En halua enää parisuhdetta. Muita?

32vuotta avioliittoa.Niistä viimeiset 20 täysin minä minä miehen kanssa.Piika,h**ra,talonmies,äiti/isä lapsille.Saldona 2 ihanaa lasta joista olen elämälle kiitollinen.12 vuotta onnellista yksinoloa kun otin nuorimmaisen ja lähdin.Ei mitään tunnemuistia hellyydestä.Mitä ei ole saanut,sitä ei osaa kaivata! Uuden suhteen aloittaminen ei ole juuri siksi onnistunut eikä tule onnistumaan.Näin on hyvä ja olen onnellinen eikä elämä ole tyhjää.Olen ikäisekseni nuorekas.

hgdfhhd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

jhgjfgjgh kirjoitti:

Käyttäjä4030 kirjoitti:

Minä! En suoraan sanottuna tiedä, miksi ihmeessä huolisin ketään miestä tähän. Siis mitä lisäarvoa se toisi elämääni? Miksi ihmeessä haluaisin miehen? En keksi yhtäkään syytä. Mietin tätä tässä juuri pari päivää sitten, kun täällä oli viimeksi vastaava ketju meneillään. Voin käsi sydämellä vannoa, että EI KIITOS.

Minulta puuttuu pakonomainen tarve olla parisuhteessa, viihdyn hyvin yksin. Seksin olen tottunut jo vuosia sitten hoitamaan itsekseni ja saan omin avuin paremmin kuin monen miehen kanssa. Tykkään siivota vain omat jälkeni, eikä sitä sotkua juuri tule. Seuraa saan laajasta kaveripiiristä ja muutenkin viihdyn ulkona kulttuuritapahtumissa paremmin kuin kotona sohvannurkassa nyhjäämässä. Enkä tarvitse seuralaista rientoihin ja reissuihin mukaan, menen mielelläni yksin tai kaverin kanssa. Olen vieläpä ihan hyväpalkkaisessa työssä, saan maksettua laskut ja elän siihen päälle ihan kivasti. Miksi ihmeessä ottaisin jonkun tähän?

Lisäksi tuntuu (tätäkin palstaa lukiessa...) siltä, että miesten puolelta kaikki panostus on joku hirveä uhraus ja naisten pitäisi olla vaatimatta mitään, mutta sitten kuitenkin miesten tulisi saada siitä suhteesta sitä ja tätä? Esimerkkinä tuo edellisen sivun taulukoukun naulaaminen - oletettavasti mies on asunut naisen siivoamassa kodissa ja syönyt naisen laittamaa ruokaa ja ottanut kaapista naisen puhtaaksi pesemät kalsarit joka aamu, mutta sitten joku taulukoukun paikoilleen saaminen on hirveä uhraus ja kohtuuton vaatimus??? Just näin.

Tämähän se ongelma taitaa olla, miestä ei oikeastaan koskaan haluta, korkeintaan tarvitaan joskus. Ei nainen oikein kykenekään romanttiseen rakkauteen samalla tavalla kuin mies. Parisuhdekin on naisen mielestä lähinnä kotitöiden jakamista ja eihän se sellaisenaan kuulostakaan hyvältä. Mies taas kaipaa rakkautta ja romantiikkaa ja sukkien peseminen on vain pakollinen sivuseikka arjen pyörityksessä.

Miehelle tosiaan ne kotityöt on niin sivuseikka, että ne mielellään ulkoistaa naiselle. Ja mikä sen mukavampaa kuin tulla siistiin kotiin valmiiseen pöytään, kyllä siinä sitten mieskin jaksaa helliä ja harrastaa seksiä. Mutta, jos mies joutuu tekemään kotitöitä, hänellä ei ole rakastettu olo ja silloin mies kiukkuaa ja mököttää. Kun nainen painostaa tekemään niitä epäolennaisuuksia fyysisen rakastamisen sijaan. Milloin naiset oppivat rakastamaan pyyteettömästi kuten miehet?

Toki miehenkin tulee kotitöitä tehdä. Mies ei vain ymmärrä, että miksi niistä tehdään se elämän keskipiste ja suurin tavoite.

Silloinhan on molemmille juuri paras että pysyy omat kodit. Vielä sen varmistamiseksi että mies saa elää omaehtoisesti, nainen tulee tapaamaan tätä, kauniisti laittautuneena, valmiiseen pöytään ja puhtaisiin lakanoihin. Kun ruoka on syöty ja lakanat sotkettu, lähtee pois jaloista ja mies saa siivota sikäli miten itse tykkää.

Vierailija kirjoitti:

32vuotta avioliittoa.Niistä viimeiset 20 täysin minä minä miehen kanssa.Piika,h**ra,talonmies,äiti/isä lapsille.Saldona 2 ihanaa lasta joista olen elämälle kiitollinen.12 vuotta onnellista yksinoloa kun otin nuorimmaisen ja lähdin.Ei mitään tunnemuistia hellyydestä.Mitä ei ole saanut,sitä ei osaa kaivata! Uuden suhteen aloittaminen ei ole juuri siksi onnistunut eikä tule onnistumaan.Näin on hyvä ja olen onnellinen eikä elämä ole tyhjää.Olen ikäisekseni nuorekas.

Ne tunnemuistit tulee lapsuudesta, läheisyyttä kaipaa tai kaikkoaa enemmän lapsuudenkokemusten vuoksi kuin pitkien liittojen aikuiselämässä. Itse elin 30 vuotta tunneköyhässä liitossa jossa mies ei halunnut puhuta tai pussata. Ajattelin, että jos olen kärsivällinen ja rakastava oppii myös kaipaamaan hellyyttä. Ei oppinut. Erohan siitä tuli kun lapset lähti maailmalle. Löysin jonkun vuoden eron jälkeen miehen joka tykkää puhua ja pussata, nyt olemme jo viisi vuotta pitäneet yhtä onnellisena. Yhteenmuuttamisella ei ole kiirettä mutta siihenkin mennään kun eläkkeelle jäädään. Parisuhde parhaimmillaan on ymmärtävää kumppanuutta, hyväksyy ne toisen tavat ja toisen karvoineen päivineen ja tulee itse samoin hyväksytyksi. Likaiset astiat tiskipöydällä tai sukat lattialla on pieni maksu kaikesta hoivasta, huolenpidosta ja rakkaudesta mitä hyvä parisuhde tuo.

15 vuoden liiton jälkeen ajattelin ettei ikinä enää. Loputon työmäärä loppui kun jäin yh:ksi, ja rahat alkoi riittää kodin kohentamiseen, vaikka nyt jäin yksin pitämään lasten kotina omakotitaloa. Ihanaa, ei enää nukkumista käpertyneenä ja ahdistuneena aivan omalla laidalla sänkyä, sen odottamista koska mies tulee baarista, vai tuleeko.

Olen nyt kuitenkin alkanut seurustella, mutta en ole muuttamassa yhteen. Näemme muutaman päivän viikossa, laittekemme yhdessä pihaa minun luona tai katsomme telkkaa hänen luona. Lasten elämää en sekoita tämän takia, ja tarvitsen joka viikko pari iltaa vain ihan itselle. Aluksi mies ei tätä meinannut ymmärtää, ja puhui yhteen muuttamisesta, ja että pitäisi olla joka ilta yhdessä, mutta en lähtenyt siihen, alkoi liikaa ahdistaa.

Toistaiseksi hyvin näin. Lapsiahan ei enempää tule, olemme sen ikäisiä. Jos miehelle tämä ei riitä, hän sitten tekee omat ratkaisunsa. Toistaiseksi on itsekin alkanut tykätä siitä että on joku oma aika.

En minäkään, seksisuhde on paljon antoisampi :)

Mäkään en oikein enää jaksa. Mulla on yksi lapsi, en tiedä haluanko lisää. Tai haluanko tehdä lapsia parisuhteeseen, joka kuitenkin saattaa kaatua ja sitten on taas yksi erolapsi lisää. Houkuttelevampi vaihtoehto olisi tehdä lapsi yksin alun alkaenkin tai sitten niin, että asuisin isän kanssa erillään.

Olen deittaillut joitakin miehiä, ja kaikki jutut ovat kaatuneet siihen ettei miestä ole kiinnostanut. Olen aivan lopen uupunut ihastumaan, toivomaan ja sitten pettymään. Mikään ei koskaan johda parisuhteeseen, vaikka juttu vaikuttaisi lupaavalta ja mieskin innostuisi aluksi. Tyypillisesti käyn miehen kanssa joitakin kertoja treffeillä, ja sitten homma joko hiipuu hiljalleen tai mies ilmoittaa suoraan, ettei ole enää kiinnostunut.

Tuollainen vie hirveästi energiaa ja aikaa. Tuntuu järjettömältä järjestää lapsivapaita, kuluttaa aikaa ja toiveita ja ajatuksia mieheen, ja sitten siitä ei tulekaan mitään. En ole ryntäämässä naimisiin tai edes välttämättä avoliittoon ikinä, joten painostukseen nämä jutut eivät kaadu. Ilman miesjuttuja olen paljon tasapainoisempi, paremmalla tuulella ja jaksan keskittyä lapsen kanssa olemiseen, kun kukaan mies ei varasta ajatuksiani.

Pääosin pidän sinkkuna olemisesta. Voin järjestää asiani kuten haluan ja elämä rakentuu itseni varaan. Toisen kanssa yhteiselämä voi loppua koska tahansa, miten siinä voisi rakentaa jotain yhteistä ja pysyvää. Tuntuu lapsenkin kannalta kamalan epävakaalta. Kun olen sinkku, lapsen elämä on tasaista ja ennalta-arvattavaa. Ainoastaan ihastuessa sinkkuus tuntuu musertavalta, kun taas joutuu pettymään ja toteamaan, ettei tästäkään tullut mitään. Kun pettymyksestä pääsee yli, on elämä taas ihanaa ja pystyy hengittämään.

Samaa mieltä että joku mies vie kauheast huomiota ja energiaa lapselta ja kotoa. En oleta että miehen tarvitsee tehdä mitään ihmeellistä kotini ja lapseni eteen. Haluan, että hän jättää minulle tarpeeksi aikaa itse hoitaa ne. Ja jos tulee syömään, tuo ruoka-aineita vastaavasti kaupasta; voin kokata, mutta elättämään en pysty raavasta miestä. Monesti vaan mies sitten vinkuu että hänelle ei ole tarpeeksi aikaa ja huomiota. Mutta kun perheellisellä se aika on kovin rajallista.

Vierailija kirjoitti:

32vuotta avioliittoa.Niistä viimeiset 20 täysin minä minä miehen kanssa.Piika,h**ra,talonmies,äiti/isä lapsille.Saldona 2 ihanaa lasta joista olen elämälle kiitollinen.12 vuotta onnellista yksinoloa kun otin nuorimmaisen ja lähdin.Ei mitään tunnemuistia hellyydestä.Mitä ei ole saanut,sitä ei osaa kaivata! Uuden suhteen aloittaminen ei ole juuri siksi onnistunut eikä tule onnistumaan.Näin on hyvä ja olen onnellinen eikä elämä ole tyhjää.Olen ikäisekseni nuorekas.

Juuri näin. Tietysti kun on nuorekas olo ja kuori (kuten itsellänikin) niin pohdintaa ja mahd. ihailijoita ilmaantuu. Eli vieläkö yrittäisi? Sitten olen vähitellen kallistunut sille puolelle, että silmäni avautuvat muulle elämälle kun enää ei ole sen minäminä miehen alamainen. Saa katsoa elämää uusin silmin. Jos hellyyden kaipuun tähden välillä haluaisin miehen, muistan pian, että eipä sitä huolenpitoa saanut ole ennenkään vaan itse olen ollut se huolehtija. Tsemppiä!!! Pidetään sydän auki koko elämälle, ei vain mahd. hyväksikäyttäjä miehille.

Jos nykyinen liittoni (kohta 20 v) joskus päättyy en halua uutta suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että miehet parhaimmillaankin ovat aikamoisia energiasyöppöjä.

- sairastaminen: kaikki pysähtyy, minun pitää hoivata ja hoitaa, kuolema tulee kun on nuha

- työstressi: aina on työstressi ja pskat pomot, ei kellään ole niin vaativaa työtä

- siivottomuus: mielellään moititaan muita, mutta itse ei tehdä elettäkään siivoamiseksi

- passuuttaminen: olen kuin hlökohtainen assari, mikään ei onnistu jos en ole apuna

- räiske- ja toimintaohjelmat: minäkin tykkään, mutta näitä katsotaan kritiikittömästi

- mukavoituminen: 1100 hommaa tehtävänä ja istutaan vaan katsomassa kun toinen tekee

- aliarviointi: ei mitään käsitystä mitä kaikkea olen vuosien aikana tehnyt

Ja käsitykseni ei perustu vain yhteen mieheen, seuruselusuhteita on useampi. Miehiltä vain puuttuu joku mutteri, joka tekisi heistä hyviä, tasa-arvoisia kumppaneita. Kai sellaisiakin on, mutta itse en ole löytänyt. Mun ongelma myös taitaa olla, että olen varttuneempi. Nykymiehet ja -pojat näyttäisivät fiksummilta. Oman ikäpolveni miehet ovat vielä siellä sovinisti-machon ja tasa-arvon välimaastossa.

Oon 26v mies, ja täysin kokematon parisuhteissa. Edes irtosuhteita ei ole ollut. En ole koskaan ollut hyvä luomaan sosiaalisia suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Jos nykyinen liittoni (kohta 20 v) joskus päättyy en halua uutta suhdetta. Olen tullut siihen tulokseen, että miehet parhaimmillaankin ovat aikamoisia energiasyöppöjä.

- sairastaminen: kaikki pysähtyy, minun pitää hoivata ja hoitaa, kuolema tulee kun on nuha

- työstressi: aina on työstressi ja pskat pomot, ei kellään ole niin vaativaa työtä

- siivottomuus: mielellään moititaan muita, mutta itse ei tehdä elettäkään siivoamiseksi

- passuuttaminen: olen kuin hlökohtainen assari, mikään ei onnistu jos en ole apuna

- räiske- ja toimintaohjelmat: minäkin tykkään, mutta näitä katsotaan kritiikittömästi

- mukavoituminen: 1100 hommaa tehtävänä ja istutaan vaan katsomassa kun toinen tekee

- aliarviointi: ei mitään käsitystä mitä kaikkea olen vuosien aikana tehnyt

Ja käsitykseni ei perustu vain yhteen mieheen, seuruselusuhteita on useampi. Miehiltä vain puuttuu joku mutteri, joka tekisi heistä hyviä, tasa-arvoisia kumppaneita. Kai sellaisiakin on, mutta itse en ole löytänyt. Mun ongelma myös taitaa olla, että olen varttuneempi. Nykymiehet ja -pojat näyttäisivät fiksummilta. Oman ikäpolveni miehet ovat vielä siellä sovinisti-machon ja tasa-arvon välimaastossa.

Aivan kuin minun suustani. Osuit niin totuuteen!!! Juuri tuokin, että ei edes yritetä muistaa toisen saavutuksia. Tanssin nuorena balettia ammattitasolla, silti taannoinen miesystävä aina mainitsi sen "se jumppaharrastus sulla nuorena".... Voi kun kiva!! Nyt rukoilee jatkoa suhteelle. Ei tipu. Tsemppiä kaikki voimanaiset. Olen 53 v.

Olen kateellinen teille. Itse olin sinkkuvuoteni aikana aivan musertavan yksinäinen. Mulla ei koskaan ole varsinaisesti ollut kavereita (vain 2 ystävää, joita näen n. kerran kuussa) ja kumppani on aina ollut mulle se, jonka kanssa vietän aikaa, matkustan, juttelen yms. Sinkkuna tuntuu olevan sama, vaikka hyppäisin junan alle. Kenties tilanne olisi eri jos olisi lapsi, ja sellaista toivonkin, vaikka nykyinenkään kumppani ei oo mikään ideaalitapaus. Itsekästä, tiedän. Mutta ainakin hän on hyvä isä, ja itse olisin hyvä äiti.

Mutta joo, kaikissa miehissä (ihmisissä) on vikansa, jotka jossain vaiheessa rupee ärsyttämään siinä määrin, ettei halua jatkaa suhteessa. Kadehdin ihmisiä, jotka on löytäneet sopivan kumppanin (tällaisia ei omassa lähipiirissäni taida olla yhtäkään) ja niitä, jotka pystyy olemaan onnellisia yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen teille. Itse olin sinkkuvuoteni aikana aivan musertavan yksinäinen. Mulla ei koskaan ole varsinaisesti ollut kavereita (vain 2 ystävää, joita näen n. kerran kuussa) ja kumppani on aina ollut mulle se, jonka kanssa vietän aikaa, matkustan, juttelen yms. Sinkkuna tuntuu olevan sama, vaikka hyppäisin junan alle. Kenties tilanne olisi eri jos olisi lapsi, ja sellaista toivonkin, vaikka nykyinenkään kumppani ei oo mikään ideaalitapaus. Itsekästä, tiedän. Mutta ainakin hän on hyvä isä, ja itse olisin hyvä äiti.

Mutta joo, kaikissa miehissä (ihmisissä) on vikansa, jotka jossain vaiheessa rupee ärsyttämään siinä määrin, ettei halua jatkaa suhteessa. Kadehdin ihmisiä, jotka on löytäneet sopivan kumppanin (tällaisia ei omassa lähipiirissäni taida olla yhtäkään) ja niitä, jotka pystyy olemaan onnellisia yksin. 

Kaikkea hyvää elämääsi!! Olen tosiaan onnekas, että vaikka pitkän avioliiton jälkeen ei ole uutta sielunkaveria löytynyt, voin ajatella että on aikuiset lapset. Välillä olen yrittänyt parisuhdetta, mutta kun toinen satuttaa tavalla tai toisella, en kestä yhtään. siksi aina jätän miehen. Jos joskus taivaasta tipahtaa uskollnen, ei pornoriippuvainen, fiksu, hienotunteinen mies, voin vielä harkita. Muuten opettelen nauttimaan hyvällä mielellä omasta taivasta. Usko antaa myös voimaa. Rakkaat siskot, ei alistuta kovaan kohteluun.

Tämä on rohkaiseva ketju, moni ajattelee samoin kuin minä, että suhde voisi olla myös erillään asumista ja omaa aikaa.

Itse olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa, nyt 1,5 vuotta yksin. Nuorempana oli kiire olemaan suhteessa, varmaan omaa epävarmuutta ja sen luulottelua ettei yksin "pärjää". Mikä nyt tuntuu ihan hassulta, olen aina viihtynyt myös yksin ja toisaalta ahdistunut siitä, että jonkun toisen tekemiset tai tekemättä jättämiset määrittelevät omaakin elämää.

Jälkimmäinen suhde oli jossain määrin traumatisoiva; ex sairastui psyykkisesti ja siitä seurasi monen vuoden vaikea vaihe, en osannut pelastaa itseäni ennen kuin asiat kärjistyivät. Nyt on vedetty tuo puolitoista vuotta henkeä ja varsinkin alussa tuntui, että ei enää ikinä suhteeseen. Kahdesti olen "kotileikkiä" yrittänyt ja karille on karahtanut. Mutta aika tekee tehtävänsä: nyt ajattelen että voisin olla sellaisessa suhteessa missä olisi omat kodit ja omat menot myös, yhteisen ajan lisäksi. Deittipalstoilta en taida sellaista lähteä hakemaan, tässäkin ketjussa kirjoitettiin hyvin mitä on elää siinä toivossa, että joku tärkeä ihminen löytyy ja sitten pettyä uudelleen ja uudelleen. Ehkä jonain päivänä joku tulee vastaan...sitä ennen olen ihan hyvinvoiva itsekseni.

Olen ollut parissa pitkässä suhteessa ja sen perusteella sanon, että kumpikaan miehistä ei ollut ”passattava” tai ettei olisi osallistuneet arkeen.

Syyt eroon olivat minussa.

Yksin on ihan jees, mutta minä kaikpaan vierelleni kumppania jonka kanssa jakaa ilot ja surut ja jonka kanssa voi tehdä asioita yhteen hiileen puhaltamalla. Sellainen ihminen joka ymmärtää vastavuoroisen yhdessäolon ja vapauden antamisen on harvassa. Onneksi sellaisen kohtasin näin nelikymppisenä.

En ole miehelle talouskone vaan ystävä ja rakastaja.

Tämän perustella sanon, että parempi on kyllä yhdessä kuin yksin.

Vaatii vain sen oikean ihmisen jonka elämän arvot ja intressit kohtaavat.

Ja naisena on sanottava, kuten joku jo mainitsikin, että miehen pitää olla sellainen jota voi katsoa ylöspäin ja kunnioittaa. Niin tekojen kuin muidenkin asioiden osalta.

Siitä on kestävä suhde tehty.

Olenkin joskus miettinyt, että moni nainen tyytyy asioihin ja ns. ajautuu olemaan se kodinkone. Mitä jos ei suostuisi siihen eikä sen jälkeen tarvisi uhriutua niin ettei pysty olemaan muuta kuin itsekseen.

Kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Joku vastuu tarvitsee ottaa myös omasta käytöksestään. Uhriutuminen ja sen jälkeen katkeroituiminen on suoraa seurausta omien rajojen puutteesta.

Vierailija kirjoitti:

En ole varma, mitä haluan. Nyt kun ei ole parisuhdetta, olo on levollinen. Toisaalta aivoni kaipaavat virkistävää keskustelukumppania. Mitä teen kaikilla ajatuksillani, kun en voi jakaa niitä jonkun kanssa kun ne putkahtelevat mieleeni. Ja sitten, haluaisin matkustella ja rohkea mies olisi  ihanaa seuraa. Jne. Ja lopuksi, jos elämässä olisi hyvä rakastava mies, niin olisihan se hienoa, mutta sellainen onnenpotku on yhtä todennäköinen kuin lottovoitto, joten en käy kuvittelemaan.

Friend(s) with benefit(s) on se ratkaisu. Varsinkin kun lapset on jo tehty

Olen nyt ollut 1,5 vuotta yksin eron jälkeen ja olo on todella levollinen ja rauhallinen. Nautin yksinolosta. En kuitenkaan ole yksinäinen, koska minulla on hyviä ystäviä ja harrastuksia. Nyt aloin tapailla yhtä miestä ihan vain seksin merkeissä. Nähdään pari kertaa kuukaudessa. Meillä on oikein hauskaa yhdessä, mutta mukavaa on myös, kun hän lähtee kotiinsa. Vakavaa seurustelua en halua edes harkita. Näin on hyvä olla. 

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan ollut parisuhteessa ja luulin vuosia että haluaisin sellaisen. Nyt koko ikäni (28 v) yksin olleena vihdoin tajuan etten koskaan voisi olla/elää suhteessa. Olen niin tottunut yksinoloon.

Sinulla on aika masentava elämä

Tuntuu, että nykyään kumppanin löytäminen on vaikeampaa, koska myös ihmiset ovat "moninaisempia". On uranaisia, ikuisia opiskelijoita, työttömiä, yrittäjiä, duunareita, akateemisia, kaikkea baletista ammuntaan harrastavia, vapaaehtoisesti lapsettomia, ydinperhekeskeisiä, ilman lapsettomuuttakin adoptiota kannattavia, suurperheen haluavia, yksinhuoltajia, useasti eronneita, uusperheistä eronneita, polyamorisia, lemmikilleen omistautuvia, auton rassaajia, kotihiiriä, matkustelevia, rikkaita, köyhiä, sijoittajia, pikavippikierteisiä, itsenäisiä vapaudesta nauttivia, suhteesta toiseen hyppiviä, avoimesta suhteesta nauttivia, masentuneita, persoonallisuushäiriöisiä, bipolaareja, läheis- peli-, alkoholi-, seksi-, nettiriippuvaisia yms joka lähtöön, kehopositiivisuuden nimissä eri näköisiä ja kokoisia, monisukupuolisia, leikeltyjä, luomuja, hippejä, gootteja, nudisteja, helluntailaisia, ateisteja, satanisteja, katolilaisia, muslimeja, perussuomalaisia, sosiaalidemokraatteja, keskustalaisia, vasemmistolaisia, siivousintoilijoita, siivoojan palkkaavia, kommuunissa asuvia, omakotitalonsa itse rakentaneita, asuntovaunussa asuvia, muutenkin ympäri Suomea levittäytyneitä suomalaisia, mahdollisesti useassa kaupungissa asuvia, sekä muista kulttuureista tulevia, omat ajatukset informaatiotulvan keskellä luoneita naisia, joista/joiden sitten pitäisi löytää sopiva kumppani vielä niin, että persoonallisuus muutenkin miellyttää ja kemiat sekä aikataulut kohtaa.

Ennen oli maalaiset ja kaupunkilaiset, tummat ja vaaleat, vanhat piiat ja vaimomateriaalia olevat, jolloin valinta oli yksinkertainen. Nyt pitää löytää sielunkumppani paljon laajemmasta palapelistä kuin ennen.

Koen parisuhteen hyvin ahdistavana. Olen kyllä yrittänyt sitoutua, muutaman kerran jopa velvollisuudentunteesta, mutta en jaksa enää. Yksin on niin helppo olla: en tarvitse suojelijaa enkä huolehtijaa, koska olen hyvin aikuinen nainen. Monet sitoutumishaluiset miehet kohtelevat minua ikään kuin olisin herkästi särkyvä lasiastia tai jokin superjumalatar. Hieman vaivaannuttavaa. Yksinään saa keskittyä täysillä itselleen tärkeisiin asioihin eikä tarvitse puolustella eikä pyytää anteeksi niiden olemassaoloa. Seksiä harrastan usein mielikuvitukseni kanssa, toisinaan sitoutumista karttavien miesten kanssa.