Vanhustyöntekijänä en meinaa jaksaa välillä omaisia

kun asutaan kaukana vanhoista omaisista eikä kukaan kerkiä hoitamaan näiden asioita. Mutta kyllä on niitäkin omaisia, jotka kantavat suhteetonta taakkaa omaishoitajina tai muuten huolehtimalla vanhuksesta ettei tämä jäisi heitteille. Monesti esim. vanhojen miesten iäkkäät mutta vähän parempikuntoiset vaimot ovat todella kovilla, kun mies ei suostu laitoshoitoon. On kauheata kotiuttaa sellaisia sairaalasta, kun tietää, että se hoitava osapuoli on katkeamaisillaan mutta velvollisuudentunnosta hoitaa toista.

Ainakin meillä on 1 numero kotihoitoon ja 1 kotisairaanhoitoon, molemmista tavoittaa aina vähintäänkin arkisin klo 8-16.



Lisäksi joka kerta käynneistä kirjoitetaan sen asiakkaan luokse vihkoon, esim. 1.8. aamu: Tiina kävi lämmittämässä puuroa ja antamassa aamulääkkeet tms.



Mutta jos on hyvin muistisairas ihminen niin hänhän voi vaikka piilottaakin sen vihon tms.

kotihoidosta, sillä sijaisia ei palkattu ja joskus piti tehdä kahden ihmisen työt omassa vuorossaan. Koskaan ei tiennyt, missä kunnossa asiakkaat kotona olivat ja haavahoitokäynti saattoi alkaakin vesiripuleitten pesulla, kun hoidettava makasi niskaa myöten eritteissään.

Omaisten kanssa ei ollut ongelmia, ei hoidettavienkaan, vaan aikataulujen so. organisaatiolähtöisiä vaikeuksia.

Äiti sai yksiä lääkkeitä, jotka pistivät hänen päänsä sekaisin. Se tapahtui pikku hiljaa pitkän ajan kuluessa. Me omaiset huomasimme sen ensin. Lääkäri, joka lääkkeet oli määrännyt, väitti minulle, ettei ongelma voi johtua niistä lääkkeistä. Äiti kuitenkin menetti mm. kykynsä tulkita kelloa. Luultavasti sen takia hän ei sitten osannut enää lukea dosettiakaan, vaan alkoi ottaa lääkkeitä villisti. Soitin kotihoitoon monen monta kertaa ja pyysin, että ottaisivat asiakseen käydä antamassa äidille lääkkeet. Puheluni otettiin soittopyyntöinä, joihin luvattiin vastata, mutta niihin ei koskaan vastattu.



Äiti meni kotona yhä enemmän oudoksi. Kerran hän esim. oli nähnyt unta, että isä oli tullut yöllä hänen asuntoonsa ja riehunut keittiössä. Kun äiti sitten aamulla oli mennyt keittiöönsä, siellä oli tavarat olleet hujan hajan ja ihan oudoissa paikoissa. Äiti myös alkoi kertoa juttuja, että oli saanut puhelun isävainaaltaan pitkästä aikaa ja oli ollut tosi kiva jutella taas isän kanssa.



Lopulta sain kotihoidosta sitten apua, kun lopulta itse huomasivat, että tilanne vaatii sen. JOnkin ajan päästä lääkärikin vaihtoi lääkkeet toisiin ja sekavuus alkoi nopeasti mennä ohi.

Ihan ennalleen äiti ei tullut, mutta paljon paremmaksi kuitenkin ja osaa taas itse katsoa kelloa ja ottaa lääkkeet oikeaan aikaan.



Mutta tosi vaikeaa oli saada kotihoito uskomaan, että apua tarvittiin.

Outoa tuo soittopyyntöihin vastaamattomuus!



Kyllä meillä ainakin saa aina kiinni joko kotihoidosta lähihoitajan tai ksh:sta sairaanhoitajan. Tai jos hoitaja ei ehdi silloin puhumaan niin soittaa takaisin tai pyytää soittamaan myöhemmin uudelleen tms.



Tuossa saattaisi olla siitäkin kyse, että ksh ei voi paljoa asialle tehdä, jos lääkäri on sitä mieltä ettei lääkkeissä ole mitään ongelmaa! Sairaanhoitaja ei voi "hyppiä lääkärin yli", joten paljoa ei ole tehtävissä jossei saa sitä lääkäriä uskomaan tilannetta.

kun asutaan kaukana vanhoista omaisista eikä kukaan kerkiä hoitamaan näiden asioita. Mutta kyllä on niitäkin omaisia, jotka kantavat suhteetonta taakkaa omaishoitajina tai muuten huolehtimalla vanhuksesta ettei tämä jäisi heitteille. Monesti esim. vanhojen miesten iäkkäät mutta vähän parempikuntoiset vaimot ovat todella kovilla, kun mies ei suostu laitoshoitoon. On kauheata kotiuttaa sellaisia sairaalasta, kun tietää, että se hoitava osapuoli on katkeamaisillaan mutta velvollisuudentunnosta hoitaa toista.

Hoitajana on raskasta kulkea ja seurata vieressä kun 50-70 vuotta naimisissa olleen pariskunnan toinen puolisko lopulta uupuu sen toisen hoitamiseen, kuinka vaikeaa sen uupuneen on antaa periksi kun yhdessä on oltu käytännössä ihmisikä ja luvattu huolehtia toisesta niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Sitä lopulta uupuneen valtavaa syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta, joka puolison joutumisesta laitospaikalle lopulta aiheutuu, ei voi tietää kukaan, joka ei sitä itse ole kokenut.

jos kotiin ei voida hoitaa pitää pitää neuvottelu omaiset, lääkäri, hoitaja. Apuvälineet kotiin tai potilas hoitolaitokseen.



Sitten nämä kahvikuppi jutut, ne voi olla kamalan arvokkaita käyntejä asiakkaalle. Kupillinen kahvia ja ihmiskontakti lievittää turvattomuutta samalla sairaalareissujen määrä vähenee.



Voimia sinulle, teet arvokasta työtä. Koita jaksaa omaisia, välittäminen on joskus raskasta läheisellekin ja sitten tulee niitä ylilyöntejä.