uusperheläiset

kipuun. Meillä on uusperhe jossa kaksi minun ja kaksi yhteistä lasta. Esikoiseni asuu jo omillaan, seuraava on 16-v. erikoinen taiteellinen persoona. Yhteentörmäys rationaalisen mieheni kanssa on ollut väistämätön, hän aikuisen yrittää välttää konfliktia mutta vaikeaa on ollut. Yhteiset lapsemme 10- ja 8, liittoa takana toistakymmentä vuotta.



Onneksi muuttaa nyt isälleen opiskelupaikkakunnalle. Puun ja kuoren välissä oleminen on raskasta, lapsensa puoltahan sitä tiikeriäiti pitää- varsinkin kun ei teinin käytöksessä ole kummia provosoivia eleitä (haistattelua, tupakointia, juomista, öitä poissa jne). Olen eroakin joutunut miettimään.

niin, kipuun.. mikä tässä yhtälössä on vaikeaa? päästää "vieraat" niin lähellekö? tiikeriäidin tunnistan itsessäni, tiikeriys ei tosin yllä lapsipuoliin, vielä ainakaan. erilaisten perhemallien yhteensovittaminen? niinhän se on ydinperheessäkin? miksi se uusperheessä on niin vaikeaa? miksi oma suhtautuminen lapsipuoliin on niin vaikeaa? yritystä on ja halua parempaan, mutta helppoa se ei ole. vähän niinkun omat lapset ja naapurin kakarat meiningillä.

kuin oma. Mutta onhan siinä taiteileminen välillä, vieraat muksut osaa ärsyttää siinä missä omatkin, pitää jaksaa opastaa, neuvoa ja kasvattaa, jopa vielä tuollaista itseään kookkaampaa korstoa, joka on vielä ihan teinix ;)

Meillä lasten vanhemmat hoitaa lapsensa, ei äitipuoli lomallaan.

Meillä lasten vanhemmat hoitaa lapsensa, ei äitipuoli lomallaan.

silloin kumpi meistä on ollut lomalla samaan aikaan, pojan kotihan tää on.

Mutta miehellä 2 ja minulla 1 lapsi. Vastakkain joudutaan siinä kohtaan, kun mieheni on aina ollut viikonloppuisä ja koska näkee lapsiaan harvoin, niin on sellainen kaveri-iskä eikä vanhempi.



Tarkoittaa siis sitä, että kun hänen lapset tulevat meille, niin niille on ihan kaikki sallittua, mutta sitä samaa en voi suoda omalleni, koska säännöt on oltava myös viikonloppuisin.

Mieheni nuorin on saman ikäinen kuin minunkin eli 10v, niin toisella ei ole rajoja ja toinen on siitä tietty kateellinen ja harmissaan.

Mieheni ei tätä ymmärrä ja pelkää vähän suututtavansa lapsensa kieltämällä esim yöllä ulkoilun.

Hankala selittää, mutta meidän perheessä tämä on suurin kynnys.

Meillä lasten vanhemmat hoitaa lapsensa, ei äitipuoli lomallaan.

Mulla on myös kaksi kouluikäistä, jotka hoidan aivan täysin itse ( mies on yksityisyrittäjä, ei lasteni isä ja lähtee aikaisin aamulla ja tulee myöhään illalla takaisin ). En valita, sillä omatpahan ovat lapseni ja kuitenkin sama talous on 10x helpompaa kuin aikoinaan yksinhuoltajana asuessani. Maksan kuitenkin yli puolet talous- ja asumismenoista, olen myös kokopäivätöissä.

En kuitenkaan suostu olemaan yksin "puikoissa" kun miehen vaikeat teinit aiemmasta liitosta tulevat meille. Eli mies joko järjestää aikaa tai teinit eivät tule. Mielestäni teen jo tarpeeksi kun pidän miehelle "majataloa", hänellä on aina puhtaat vaatteet ja ruoka odottamassa kun kotiutuu. Arvostaa tätä kyllä kovasti ja ymmärtää, että en aio yhtään isompaa rumbaa pyörittää yksin.

Miehen ex on sen sijaan todella hankala ja hänen takia voin sanoa, että uusperhe-elämä on ajoittain melkoisen syvältä. Hänellä on vaiketa teinien kanssa ja haluaisi, että he ovat meillä mahdollisimman usein. Meille se ei taas sovi kuin sovittuina aikoina miehen työn takia. Sitä paitsi asumme melko kaukana toisistamme, joten teinit eivät halua kaveri ym. kuvioiden vuoksi kovin usein tullakaan.

Miehen exän taas on vaikea ymmärtää, että teinit eivät voi tulla koska vain, koska olenhan minä lapsineni kotona.

Hankala kuvio, mutta kyllä sitä vuosien saatossa kaikkeen tottuu jos vain liitossa tahtoa riittää.

kun tottelevat sinua! Vieraskoreus karisee ennen pitkää, ja silloin ne toisen lapset vasta alkavat ärsyttää.



Mun miehellä on kaksi alle kouluikäistä, ja ehdottomasti haastavinta on ollut lapsettomana hypätä suoraan mukaan leikki-ikäisten arkeen. En osannut puhua lapsille, en tiennyt uskallanko komentaa heitä (eli onko soveliasta), en edelleenkään osaa leikittää heitä vaikka kuvioissa ollaan oltu jo vuosi. Rasittavaa on myös katsella kotonaan lapsia, jotka on kasvatettu ihan eri tavalla ja eri perheen tapoihin kuin mitä itse olisi kasvattanut. Myös silloin kiristelen hermoja, kun lapset (pieniä kun ovat) tuhoavat jotain tahallisesti tai vahingossa.



Oma asenne kuitenkin ratkaisee paljon. Jos olen ollut huonolla tuulella, viikonloput sujuvat huonosti. Jos taas asennoidun vähän paremmin, on yhteiselo paljon mukavampaa. Ihan alussa ensimmäisinä kuukausina huomasin eläväni jonkinlaista "kuherruskuukautta", odotin tapaamisia innolla ja halusin lapset meille pidemmiksikin ajoiksi. Joskus puolen vuoden jälkeen sitä alkoi kuitenkin sisäistää, että nämä todella ovat tulleet jäädäkseen eivätkä kasva ja kehity sekunnissa järkeviksi ihmisiksi.



Vaikeaa on myös ollut se, että minä olen paljon tarkempi esim. kodin siisteydestä kuin mies. Haluan myös opettaa lapsille säännölliset ruoka-ajat, pöytätapoja ja muita käytöstapoja - he kun olivat selvästi eläneet aika pellossa ennen. Siispä tulee minun ja miehen välisiä ristiriitoja, kun minä en halua että asiaa x tehdään ja miehelle sama asia on yks hailee.



Kasvun paikka on ollut siis täälläkin ehdottomasti. Palkitsevaa tämä on kuitenkin ollut, ja aikanaan omien lasten kanssa on varmaankin helpompaa, kun ei tule peliin ihan tyhjältä pöydältä. Tässä myös on nähnyt hyvin vanhempien välisten riitelyn vaikutuksen, sen, miten lapset reagoivat epävakaisiin olosuhteisiin jne.

Tosin mulla on kaksi lasta ja miehellä yksi. Mies on myös viikonloppuisä, ja kun hän näkee lastaan, lähes kaikki on sallittua. Ja mistään ei tarvitsisi ottaa vastuuta. Minun vanhin lapseni on saman ikäinen miehen lapsen kanssa, eli pikapuoliin 12v, ja edelleen mies on sitä mieltä ettei etenkään hänen lapseltaan voi odottaa kotitöiden tekemistä (siis pöydän siivoamista ruoan jälkeen, likapyykkien viemistä koriin, yleisestikään omien jälkien siivoamista).



Asumme yhdessä, joten miehen loma-ajan on myös hänen tyttärensä täällä. Mikä on oikeasti kivaa, koska pidän hänestä hyvin paljon. Mutta mielestäni myös miehen lapselta voi vaatia samoja asioita kuin mitä omiltani.



Ikävää on, kun sanon lapsille että nyt on aika mennä nukkumaan, niin miehen lapsi siirtyy tietysti isänsä viereen ja _lässyttää_ "eihän mun vielä tarvitse" ->> eikä hänen tarvitse. Tuo nyt on pientä, mutta joka tapauksessa siinä kävelee lapsi tavallaan mun ylitseni isänsä suostumuksella ja viesti on selvä: mua ei tarvitse kuunnella.



Olen puhunut miehen kanssa tästä asiasta kun lapsi on ollut äidillään, helppoa se ei ole. Riitoja on tuosta aiheesta syntynyt, mutta tässä sitä koitetaan luovia.



Huonomminkin voisi asiat olla. Ja kyllä tää varmaankin menee ajan kanssa ohi.

Lapselle on parasta elää omien vanhempiensa kanssa jotka ovat keskenään ikuisessa ja pyhässä avioliitossa.

Jotenkin tuntuu vain helpommalla usein ottaa itse isompi vastuu ja rooli perheessä ja vanhempana kuin antaa miehen hoitaa asioita. Tiedän miehen pystyvän ja haluavan, mutta se on kuitenkin niin vaikea päästää irti. Meillä on vain minun yksi 8v lapsi, ollaan oltu uusperhe jo yli 7v ja mies on täysin isän roolissa.

meilläkin lapset 2 + 2, eikä yhteisiä lainkaan. mies tapaa lapsiaan harvemmin (paitsi nyt kesällä) ja mun lapset asuu meillä enemmän. ikävää ja huonoa omaatuntoaan lieventääkseen miehen lasten elo on "linnanmäkeä" ja pettymyksiä ei mielellään iskäviikonloppuina kanssa saisi tulla. isä tajuaa sen jollain tasolla kyllä itsekin ja minua usein harmittaa se, että kun miehen lapset on meillä niin alkaa "bileet". tästä on kinasteltu myös täällä.



olen myös sitä mieltä, että pakkohan tässä on yrittää elää niin, että se hoitaa lapset kuka on kotona.. jos miehellä on töitä niin sitten on ja jos äitipuoli on kotona niin sitten se luonnollisesti hoitaa. siitä mun ja sun lapset ajattelusta pitäisi päästä pois vaikka se onkin todella vaikeaa. meillä uusperhe-elämää takana 2 v ja edelleen hyvät neuvot tervetulleita tähän.



tunnustan hermoilevani niitä päiviä kun miehen lapset ovat tulossa. mukavia lapsia kyllä ja meillä on kiva suhde, mutta arki on vaan jotenkin niin "epäluonteva" kuten ap kirjoitti. kaikki pyörii lasten ehdoilla ja itselläni on ainakin myös hakusessa, mitä voi sanoa ja mitä ei. mies ei aina tajua katsoa puhtaita vaatteita ja muita "äitimäisiä" juttuja ja mun roolikseni onkin jäänyt lasten vaatteet, puhtaat vuodevaatteet, yms. kiitos olisi joskus ihan kiva ;).



itse kärsin huonosta omastatunnosta jos teen jotain kivaa lapsipuolten kanssa ja omat ovat muualla.



ja juuri se, että jos toisen lasta komentaa niin on ilkeä äitipuoli ja kun omia komentaa niin sitä kutsutaan lastenkasvatukseksi. huh, on tämä melkoista säätämistä.



minua kiinnostaa myös.. miten saada suhde lapsipuoliin luontevaksi. miten oppia rakastamaan toisen lapsia (aika auttaa?) vai oppiiko koskaan? asiat ovat vaikeita juteltavia myös miehen kanssa, koska ne ovat arkoja myös miehelle. ottaa kaiken ikäänkuin reklamaationa sen lapsia kohtaan.

Lapselle on parasta elää omien vanhempiensa kanssa jotka ovat keskenään ikuisessa ja pyhässä avioliitossa.

liitosta? MInne ne lapset sitten laitetaan?

Lapselle on parasta elää omien vanhempiensa kanssa jotka ovat keskenään ikuisessa ja pyhässä avioliitossa.

koska vaikka meillä on uusperhe, se on muotoutunut niin hienosti ja sujuvasti etten oikein meinaa keksiä mitään moitittavaa siitä.



Ainoa ehkä voisi olla se, ettei miehen lapsi koe oloaan kovin kotoisaksi minun kanssa, siis ei vierasta ja on kyllä minun hoidossani kun isä on töissä, mutta halit on tosi väkinäisiä ja jos isä ja minä olemme molemmat paikalla, lapsi tuskin puhuu minulle. Annan lapselle tilaa kuitenkin olemalla samalla läsnä, joten ehkä tilanne joskus muuttuu vielä.



Meillä on kaksi eskarilaista, joista toinen siis miehen ja toinen minun. Minun vanhempi on jo koululainen ja yhteisiäkin meillä on. Nuo eskarilaiset olivat siis 2-vuotiaita kun aloitimme perheenä, joten hyvin on tiiviisti hitsauduttu jo.



Minun eskarilainen kutsuu miestäni myös isäkseen, ja mieheni kasvattaa kanssani vanhempaa koululaista, heillä on hyvät välit vaikka koululainen ei kutsukaan miestäni isäkseen, eikä tarvitsekaan kun välit omaan isään on. Yhteiset lapset on yhtä paljon yhteisiä kuin vanhemmatkin "sun ja mun"-lapset. Vaikka meillä ei ole koskaan eroteltu kuka on kenen lapsi, meidän lapsia on kaikki ja kaikkia kohdellaan tasapuolisesti.



Minä olen ehkä hieman taipuvainen välillä antamaan periksi miehen lapselle, mies siihen toisinaan puuttuu ;)



Ei ongelmia siis!

Varsinainen ristiriitojen mekka. Itse en voi sietää lapsipuoliani. Niissä ei ole mitään vikaa, yritän jaksaa, mutta mies huomaa, että olen kireä kuin viulunkieli ja hermostuu, aiheesta kyllä. Kivat lapset, mutta tuntuu kun pitäisi hotellia. Tulevat liian lähelle, en osaa olla normaali. Yritän usein lähteä muualle kun miehellä on lapset ja se sattuu miestä. Joskus luin aikuisen uusperheessä eläneen lapsen kirjoituksen. Tämä tyttö oli elänyt ilkeän äitipuolen kanssa. Tai sellaisen joka ei vaan oppinut rakastamaan. Tyttö kertoi kärsineensä siitä. Ei ymmärtänyt miksi äitipuoli ei rakasta vaikka isä ja äiti rakastaa. Surullista. En haluaisi olla tällainen, mutta olen. En mahda mitään. Terapeutti sanoi, että tunteeni ovat normaaleita. Ovatko ne? Minusta ei, mutta silti ne ovat ja pysyvät.

Varsinainen ristiriitojen mekka. Itse en voi sietää lapsipuoliani. Niissä ei ole mitään vikaa, yritän jaksaa, mutta mies huomaa, että olen kireä kuin viulunkieli ja hermostuu, aiheesta kyllä. Kivat lapset, mutta tuntuu kun pitäisi hotellia. Tulevat liian lähelle, en osaa olla normaali. Yritän usein lähteä muualle kun miehellä on lapset ja se sattuu miestä. Joskus luin aikuisen uusperheessä eläneen lapsen kirjoituksen. Tämä tyttö oli elänyt ilkeän äitipuolen kanssa. Tai sellaisen joka ei vaan oppinut rakastamaan. Tyttö kertoi kärsineensä siitä. Ei ymmärtänyt miksi äitipuoli ei rakasta vaikka isä ja äiti rakastaa. Surullista. En haluaisi olla tällainen, mutta olen. En mahda mitään. Terapeutti sanoi, että tunteeni ovat normaaleita. Ovatko ne? Minusta ei, mutta silti ne ovat ja pysyvät.

jos omat biologiset vanhemmat ovat elossa ja rakastavat. Kyllä se riittää, että on kohtelias lapselle ja pitää tästä huolta silloin kun sen omat vanhemmat eivät ole paikalla. Minäkin yritän välillä sellaista väkinäistä hymyä mieheni lapsille, juuri parempaan en pysty. Hyväksyn kuitenkin heidän oleskelunsa meillä, juttelen heille, teen ruokaa ym. ja normaalia kanssakäymistä. En kuitenkaan rakasta heitä, mutta isänsä ja äitinsä rakastavat ja sen täytyy riittää. Täytyy olla aika hemmoteltu ja narsistinen, jos traumatisoituu siitä, että kaikki ympärilläolevat ihmiset eivät rakasta. Tuskin munkaan opettajat ym. päivittäiset aikuiskontaktit ovat mua liiemmin rakastaneet...

:) minua kiinnostaa juuri se miksi lapsipuoliin on niin vaikea suhtautua haluamallaan tavalla. mikä siinä on niin vaikeaa? eikai kukaan halua tietoisesti olla paha äitipuoli mutta kun keskustelupalstoja lukee, niin tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus!



tsemppiä kaikille ja kiitoksia vastauksista!



ap

Meillä miehelle on vaikeaa etten viihdy miehen lasten kanssa. Ei ehkä osaa ottaa vastuuta yksin, ei myöskään oikein kykene sääntöihin. On tottunut että ydinperheessä exä hoiti kaiken. Rakastaa silti lapsiaan ja odottaa minunkin niitä rakastavan. Vituttaa lähinnä. Onneksi ovat vain joka toinen viikonloppu.

lapsi on asunut koko ajan minun kanssani, joten on tullut osaksi arkea. Lisäksi yritän aina ajatella, että olen lapselle sellainen äitipuoli, millaisen äitipuolen haluaisin omille lapsilleni, jos niin huonosti elämässä kävisi, että kuolisin/eroaisimme.