattisesti lesbo koska saa sellaisen mallin. Tuolla systeemillähän ei pitäisi olla olemassa yhtään homoa tai lesboa koska sellaista mallia ei ole mistään tullut. Eiköhän ihmisen sisäinen "tarve" kerro ilman mitään malleja keneen rakstuu tai ihastuu.

Mitään ei taphdu automaattisesti ihmissuhteissa ja ihmisen kehityksessä. Kyse on aina niin monesta eri tekijästä ja niiden yhteisvaikutuksista.Koti jossa isä ja äiti joilla läheinen toisiaan kunnioittava suhde kasvattavat tavallisesti ihan tavallisia heterolapsia. Harvoin on vaan tilanne se että kaikki niin normaalia ja tasapainoista.Mitä enemmän on erillaisia rasitteita tai stressejä sitä vaikeampaa on ihmislapsen luovia ja löytää itsensä ja elämän merkityksen.

Kyllähän minä tietenkin näin niitä heteroparien malleja vaikka kuinka. Hassu ajatus, että lapsi missään tilanteessa jäisi niitä vaille, kun koko maailma on täynä nimenomaan heteroparisuhteen malleja. Paljon enemmän olisinkin huolissani niiden seksuaalivähemmistöihin kuuluvien lasten ja nuorten kehityksestä, jotka eivät koskaan saa sitä vähemmistöparisuhteiden mallia mistään, aika rankkaa on jos joutuu luulemaan olevansa maailman ainoa ei-heteronormatiivisesti tunteva.



Ja siitä isän roolista, kun kyllähän minä niitä isäkin näin. Nimenomaan näin. Ei ne kavereiden isät ikinä mitään aamupalaa yökyläilijälle kattaneet, auttaneet pedin petaamisessa, huolehtineet iltapalasämpylää, tehneet pizzaa, lähteneet kuskaamaan leffaan, uimahalliin tai kuoroharjoituksiin. Ei auttaneet läksyissä, ei kuunnelleet huolia tai kehuneet uutta mekkoa tahi kampausta. En tutustunut kunnolla yhteenkään kavereideni isään, moneen äitiin kylläkin. Ei miun kaverit oikeastaan ikinä puhuneet isistään muuta kuin jos nuo olivat erikoisemmalla työmatkalla, kapakassa tai kieltäneet jotain minkä äiti olisi sallinut.



En kertakaikkiaan keksi mistä olen jäänyt paitsi ilman isää joka on paikalla, muttei oikeasti juurikaan läsnä. Päinvastoin, olen aina pitänyt itseäni etuoikeutettuna kun minulla on ollut ja on kaksi yhtä huolehtivaa vanhempaa.



Nykyään toki monessa perheessä on toisin, omakin mies on mitä osallistuvin isä. Mutta silloin 80-luvulla ainakin miun lähipiirissä isät lähinnä vaan oli olemassa. Jos jukka-palmu tienaisi rahaa, niin monessa perheessä se olisi minun nähdäkseni korvannut miehen mainiosti.



Samaa sukupuolta olevien parien oikeuksia vastustetaan tosi usein tällä lasten oikeuksien ja kokemuksen kortilla. Oikeasti kyse on vain naamioidusta homofobiasta. Sateenkaariperheiden lapset ovat tutkitusti keskimääräistä onnellisempia ja tasapainoisempia, niin lapsena, nuorena kuin aikuisenakin. Johtuen varmaan siitä simppelistä tosiasiasta, että tuossa joukossa ei ole kuin erittäin toivottuja, suunniteltuja ja tahdottuja lapsia. Vahinkoja kun ei juuri satu. ;)



Tai ainakin ennen tätä väitettään siitä kuinka lapset traumatisoituu ja kasvaa kieroon kannattaa tutustua muutamaan sateenkaariperheen kasvattiin. Meitä kun on, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ja kun puhutaan homo- ja lesboparien oikeuksista, puhutaan myös meidän oikeuksistamme. Lapsen oikeudesta molempiin vanhempiinsa, kumpaankin äitiin tai kumpaankin isään.



Minun lapsuudenperheeni on aivan yhtä arvokas perhe kuin mikä tahansa muukin ydinperhe, yhden vanhemman perhe tai uusioperhe. Jokaisessa perheessä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, niinkuin jokaisen vanhemmuudessa tai ihmisyydessä muutenkin. Ne ei vaan oikeasti milläänlailla ole sidoksissa siihen mitkä vehkeet kenenkin jalkojen välistä löytyy.



Poliittiset päätökset pitää pystyä tekemään faktojen pohjalta eikä minkään "mut kun musta tuntuu" tai "mut kun musta tuntuu että mielikuvitusolento X:stä tuntuu" höpinällä.

Millä nimellä kutsutte äitejänne? Äiti ja äiti vai miten? Tämä on mietityttänyt usein.

Meillä on "Äit" ja "Äippä"



Äit on miun ensimmäinen äitiä tarkoittanut "selvä" sanani ja Äippä pikkusiskoni vastaava ilmaus.



Mutta jälleen kerran simppeli vertaus, jos sinulla olisi kaksi pikkuveljeä niin miten erottelisit heidät toisistaan ja missä yhteydessä sille olisi tarve? Eli hyvin voinee jossakin perheessä olla ihan vaan kaksi äitiä tai kaksi isää ilman, että se on mikään ongelma.

Kiva lukea noin järkevää ja sujuvasanaista tekstiä.

Kiva lukea noin järkevää ja sujuvasanaista tekstiä.

Tälleen epätasapainoisena ja muutenkin "sitä oikeaa" elämänmallia vaille jääneenä vajukkina on mukava kuulla positiivista palautetta. :D

(Ja niille, joilta puuttuu kyky tajuta sitä itse: En ollut tosissani muussa kohtaa kuin kiittäessäni)

18 on kirjoittanut täällä jo mahtavia vastauksia, mutta kai minäkin sitten osallistun, kun kerran aloitinkin, vaikka ilmeisesti olenkin trolli.

Suhtautuminen lesboäiteihin ahdistaa välillä. Vieraat ihmiset katsovat asiakseen kertoa, että minun vanhempani olivat huonoja vanhempia ja minä olen varmasti kieroon kasvanut ja onneton, yleensä ilman mitään kosketusta asiaan tai järkiperustetta. Se, että sanon lapsuuteni olleen oikein hyvä ja onnellinen ei tietenkään todista mitään muuta kuin minun olevan väärässä. Kyllä se välillä surettaa, tulee voimaton olo.

Äidit eivät varsinaisesti prepanneet mua tilanteeseen ilkeiden aikuisten tai ilkeiden lasten suhteen, oli kyse sitten suoraan muhun kohdistuvasta arvostelusta tai yleisen tason leuanlouskutuksesta. Mulle totta kai puhuttiin kiusaamisesta yleisellä tasolla: ei sa kiusata, ei saa katsoa sivusta kun muita kiusataan, kiusaamiseen keksitään aina syy jos halutaan. Totta kai tiesin myös, että useimmilla on vain äiti tai äiti ja isä ja että meidän perhe on erilainen, mutta ei siitä hirveästi enempää puhuttu.

Minua ei ole koskaan kiusattu kahdesta äidistä, vaikka joskus ala-asteella joku onkin kokeillut kepillä jäätä. En ollut hirveän helppo kiusattava tämän enkä muiden asioiden suhteen, joten se ei sitten johtanut sen kummempaan. Enemmän ne olivat ehkä uteliaita tai jotain.

Kaverien vanhempien käytöksestä en huomannut mitään. Sitä en tiedä, mitä äitin siltä suunnalta kohtasivat, mutta ainakin kaikilla oli säädyllisyyttä olla tuomatta ennakkoluulojaan ilmi lapselle. Kuten 18 totesi, heteroparit ovat minustakin niitä normaalimpia, mutta se ei ole arvotuskysymys vaan kuvaa puhtaasti sitä, kumpi on yleisempää. Naissairaanhoitajakin on normaalimpi kuin naisinsinööri, mutta ei se tarkoita, että naisena olisi parempi olla sairaanhoitaja kuin insinööri. Ihan sama, kunhan on tyytyväinen elämäänsä.

Kolmen naisen (ja kahden miehen) taloudessa kaikenlaista tavaraa kyllä lainattiin ristiin. Pienenä myös laitoin toisen äidin tukkaa aika paljon, koska sillä oli siihen aikaan pitkät ja paksut hiukset, jotka olivat pikkutytön mielestä mielettömän ihanat. :) Kumpikin äideistä on tosin vähän käsi hiustenlaitossa ja nyt aikuisena osaan värkätä lähinnä omaa hiuslatuani, että ei siitä sen enempää.

Biologisia juttuja mietin joskus ihan pienenä ja sitten uudelleen, kun lisääntymisasioita käytiin läpi koulussa. Eivät ne koskaan tuntuneet kovin henkilökohtaisilta, vaikka pienenä halusinkin tietää, kumpi minut synnytti. Halusin tietää ihan vaan, jotta tietäisin, en koska olisin kokenut asialla olleen jotain väliä. Vähän vaikea selittää. Mutta minulla on siis kaksi äitiä. Se erilaisuus, joka mulle on väleissä äiteihin johtuu siis ihan muista asioista kuin siitä, kumpi synnytti. Kumpikaan ei ole mulle ykkös- tai kakkosäiti, vaan kaksi äitisuhdetta ovat erilaisia, koska äidit ovat erilaisia ihmisiä.

Mitään traumoja ei ole, paitsi ehkä siitä, kun astuin mökilä sammakon päälle kun nousin sängystä. ;) Isää en ole varsinaisesti kaivannut. Tiedän kyllä, kuka biologinen isäni on ja olemma ihan hyvissä väleissä, mutta tuntuisi hassulta ajatella, että hän on isäni samalla tavalla kuin äitini ovat äitejäni. Jotain pieniä ulkopuolisuuden tunteita on tullut päiväkodissa tai koulussa, kun on ollut jotain ns. isä-tekemistä, yleensä isänpäivään liittyen.

Toista äitiä kutsun yleensä mutsiksi (joskus teininä se oli mude, koska tiesin sen ärsytävä) ja toista äitiä hellittelylempinimellä, jota käyttävät oikeastaan vain mutsi, kaksi pikkuveljeäni ja toisen äidin oma äiti. Virallisemmissa yhteyksissä ja vieraammille ihmisille puhun molemmista ristiin äitinä.

Joskun ihan pikkuisena ajattelin hetken, että kaikki tavalliset parit ovat naispareja ja heteroparit poikkeavia. Monella oli aika poissaoleva isä vielä 90-luvullakin, jollei ollut peräti pelkästään yksinhuoltajaäiti, joten ei se ihan junnuna täysin ilmeistä aina ollut. Mutta toisaalta samoihin aikoihin olin myös aika varma, että kaikilla vauvoilla on pippeli ja kaikilla yli 3-vuotialilla pimppi, koska olin nähnyt alasti vain poikavauvoja ja pikkutyttöjä. :)

Etkö ollenkaan ole kaivannut isää? Miten sitä voi edes ajatella jonkun miehen kanssa olemista jos vanhemmista kumpikaan ole miehistä kiinnostunut?

Milk-elokuvassa oli musta mainio kohta homoudesta ja mallioppimisesta

Voi kun teidän laisenne ihmiset jakaisivat tästä asiasta tuollaista kiihkotonta asiatietoa myös kunnon laajalevikkisissä tiedotusvälineissä, sen verran hienoa oli lukea vastauksianne!



Mutta sen sijaan tuntuu, että vaikkapa lehtiin valitaan haastateltaviksi aina niitä punaviherradikaaleja, joiden mielestä koko maailman pitäisi kuin taikaiskusta ajatella kuin he. Sellaiset ärsyttävät ja paljon, toisin kuin tämän ketjun älykkäät vastaukset.

Kiitos ihanasta tekstistäsi. Olen yh äiti ja minulla on 2v tytär jonka isää ei ole näkynyt. Olisi saanut tavata mutta omien ongelmiensa vuoksi ei sitten ole pitänyt juuri yhteyttä. Nyt mietin mitä sanon tyttärelleni joka jonain päivänä alkaa kysellä isästään kun monilla muilla lapsilla on ja tämä yhteiskunta sitä "perusmalliia" niin kovasti tuputtaa joka tuutista. Olen ajatellut painottaa hänelle että hän on äärettömän tarkeä ja rakastettu ja että perheet ovat erilaisia. toisilla on vain äiti, toisilla vai isä, toisilla kaksi äitiä ja jne.

Sekä toisissa perheissä on enemmän toisissa vähemmän sisaruksia. Mutta mietin että miten tämä riittää tyttärelleni.

Kyselitkö sinä isääsi? Entä mitä sinulle vastattiin?

Mielestäni on aivan älytöntä vain kehua ja maalata jotain fantasia isää lapselle vaikka kuinka psykologit ym ovat sitä mieltä, kun se ei kerran ole totuus. Totuus sitten jonain päivänä sattuisi vielä pahemmin kun kävisi ilmi vielä että äiti on valehdellut kaiken. Tytön isällä on itsensä kanssa niin paljon ongelmia, on mm narsisti että senkään kertominen ei kovin pienelle ole mielestäni järkevää.

Minulla on ystäviä jotka ovat eläneet ilman isää eivätkä koe kärsineensä. He tosin ovat olleet jo sen ikäisiä että tietävät että heillä on isä mutta sitten poistui kuviosta. Minun tyttärelläni ei ole missään vaiheessa ollut isää joten joudun siis varmaan jossain vaiheessa selittämään että isä on mutta ei ole mukana meidän elämässä.

Jos voit kertoa ajatuksiasi niin olisin todella kiitollinen. Olisi ihanaa olla jotenkin valmistautunut kun tuo kysymys tulee.

Tuo kirjoitukseni oli siis AP:lle!!