Millaisia ajatuksi kolmekymppisen sinkkunaisen elämä sinussa herättää?

juuri tuollaista se aikanaan oli. Tosin kateellinen entiselle itselleni en ole, koska edelleen voin tulla ja mennä miten tahdon, rahani ovat vain minun käytössäni, vaikka nyt on mies ja 3 lasta.



Kaihoa tunnen eniten silloiseen ajankäyttöön eli töissä saattoi olla vaikka 70 tuntia viikossa.

Ura ei istu kiikkustuolissa kanssasi kun olet vanha

Olen 31-vuotias ja lapseton sinkku. Mielestäni elämäni ei ole yhtään sen säälittävämpää kuin kenenkään muunkaan. Jokainen kulkee omia polkujaan omassa tahdissaan ja on toivottavasti tyytyväinen omaan elämäntapaansa. Perheenäitiydessä ja sinkkuudessa on molemmissa puolensa, positiiviset ja negatiiviset. Aina kun jotain saa (uran, rakkauden, perheen, seikkailuja) menettää samalla jotain muuta.

Pareista hyvin harvat kuolevat yhdessä, yleensä toinen jää yksin kiikkustuoliin.

Mitä sitten pitäisi ajatella kolmekymppisestä sinkkumiehestä?

"lapsentekoiässä". Miehelle se ei ole niin tarkkaa sen iän kanssa.

Nelikymppisestä sinkkunaisesta voisi miettiä miksei tee lapsia. Tai edes 35. Mutta kolmekymppisestä...

Ja pitäisikö tuosta kolmekymppisestä sinkkumiehestä ajatella että hän taitaa sitten saada lapsensa 15 vuotta nuoremman naisen kanssa joskus?

Kaikkien synnyttäjille keski-ikä 30,3v, ensisynnyttäjien 28,4v. Jo 34v:na hedelmällisyys voimakkaassa laskussa. Miehellä on peliaikaa nuorempien naisten kanssa.

sellainen, ja en koe paineita lastentekoon tai miehenlöytämiseen. En tiedä, haluanko edes lapsia, ja nykyaikana miehet kuitenkin tulee ja menee ja epätodennäköistä on olla yhden ja saman kanssa loppuikää kuitenkaan..ja loppujen lopuksi kun kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan yksin, niin en koe itseäni myöskään sen yksinäisemmäksi kuin ketään muutakaan, ainakin olen kuullut perheellistenkin kokevan itsensä yksinäisiksi. Että semmoinen eksistentiaalinen yksinäisyys ei häivy, vaikka olisi viisi miestä ja sata lasta, kun siis tuo vakituisen seuran tarve tuntuu olevan usein tärkein kriteeri perheen perustamiseen. En ole siis vielä kokenut halua "asettua aloilleni". Mikä ei tarkoita, ettäkö bilettäisin ja pitäisin vaan hauskaa koko ajan, onhan niitä muitakin vaihtoehtoja elämässä kuin perhe tai sitten viina.

Silloin kun se hankkii kissan.

Silloin kun se hankkii kissan.

Itse olen kolmekymppinen yksineläjä, joka todennäköisesti elää koko elämänsä yksin. En pidä yhtään siitä, jos joku kútsuu minua sinkuksi.

kolmekymppisiä sinkkunaisia kohtaan. Jostain syystä lähipiirissäni olevat sinkkunaiset on tosi hyvännäköisiä ja heidän elämänsä tuntuu tosi jännittävältä :) Matkustelevat alvariinsa, rahaa tuntuu olevan ja hienoja vaatteita. Ja usealla ihan hyvä urakin.



Itse olen tämmöinen tavallinen perheenäiti vaan - tosin ei tässäkään mitään vikaa ole. Pieni kateus kuitenkin välillä iskee, kun kuulen Intian ja Australian matkoista.

yh,3lasta

Mutta jokaisen kolmekymppisen sinkkunaisen elämä on varmaan erilaista. Joten miten edes voisi tehdä mitään yleistyksiä?



Jokainen sinkku ei ole "vapaa menemään" miten vaan - lemmikit tai vaikka työ saattaa aika paljon sanella sitä vapautta. Kaikki eivät voi "tehdä mitä haluaa", kaikilla ei ole paljon rahaa käyttää "mihin haluaa". Jne.



Ja toiseksi, kyllähän perheellinenkin, varsinkin pikkulasten vanhempi, ihan itse päättää, mihin perheen rahat käytetään ja mitä perheessä tehdään. Isompien lasten kohdalla toki kannattaa ottaa heidänkin näkemyksiään huomioon.



Omassa ystäväpiirissä on aika paljon kolmekymppisiä sinkkunaisia (osa vähän alle, osa vähän yli 30). Ja jokaisen elämä ja elämäntilanne on erilainen. Osa haluaisi perheen, osa ei. Osalla on paljon elämänkokemusta, osalla ei. Itse asiassa parilla yli 30-vuotiaalla sinkkunaisella ystäväpiirissäni on lapsi, eli kannattaa muistaa, ettei sinkkukaan ole aina perheetön!

Sinkku tarkoittaa minulle yksin asuvaa. Jos taloudessa asuu lapsi tai lapsia, niin silloin yh, ei sinkku. Jos lapsia jotka asuvat äidillä/isällä niin silloin on etäisä/-äiti.



Jos sanoo minulle olevansa sinkku, oletan hänen olevan lapseton ja asuvan yksin. No poikkeuksena vanhempi henkilö, joka voi sanoa elävänsä sinkkuna, vaikka elettyä elämää olisi takana. Tarkoitan sitä, että esim. 55-v ihminen joka eronnut vuosia sitten ja jolla 28 ja 25 vuotiaat aikuiset lapset tmv.

on osannut valita hyvin. On kaunis ja tekee mitä tykkää, ei ole rupsahtanut lasten orja niin kuin minä. En pidä itsekkäänä, keneltä hänen valintansa on pois? ei keltään.

sinkkunaiset ovat mielestäni fiksuja - on jo koulutusta ja elämänkokemusta (kun on matkusteltu, opiskeltu, harrastettu, biletetty ihan riittävästi jne. jne sen sijaan että ollaan menty päälle parikymppisinä naimisiin ja tehty lapsia) mutta maailma vielä kuitenkin ns. avoin. Itse en ennen kolmeakymppiä olisi ollut valmis tekemään lapsia, mutta nyt olen valmis antamaan heille kaiken kun ei tarvitse enää "toteuttaa itseään" - been there, done that... ;)



Jos aletaan lähestyä sitä neljääkymppiä, niin sitten hieman harmittaa ystävien puolesta - vaihtoehtona tuntuu olevan joko jäädä lapsettomaksi tai sitten tehdä lapsi jonkun kanssa, josta jo alunperin tietää ettei suhteella kuitenkaan ole tulevaisuutta.

Mua on aina ärsyttänyt se tapa, jolla monet suhteessa elävät kuvittelevat tilanteiden olevan stabiileja ja loppuelämän muuttumattomia.



Ei se, että seurustelet/olet naimissa NYT takoita sitä, että tilanne olisi sama 10 vuoden päästä. Tai käänteisesti, jos olet sinkku NYT, niin ei ole satavarma, että sitä olet myös 10 vuoden päästä.



Parisuhteessa olevat jotenkin kummasti tuudittautuvat tähän ajatukseen. Minulle sinkkuna ei toki kuulu, mitä suhteidenne kestävyydestä ajattelette, mutta kun kerta toisensa jälkeen törmään siihen ajattelutapaan, että koska olen 28 v ja VIELÄ sinkku, niin en ketään voi enää ikinä löytää!

Mua on aina ärsyttänyt se tapa, jolla monet suhteessa elävät kuvittelevat tilanteiden olevan stabiileja ja loppuelämän muuttumattomia.

Ei se, että seurustelet/olet naimissa NYT takoita sitä, että tilanne olisi sama 10 vuoden päästä. Tai käänteisesti, jos olet sinkku NYT, niin ei ole satavarma, että sitä olet myös 10 vuoden päästä.

Parisuhteessa olevat jotenkin kummasti tuudittautuvat tähän ajatukseen. Minulle sinkkuna ei toki kuulu, mitä suhteidenne kestävyydestä ajattelette, mutta kun kerta toisensa jälkeen törmään siihen ajattelutapaan, että koska olen 28 v ja VIELÄ sinkku, niin en ketään voi enää ikinä löytää!

että kun kerran nyt 30 v:nä on mies, niin varmasti se sama mies on siinä vielä viidenkymmenen vuoden päästä sitten eläkkeelläkin seurana. Koska niin harvoinhan sitä ihmiset eroaa/kuolee..että siis aika moni nyt esim. naimisissa olevista joutuu jossain vaiheessa sen uuden miehen kuitenkin etsimään, ja siinä vaiheessa sillä entisellä sinkulla taas voi olla mies. Että siis jos joku sanoaa, että "en enää haluaisi joutua etsimään miestä", niin ei se sen hauskempaa välttämättä sitten 10 vuoden päästäkään ole, jos oma arvo perustuu siihen onko parisuhteessa vai ei.

Siis minusta olisi kyllä kiva kun juuri NYT olisi miesseuraa, mutta se taas on eri juttu, kuinka varmasti juuri se sama mies olisi joskus kymmenien vuosien päästäkin paikalla..

Lopeta hyvä ihminen ainakin sellaisten sääliminen, joiden omia toiveita et lähemmin tunne. Kaikki eivät halua omakotitaloa, autoa, miestä ja lapsia.



Elämä ei ole niin yksioikoista. Useimmat sinkut eivät koko ajan bailaa, jos ollenkaan. Osa on voinut jäädä yksin siksikin, ettei bailaaminen ole kiinnostanut. Moni voi niiden kiireellisten lapsiperheellisten sisarustensakin puolesta huolehtia iäkkäistä vanhemmista, eläimistä ym.



Osa sinkuista matkustelee muttei välttämättä niin usein kuin jotkut tietämäni lapsiperheet, jotka ovat koko ajan ulkomaanlomilla.



Lapsia hankkinutkin voi myöhemmin elämässä joutua vaikeiden tilanteiden eteen, kärsiä yksinäisyydestä ym. Ehkä joutuu eroamaan tai oman miehen ja lasten elämänvalinnoista voi tulla hirveitä suruja.



Jollekin monen lapsen äidille voi käydä niin kuin sille vanhalle hauraalle naiselle, jota samassa kerrostalossa asuva sinkkusisareni käy auttamassa. Mies on kuollut jo vuosikymmeniä sitten ja omia lapsiaan ja lastenlapsiaan nainen ei juuri tapaa, vaikka näitä asuu lähellä.

32-vuotiaaksi asti ja se oli hirveää!!! Vihasin sinkkuaikaa.



Onhan se totta, että pääsi paljon matkustelemaan ja sai mennä vapaasti, mutta mitä iloa siinäkään enää oli, kun olet jo lähes 15 vuotta päässyt menemään baareihin, ei sieltä enää mitään kivaa löytänyt.



Lisäksi kaverit alkoi vakiintumaan eikä ollut enää sitä seuraa kenen kanssa mennä baareihin tai matkustella! Kamalaa aikaa. Toivoin aina vain baariin mennessä, että kumpa minäkin löytäisin vihdoin jotain kestävää...



Minuakin haukuttiin aina nirsoksi, mutta olisiko joku muu ottanut mielellään miehekseen alkoholistin, linnakundin, ainaisen pettäjän jne??



Luojan kiitos löysin sitten vihdoin elämäni miehen ja nyt olen ikionnellinen!! On ihanaa asua yhdessä, tavata kavereita pariskuntana ja aina on jotain menoa ja suunnitelmaa yhdessä :)



En mistään hinnasta vaihtaisi takaisin sinkkuelämään enkä kyllä ymmärrä äitejä, jotka kaipaavat jotain muuta kuin perhe-elämäänsä!! Itse kun on nähnyt mitä se miestarjonta tuolla 99 prosenttisesti on...

Itse olen 24, parisuhteessa eikä vielä lapsia, ja otamme jälkimmäisestä kyllä kaiken ilon irti. Mielestäni sinkkuus, kolmekymppisten sinkkuus tai muiden, ei missään nimessä ole säälittävää. Miksi olisi? Silloin ei vain ole löytänyt oikeaa ihmistä. Parisuhteessa ollaan rakkauden, ei seuran tai perheen vuoksi. En edes ajatellut lapsia ennen kuin tapasin mieheni, olemme seurustelleet nyt viisi vuotta. Voi olla, että kun itselläni on lapsia, kadehdin lapsettomia ikätovereitani. Usein myös mietin kolmekymppisistä lapsettomista sinkkunaisista, että ovatkohan he surullisia - valtaosa naisista kuitenkin tuntuu haluavan lapsia. Jossain vaiheessa se käy vaikeaksi. Lapsettomuuskin on kuitenkin nykyään yleinen valinta, ja moni pariskuntakin jättää lapset hankkimatta. Mitään säälittävää tai itsekästä sinkkuudessa ei ole, ajatuskin on ihan naurettava.

No, monille hyvä suhde merkitsee kestävyyttä. On vain luonnollista, että rakastunut ihminen ajattelee olevansa kumppaninsa kanssa aina. Itsekin ajattelen vilpittömästi niin, vaikka olemme molemmat vielä hyvin nuoria ja seurustelleet vasta muutaman vuoden. Olemme täysin tietoisia erolukemista, ja se tietoisuus saa työskentelemään lujemmin suhteen eteen. Olemme muun muassa sopineet, että ihastua saa eikä siitä tarvitse kertoa/potea huonoa omaatuntoa. Puhumme kaikesta avoimesti. Uskon ihmisten eroavan siksi, että he eivät näe tarpeeksi vaivaa. Omasta mielestäni aika ei kuitenkaan ole ainoa hyvän suhteen mittari.
Mutta siis ei ole reilua syyttää seurustelevia siitä luulosta, että rakkaus kestää. Ei pettymyksiin ole pakko varautua etukäteen. Parisuhde voi sitä paitsi aivan hyvin kestää koko elämän, kriiseistä ja asumuseroista huolimattakin. Teoriassa tiedän, että ero on mahdollinen, mutta käytönnössä ajatus vaikuttaa järjettömältä. Rakastunut ajattelee tällä tavalla.

En ajattele mitään. Joku "kolmikymppinen sinkkunainen" voi olla erinomaisesti yksin viihtyvä itsenäinen nainen ilman mainittavaa seurusteukokemusta tai epätoivoisesti yksin jäämistä pelkäävä nainen, joka on seurustellut vakituisesti ikävuodet 17-23, 24-25 ja 27-30. Sinkkuus kertoo vain, ettei juuri sillä hetkellä seurustele.