Lue keskustelun säännöt.
Jos nainen jää keski-iässä sinkuksi eikä enää koskaan seurustele, niin
06.08.2012 |
miten yksinäistä sellaisen elämä sitten mahtaa olla kun lapset lähtevät kotoa jne. Onko kukaan seurannut sivusta sellaisen elämää? Mietityttää se kun en millään kestäisi enää elämääni mieheni kanssa, ja tiedän että tuskin koskaan enää ryhtyisin seurustelemaankaan. Ajatus houkuttelee, mutta epäilen että rupeaa kaduttamaan lopulta ja tulee aivan helvetin yksinäistä.
Kommentit (24)
onhan sitä tekemistä. Nykyiset ystävät, jossain vaiheessa mahdollisesti lapsenlapset. Maailma harrastuksia täynnä.
Ja mites ne tän päivän Hesarin eläkeläiset, jotka lähti ympäri maailmaa vapaaehtoistyöhön. EIvät varmaan koe olevansa yksinäisiä tai merkityksettömiä.
Ei puoliso ole ainoa seuran antaja.
ok, mä olen vähän jäävi sanomaan, kun oma liittoni on niin p..., että miehestä ei ole nytkään mitään seuraa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että harva harrastus pystyy korvaamaan parisuhteen ja perheen. Ehkä sellaiset ihmiset jotka pystyy solmimaan tosi syviä ystävyyssuhteita on eri asia, mutta ap ei oikein kykene avautumaan kenellekään. Että ihan takuulla olisin lopulta sairaan yksinäinen. Niin yksinäinen, että kannattaa sietää huonoa parisuhdetta?
Tai vaikka olis, niin kannattaako sen varaan laskea yhtään mitään, siis että se on ainoa ystävä? Jos se ukko kuolla kupsahtaakin huomenna, tai jos se päättää lähteä nuoremman / vanhemman / samanikäisen / lihavan / laihan / keskipainoisen miehen / naisen mukaan, niin eikös lopputulos ole siinäkin vaimolle vähän huono....??
terkuin 3-kymppisenä eronnut, uudesta suhteesta näin vuosienkin päästä vain silloin tällöin haaveileva yh, joka aikoo täyttää vanhuuden päivänsä vapaaehtoistyöllä, lemmikeillä ja harrastuksilla (jos sitä lopun elämän rakkautta ei löydy)
vaan elän itse sellaista elämää. Sillä erotuksella, ettei ole niitä lapsiakaan.
Olet aivan oikeassa, tämä on helvetin yksinäistä.
ole mikään ystävä. Mutta olen jo kerran eronnut ja silloin huomasin että turvaverkko pieneni erotessa dramattisesti. Esimerkiksi ex-mieheni fiks ja ei-hihhuli uskova sisarus perheineen kohteli mua eron jälkeen kuin ilmaa, jos satuttiin samaa tilaan. Vaikka erottiin ex-mieheni kanssa hyvässä yhteisymmärryksessä, ilman katkeruutta tai kolmansia osapuolia. Ja sitä ennen oli oltu tämän sisaruksen kanssa hyviä kavereita. Että se siitä uskovaisten lähimmäisenrakkaudesta. Oikeasti toi tapaus oli mielestäni hemmetin yllättävä ja laittoi uskovaiset mielessäni uuteen lokeroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet aivan oikeassa, tämä on helvetin yksinäistä.
Mutta mitä olet mieltä, silti parempi kuin huono parisuhde?
ja 24/7 yksinhuoltaja. Kun lapsi lähtee mun elämä alkaa todenteolla. Nyt lapsi on 11 vee ja omaa aikaa alkaa jo löytymään, mutta kun muuttaa pois kotoa, mä pistän ihan ranttaliksi. Juoksen maailmalla, käyn kv-työleireillä kesäisin, urheilen, ratsaan Porin Jazzit ja teen juuri mitä ikinä haluan. Lähden opettamaan tyttöjä lukemaan Afrikkaan ja teen dokumentteja. Asennekysysmys!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kokemusta hyvästä parisuhteesta sekä helvetillisestä. Ehdottomasti nykyinen, vaikkakin yksinäinen elämä on parempi vaihtoehto tästä jälkimmäisestä.
En silti ole lyönyt hanskoja tiskiin sen suhteen, ettenkö vielä löytäisi hyvän miehen. Vaikea kuitenkin enää on vapaata löytää.
Mikä sitten on tarpeeksi huono parisuhde, jotta siitä kannattaisi lähteä? Tätä kannattaisi käydä pohtimassa parisuhdeterapeutin luona. Jos et saa miestäsi lähtemään, voit hyvin käydä yksinkin juttelemassa. Siitä voi olla iso apu - myös siinä tapauksessa jos päädyt eroon.
Tai siis ilman parisuhdetta. Kaksi lasta mulla on, enkä mä ainakaan kaipaa sitä parisuhteen tuomaa taakkaa itselleni.
Tykkään olla itsekseni ja kun lapset on isällään niin nautin ihan suunnattomasti. Ja kun ne muuttavat muutaman vuoden päästä omilleen, niin ei mulla kyllä tylsää ja yksinäistä tule, keksin kyllä kaikenlaista puuhaa itselleni. Leffoja, lounaita, shoppailua jne.jne.
Nää on tietty yksilöllisiä juttuja, mutta mä olen aina viihtynyt hyvin ihan yksinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suvussa pari tapausta ja ahdistaa tulevaisuuden joulut yms.
aikaa. Minulla on lapsia ja hyviä ystäviä sekä mielenkiintoinen työ. Yksinäisyys ei varsinaisesti ahdista, mutta kaipaan elämääni tietysti rakkautta ja omaa kumppania.
Mutta olen miettinyt elämäni jo valmiiksi niin, että yksi vaihtoehto on että olen loppuelämäni "yksin". Ajatus ei tunnu ollenkaan kamalalta. Joten siihen päälle kaikki mahdollisest suhteet ja romanssit ovat vain plussaa.
Loppujenlopuksi ihminen on aina yksin, elämäänsä ei voi rakentaa toisten varaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina viihtynyt yksin, ja näin jälkikäteen (= kun olen naimisissa ja lapset on tehty) olen alkanut miettiä että mahtoiko nuorempana kuitenkin pääsyy haluta parisuhdetta olla se että saisi lapsia... En sitä siis sillä lailla ajatellut tietoisesti, mutta jossain takaraivossa se taisi olla.
Avioliitossani ei periaatteessa ole mitään oikeasti kauheaa, mutta silti minulla on vahva tunne että olisin onnellisempi yksin. Lasten takia en sitä nyt voi saada, mutta salaa odotan että ne kasvavat niin isoiksi että voin erota ja olla ilman parisuhdetta. Uusperheessä en takuulla jaksaisi, tulisin hulluksi, joten aikaisintaan voisin harkita seurustelemista sitten joskus kun lapset ovat aikuisia.
vaan elän itse sellaista elämää. Sillä erotuksella, ettei ole niitä lapsiakaan.
Olet aivan oikeassa, tämä on helvetin yksinäistä.
täällä toinen samanmoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet aivan oikeassa, tämä on helvetin yksinäistä.
Mutta mitä olet mieltä, silti parempi kuin huono parisuhde?
Saako sivullinen vastata? tulin ketjuun tänään lukemaan näitä, sillä koen itseni yksinäiseksi. Jos minulta kysyt - suhteeni avomieheeni loppui aikaa sitten. Olen yli 50. Se oli väkivaltainen, brutaali suhde, jossa mies petti. Narsismista ei saa puhua, kun se on "muoti-ilmiö" mutta sitä hän kyllä oli traumaterapeuttini mielestä jälkeenpäin. Tuli käsiteltyä samalla oma lapsuus siinä terapiassa. Siitä asti olen ollut yksin. Ja todennut:
en usko rakkauteen. Narsismia ja riippuvuutta näen lähisuvussani yhä enenevissä määrin. Kun analysoin äitini ja isäni käytöstä minua kohtaan, tekisi mieleni sanoa; kyseenalastan jopa käsitteen "äidinrakkaus". Täytyisi olla melkoinen pakkaus mieheksi, että luottaisin siihen, ettei halua hyväksikäyttää minua mitenkään. Ystävyyskin mieheen riittäisi. Jos voisin olla ihan varma, ettei aio hyväksikäyttää minua taloudellisesti/ henkisesti/ fyysisesti/ sosiaalisesti/"paremman puutteessa"-leluna. Onhan aika jo vienyt kauneuteni, tuon ainoan asian, johon miehet minussa joskus rakastuivat. Ongelmani on haluni antaa anteeksi ja se, että olen aina ratkaissut traumani yrittämällä ajatella positiivisesti. Nämä sekä herkkyys ovat vihollisiani. Tulen hyväksikäytetyksi rakastuessani.
Niin, sanoisin kaiken jälkeen että yksinäisyys on aina parempi kuin huono parisuhde, sillä jos kunnioitat itseäsi, niin yksin ollessa kukaan toinen ei sinua ainakaan loukkaa/ lyö, pysty rikkomaan tärkeitä rajojasi.
Ajattelen, että rakkaus on halua ymmärtää ja hyväksyä ja kunnioittaa. En ole saanut yhdeltäkään ihmiseltä noita kolmea asiaa koko elämäni aikana.
Minulla on lemmikkejä, niiltä saan seuraa, niitä saan hoivata ja helliä - sanoisin että lemmikkieläin auttaa yksinäisyydessä - mutta myös rakkaiden nuoruuden haaveiden toteuttaminen, harrastukset. Kannattaa avoimesti ostaa esim. kuntosalikortti tai liittyä kuoroon/ käydä tanssitunneilla, kirjastossa. Kun pitää itsensä henkisesti virkeänä - itselleni lukeminen on kuin ystävä kävisi kylässä - niin voi elää yksin ihan onnellista elämää. Niistä saat myös uusia ystäviä, jos elämäntilanteet ovat ajaneet teidät erillenne.
Rakkauteen en usko, johtunee sukuni julmista geeneistä, mutta tietysti toivon, että ihmisessä olisi kykyä siihen. Sitä juuri maailma tarvitsee. Mutta tuntuu, että mitä lähempää ihmistä katsoo silmiin, sitä enemmän näen egoa kaikkien linssien läpi.
Silloin uskaltaa erota. Olisiko omat sukulaisesi puhelimen päässä vielä? Ja lapsista tulee isoja joskus, hekin ovat puhelimen päässä silloin. Ilman miestä selviää todellakin. Ja ehkä kohtaa vanhan luokkakaverin tai uuden tutun. Pelko estää uuden tulemista ja elämästä.
Hmm. Olen 48 v ja ollut sinkku viimeiset 16 vuotta. Lapsiakaan ei ole. Olen tosiaan paljon yksin, teen työnikin yksin kotoa etänä, mutta en koe olevani yksinäinen. Olen tyytyväinen elämääni näin. Seksinhalukin lähti esivaihdevuosioireiden myötä, ja pystyi sen sitä ennenkin omin avuin tyydyttämään.
Mulle joulut, juhannukset yms. yksin ei ole mitenkään surullisia. Nehän on vain normi vapaapäiviä. Voisin mennä esim. jouluksi vaikka vanhemmilleni, mutta en halua. On kiva olla kotona syömässä pakastepizzaa ja juomassa viiniä yksin kun muut hössää joulusta. Juhannukseksi viime vuonna vuokrasin mökin. Siellä olin itsekseni, kalastelin, otin aurinkoa, oikein mukavaa oli.
Jos parisuhteeseen lähtee yksinäisyyden pelosta niin siinä on jo vääristä syistä menty yhteen.
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
että harva harrastus pystyy korvaamaan parisuhteen ja perheen. Ehkä sellaiset ihmiset jotka pystyy solmimaan tosi syviä ystävyyssuhteita on eri asia, mutta ap ei oikein kykene avautumaan kenellekään. Että ihan takuulla olisin lopulta sairaan yksinäinen. Niin yksinäinen, että kannattaa sietää huonoa parisuhdetta?
Voi luoja. Tuota kutsutaan läheisriippuvuudeksi. Ei ole tervettä takertautua parisuhteeseen.
Kaffebulla kirjoitti:
Jos parisuhteeseen lähtee yksinäisyyden pelosta niin siinä on jo vääristä syistä menty yhteen.
Tämä on totta. Valitettavan moni kuitenkin tekee näin. En ymmärrä.
minkä ikäinen on mielestäsi keski-ikäinen? Aika suhteellinen käsite.