Odotan toista lastamme viimeisilläni, nyt mies ilmoitti haluavansa erota

miehellä olisi toinen nainen tai vaikka olisi vain rakastanut ilman että olisi pettänyt, olisi sekin tavallaan helpotus ap:lle. Silloin miehen käyttäytymiselle löytynyt syy on parisuhteen ulkopuolella, parisuhteessa sinänsä ei silloin tarvitsisi olla vikaa.

Mutta jos toista naista ei ole, silloin olisi syytä alkaa miettimään, mikä on aiheuttanut muutoksen. Jos miehellä todellakin olisi masennus päällä, silloinkin voisi miettiä, mikä tai kuka on aiheuttanut masennuksen puhkeamisen.

Kolmas, ap:n kannalta vaikein mahdollisuus on, että mies on onneton juuri ap:n kanssa parisuhteessa olemisen vuoksi. Ap on nimenomaan sanonut että miehen menemisiä ei ole rajoitettu mitenkään eikä miestä ole kuormitettu lapsiperheen arjella, ap on ottanut päävastuun kodin-ja lapsenhoidosta.

Valitettavasti voi olla täysin mahdollista että parisuhde on vain tullut päätöspisteeseensä, edessä on umpikuja. Avioliitto ei ollt sitä mitä toinen oli ihan vilpittömästi sen uskonut ja toivonut olevan. Tässä on ihminen, jonka kanssa en enään halua enkä pysty jakamaan elämääni, ainut järkevä vaihtoehto on ero.

Tätäkin olen paljon miettinyt ja puntaroinut ja toki tämä voi olla se todellinen syy. Mutta kun kysyn mieheltäni miksi hän kokee, ettei halua olla kanssani ei edes halua yrittää löytää rakkautta minuun uudelleen, hän ei oikein osaa vastata. En ole antanut mitään syytä olla kanssani onneton enkä ymmärrä, että on ollut onnellinen kanssani vuosia ja sitten ei enää olekaan ja on alkaneet eroajatukset pyöriä mielessä. Ennen näitä eroajatuksia olimme olleet jo pitkään naimisissakin ja perheenkin perustimme. Että on ihan ollut onnellinen kanssani avioliittommekin aikana ja esikoisen aikanakin, onnettomat tunteet tai eroajatukset ovat tulleet vasta muutamia kuukausia sitten. Mielestäni meidän pitää selvittää mistä nämä ajatukset saivat alkunsa ja ennen kaikkea, miksi ei sanonut minulle näistä yhtään mitään. On aina voinut kääntyä puoleeni ihan kaikissa murheissaan, iloissaan, ongelmissaan, ihan ihan kaikessa. Ja aina olen tukenut, neuvonut, lohduttanut kritisoimatta. Olemme siis uskaltaneet olla omat itsemme tässä parisuhteessa, se onkin ollut ihaninta ehkä. Ei ole tavinut koskaan pelätä toisen tuomitsevaa katsetta, kaikesta ollaan puhuttu rakentavasti ja äärimmäisen harvoin olemme riidelleet, väitelleet kyllä, mutta riitoja ei ole ollut. Että mistä nyt tuulee, mistä eroajatukset, mikä on näihin vaikuttanut meissä, minussa tai miehessä. itse kannan kyllä vastuun omasta roolistani tässä suhteessa ja jos olen jotenkin aiheuttanut miehelle pahaa oloa, haluan tietää sen ehdottomasti. Ja näiden vuosien jälkeen mies olisi ollut minulle sen velkaa, että avaa suunsa ajoissa eikä nyt, kun hänen olisi aikuisena miehenä ja lastemme isänä pitänyt antaa minun keskittää kaikki ajatukset, tarmo ja voimat synnytykseen ja tulevaan vastasyntyneeseen. Kysyn vaan, että millä oikeudella tuli ja pyyhkäisi minulta maton alta tällaisella hetkellä.

Ap

Mies tuli eilen illalla kotiin. Puhuimme pitkään ja hartaasti, lähinnä minä (en paasannut tai hysterisoinut ollenkaan). Yritin järkeistää mitä häne ilmoituksensa on saanut aikaan minussa ja lapsessamme, syntymättömästä vauvasta puhumattakaan. Miten esikoisemme reagoi jo nyt voimakkaasti siihen, että olen poissaoleva, stressaantunut ja itken koko ajan. Huomaan, että häntä pelottaa, vaikka yritän sanoa hänelle, että äiti rakastaa ja ei ole mitään hätää. Haluaisi olla koko ajan sylissä ja niin, että minä olen näköpiirissä. Minua supistelee, en voi syödä, stressihormonit pyörivät kehossani, verenpaine on koholla, laihdun. Ei voi näistä seikoista olla, kuin vain hallaa vauvalle mahassa. Eli siis pyysin ja rukoilin mieheltä, että otetaan aikalisä. Hänen ei tarvitse perua eropuhelitaan, mutta sovitaan yhdessä että nyt ei ole aika tehdä tällaista lopullista päätöstä, otetaan asia uudelleen esiin vaikka 6 kk kuluttua, kun vauva on saatu maailmaan ja meille on muodostunut joku rytmi. Mennään nyt pariterapiaan jne, mutta että aikalisä ja stoppi tähän jatkuvaan ero on väistämätön puheeseen. Että nyt lapset etusijalle ja se, että jaksaisin synnyttää tämän vauvan jollain konstilla ja että jaksaisin huolehtia itsestäni nämä kriittiset viimeiset viikot. Mutta ei kuulemma mies voi mitään aikalisää ottaa, vaikka siis jää tänne edelleen asumaan. En vaan ymmärrä millään perusteella, ettei voi ottaa vastuuta siitä, mitä ilmoituksellaan sai aikaan. Ei voi nyt tulla vastaan millään tasolla.

Masennuksestakin puhuttiin, mutta vähättelee asiaa ja on järkkymätön siitä, ettei hänen masennuksellaan ole mitään osaa eikä arpaa tässä eroasiassa, että ne ovat kaksi täysin erillistä asiaa. Ei halua mennä lääkäriin hakemaan edes lievimpiä mielialalääkkeitä (ja pyysin tätä ihan lasten hyvinvoinnin vuoksi, että en halua että masentuneena joskus hitaa lapsiaan yksin tulevaisuudessa). Haluaa nyt ehkä alkaa selvittämään, jospa jostain terapiasta olisi hänelle apu ja saisi sitä kautta masennuksensa pois jollain aikavälillä. Ei siis näe, että tässä ei nyt ole aikaa tuhlattavaksi, vaan nyt on aika toimia. Jumalauta ihan kuin puhuisin seinälle, niin epätoivoinen olo, niin käsittämättömän kädetön ja epätoivoinen.

Ja vajosin todella alas eilen. Koen itseni niin tyhmäksi, niin tyhmäksi. Odotin miestä kotiin ja olin meikannut pitkästä aikaa tosi nätisti ja laittanut hiukset, olin hakenut kaupasta kaikkia miehen mieliherkkuja, olin tehnyt ruuan valmiiksi, siivonnut, vaihtanut lakanat jne. Miten minä muka luulin, että tällaisilla asioilla olisi ollut mitään merkitystä. Ajattelin, että nyt kun mies tulee ja näkee miten kaunis vaimo hänellä onkaan, ihana koti. Että hän sitten antaisi edes pienen toivonkipinän minulle, että jaksan tämän loppuraskauden ja synnytyksen. Että hän näkisi, että ansaitsen vaikkapa vain pienen valkoisen valheen siitä, että jotain toivoa on, jos sellaisen turvin vaan jaksaisin nyt tämän hetken. Mutta ei, ei, ei.

Ja tivasin toisesta naisesta, homoudesta, peliveloista, huumeistakin jne jne. Kysyin kaikki keksimäni syyt. Kysyin myös, mitä tarkalleen tarkoittikaan sillä, kun sanoi, että mitä jos minulle tulee esiin siellä terapiassa jotain sellaista, mikä satuttaa vielä enemmän. No tarkoitti kuulemma sitä, että tulen siellä kuulemaan, että mies on ehdoton ja paluuta ei missään nimessä tule koskaan olemaan. Että kun kuulen sen terapiassa, minulta karisee kaikki toivonrippeet ja se satuttaa vielä enemmän.

Ai niin, mieheltä lipsahti lause "mulla on jotenkin sellainen olo, että haluaisin aloittaa niin kun tyhjältä pöydältä". No siinä vaiheessa mulla astui viha kehiin ja annoin tulla ihan kunnolla. Että ihan tyhjältä pöydältä olisi kiva aloittaa?? Sanoin suoraan, että jos olisin tiennyt mikä selkärangaton luusei mies on, en olisi ikinaailmassa valinnut häntä aviomiehekseni enkä varsinnkaan lasteni isäksi. Että silloin kun vannotaan vihkivala ja päätetään perustaa perhe, silloin ei enää ole vaihtoehtona vaan aloitella puhtaalta pöydältä, ei ainakaan ilman että ensin on yritetty pelastaa jo olemassa olevat asiat. Miten mies voi olla sitä mieltä, että vaimon, perhee ja pienet lapset voi vaan sysätä sivuun ja aloittaa itse uuden elämän. Olisihan se kiva juu, varmaan aika monelle on tullut tollainen mieleen ajatuksen tasolla, mutta että sitten ihan oikeasti jätetään perhe ja vielä raskaana oleva vaimo noin itsekkäästä syystä. Mies lisäsi, että olisi kiva aloittaa puhtaalta pöydältä, kun meillä parisuhteessa on niin pitkä historia ja siihen sisältyy huonojakin kokemuksia ja aikoja (kaikki suuret varsinkin miehen puolelta tulevat vastoinkäymiset ovat ajoittuneet meidän parisuhteen ajalle vaikka eivät siis liity meidän parisuhteeseen mitenkään).

Ei hyvä jumala, ei tästä suosta voi kun yrittää nousta. Terapia on ainoa oljenkorsi tässä nyt mulla.

Tiedän, että toi teksti kuulostaa siltä tas, että mies on läpimätä idiootti. Mutta jaksan kuitenkin edelleen uskoa, että kun saisi masennukseensa lääkityksen ja lähtisi terapiaan avoimin mielin, tässä olisi aineet pelastumiseen vielä. Välillä ihmettelen, miten ihmeessa minä jaksan taistella enkä luovuta. Ja joka kerta syy on päivänselvä; LAPSET ja lasten paras.

Ap

että mies lähtisi jonnekin muualle asumaan, olisiko ollut järkevää edes harkita sitä niin olisi lapsikin säästynyt yllä olevalta välienselvittelyltä. Oikeasti, eiköhän se ole juuri lapsenne jonka olette yhdessä altistaneet

järkyttymään ja kärsimään noista järjestämistänne ikävistä välikohtauksista.

Lapsi oli yötä siskollani, en kai minä nyt hyvänen aika häntä meidän riidoillemme altista. Eikö minun kirjoituksistani ole ollenkaan selvinnyt se, että ihan kaikessa aina ja ikuisesti tulen ajattelemaan ensin lasten hyvinvointia.

Ap

muuta en osaa sanoa.

vaan ne ovat hautautuneet. Ne voivat tulla sieltä esiin.

tuostahan se on selvinnytkin aikaisemmin että mies on ollut onneton jo ainakin sen pari vuotta, enkä usko että saat tuolla kovistelulla minäänlaista parannusta asiaan. Kun tunteet ovat kadonneet, ei niitä ainakaan luuseriksi, narkkariksi ja homoksi haukkumalla takaisin saa.

Minä juuri (taas) viime yönä lohdutin omaa miestäni, joka itki kainalossani sitä mitä oli mennyt tekemään. Hän ratkoi meidän (aika vastaavanlaisia) parisuhdeongelmia päätymällä toisen naisen kanssa sänkyyn. Nyt, kun hän on ymmärtänyt tekojensa vaikutukset minuun, häneen ja meidän koko parisuhteeseen, hän tekisi mitä vaan, että saisi tekonsa peruutettua.

Hän hokee usein, että ei ymmärtänyt minun arvoani. Hän ei sanojensa mukaan tajunnut miten ihanan ihmisen kanssa hän on naimisissa. Nyt, kun koko avioliitto meinasi päättyä ja hän ymmärsi mitä hän oli menettämässä, hänen silmänsä avautuivat. Ja kyllä avautuivat minunkin silmäni enkä voinut päästää häntä menemään.

Ap, minusta tuntuu nyt, että teidän todella kannattaisi nyt asua eri osotteissa. Selvästikin sinä ja lapset olette nyt liian lähellä miestä, jotta hän kykenisi ymmärtämään mitkä miehen ongelmat johtuvat sinusta ja perheestä ja mitkä hänestä itsestään. Kun hän aikansa pyörii pienessä vuokrayksiössään, hänelle alkaa valjeta mistä kaikesta hän on vapaaehtoisesti luopunut.

Se, että sinä olet koko ajan lähellä antamassa hänelle neuvoja, anelemassa takaisin, muistuttamassa hänen velvollisuuksistaan, ei nyt auta. Se voi vaan pahentaa asioita. Ehkä sinun nyt vain pitää tehdä oma surutyösi ja irrottautua miehestä. Anna hänen mennä pois. Järjestä arki niin, että kykenet hoitamaan lapset ja itsesi. Pystyt siihen. Esikoinen miehelle tiettyinä aikoina tai päivinä miehen uuteen asuntoon.

Vain hänet pois päästettyäsi (tai ajettuasi) voit nähdä haluaako hän tulla luoksesi takasin. Jos hän palaa, hän todella haluaa sitä eikä ole kanssasi vain siksi, että on "aina ollut" tai ajautunut siihen. Jos taas hän ei tule, et voi sille mitään. Suret aikasi ja jatkat elämää eteenpäin.

Minusta tuntuu, että et voi nyt olla miehesi tukija. Olet liian lähellä häntä.

Voimia sinulle, ap! Olet tosi fiksu ihminen. Sinun ei tarvitse hävetä omia agressioitasi ja ikäviä sanojasi miestäsi kohtaan. Anna vaan kaikkien tunteidesi tulla ulos silloin, kun lapsi ei ole kuulemassa. Ole rehellinen itsellesi ja miehellesi. Se voi olla ainut tie onnellisempaan elämänvaiheeseen.

Mies heti muualle asumaan jotta hänelle konkretisoituu se, mitä on olla ilman omaa perhettä. Yksin omassa sängyssä pyöriminen ja yksiön seinien tuijottaminen ei välttämättä enää tunnu oikealta ratkaisulta.

Ap pistä mies pihalle! Silloin saatat saada hänet vielä takaisin. Jos enää haluat.

Ap, minusta tuntuu nyt, että teidän todella kannattaisi nyt asua eri osotteissa. Selvästikin sinä ja lapset olette nyt liian lähellä miestä, jotta hän kykenisi ymmärtämään mitkä miehen ongelmat johtuvat sinusta ja perheestä ja mitkä hänestä itsestään. Kun hän aikansa pyörii pienessä vuokrayksiössään, hänelle alkaa valjeta mistä kaikesta hän on vapaaehtoisesti luopunut.

Se, että sinä olet koko ajan lähellä antamassa hänelle neuvoja, anelemassa takaisin, muistuttamassa hänen velvollisuuksistaan, ei nyt auta. Se voi vaan pahentaa asioita. ...

Vain hänet pois päästettyäsi (tai ajettuasi) voit nähdä haluaako hän tulla luoksesi takasin. Jos hän palaa, hän todella haluaa sitä eikä ole kanssasi vain siksi, että on "aina ollut" tai ajautunut siihen. Jos taas hän ei tule, et voi sille mitään. Suret aikasi ja jatkat elämää eteenpäin.

Minusta tuntuu, että et voi nyt olla miehesi tukija. Olet liian lähellä häntä.

irti. Masentunut ihminen samassa huushollissa vaikuttaa lasten mielenterveyteen. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, jos on ajaakseen, sanoi mummoni.

Älä terapoi, psykologisoi tai määrittele miehesi lääkityksen tarvetta.



Uskon, että olet miestäsi paljon kypsempi ja fiksumpi. Kokee olevansa altavastaaja. Impotentti luuseri. Ja varmaan ahdistuu vielä enemmän, jos yrität ottaa ohjakset käsiin ja hoitaa tilanteen onnistuneesti.



Se kokee sut jotekin uhkana. Miksi muuten olis niin välinpitämätön. Haluaa ehkä, että suhun sattuu. Kokee sairaalla tavalla pitävänsä sua nyt kontrollissaan?



Anna sen mennä. Ethän halua tuommoista mistä nyt tai perheesi isäksi muutenkaan?



Voit toivoa, että se tulee takaisin päänsä hoidattaneena. Mutta ehkäpä et enää jonkin ajan kuluttua haluakaan sitä vaan olet saanut elämäsi rullaamaan hyvin muutenkin (ehkä paremminkin ilman perässä raahattavaa riippakiveä?).

Miehesi ei taida nahda metsaa puilta, kun saa asua yhteisessa kodissanne ja nukkua parisangyssanne. Sina vuoroin huudat, vuoroin anelet ja laitat kodin/ itsesi tiptop-kuntoon, jotta mies nakisi mista aikoo luopua.



Ymmarran tarpeesi tehda kaikkesi, etta mies heraisi horroksestaan, mutta halu toipua pitaisi lahtea miehesta itsestaan. Sina et voi toipumisprosessi pakottaa (olettaen taustalla masennus, eika esim. toinen nainen).



Tietenkin tarvitset kaiken mahdollisen tuen ja se kannattaa ottaa vastaan. Sinun kannattaisi kuitenkin hakea ensisijaisesti tukea aidiltasi, siskoltasi, ystavilta, perheneuvolasta, jne., ei mieheltasi.



Et voi luottaa miehesi toimivan lasten parhaaksi. Hanen pitaisi selvittaa ensin omat ajatuksensa ja hakea oma-aloitteisesti apua. Et voi pakottaa hanta laakariin/ hoitoon, jos han ei sita halua.



Lastesi etu ei ole se, etta raahaat miesta ja parisuhdetta kivirekena eteenpain. Parisuhteen pelastamiseen vaaditaan mieheltasi seka tahtoa etta valmiutta tehda toita sen eteen. Terapia on vain alku, vaaditaan paljon toita, etta parisuhteenne toipuisi varsinkin koska miehesi syyttaa sinua vastoinkaymisistaan ja kokee, etta liittonne on syyna hanen pahaan oloonsa.



Aikalisa, niin etta mies muuttaat pois muutamaksi kuukaudeksi, voisi olla teille molemmille oikea ratkaisu. Sina saisit keskittya raskauteen, taaperoon ja arkirutiineihin. Mies toivottavasti tajuaisi, etta hanen paha olonsa lahtee hanesta itsestaan ei sinusta tai parisuhteestanne.



Sinun prioriteettiesi tulisi olla 1) raskaus/ tuleva vauva ja taapero, 2) oma terveytesi (jo ihan lastenkin vuoksi), ja vasta sitten 3) mies ja parisuhde.



paljon voimia sinulle ap!

Mutta syy on todennäköisesti suhteen päättyminen toiseen naiseen.



Meillä mies jäi kiinni pettämisestä ja halusi lähteä terapiaan (toinen nainen jätti). Terapian aikana muuttui taas vastahkoiseksi ja kylmäksi (nainen oli takaisin kuvioissa). Terapiassa kertoi koko ajan pokerinaamalla, että suhde on ohi. Kun toinen suhde sitten taas päättyi, olisi ollut tulossa takaisin, mutta oli oveni jo kiinni. Näin on usein naine palaajien kohdalla - ei se elämä ollutkaan kivaa ja se "puhtaalta pöydältä aloittaminenkin" valui hiekkaan.



Teet oikein kun et tee liian pikaisia päätöksiä. Anna pölyn laskeutua ja aloittakaa terapia ennen kun teet päätöstä. Taistele parisuhteenne puolesta!

Uskon, että olet miestäsi paljon kypsempi ja fiksumpi. Kokee olevansa altavastaaja. Impotentti luuseri. Ja varmaan ahdistuu vielä enemmän, jos yrität ottaa ohjakset käsiin ja hoitaa tilanteen onnistuneesti. Se kokee sut jotekin uhkana. Miksi muuten olis niin välinpitämätön. Haluaa ehkä, että suhun sattuu. Kokee sairaalla tavalla pitävänsä sua nyt kontrollissaan?

Niin, jotenkin tuntuu että kun mies ei osaa olla se jämäkkä mies suhteessa, niin hän saa tätä kautta ihmeellisen vahvuuden tunteen. Ikäänkuin hän "hallitsisi asioita" kun jättää vaimon ja lapsensa, voi saakeli. Näitä ihmisten kasvukipuja ei aina jaksa ymmärtää.

Olet kyllä sitkeä ja voimakas nainen! Mistä ihmeestä saat tuon kaiken energian hoitaa tuollaista miestä, huolehtia, että hän hoitaisi mahd. masennuksen? Lapsistasi varmaan kuin taisit kirjoittaa tuolla.



Jos vain voimia ja tahtoa riittää, niin tekisin kuin sinäkin, eli sinne terapiaan miehen kanssa nyt aluksi, ehkä lääkitystä (jos terapeutti on sitä mieltä, että voisi miestäsi auttaa). Aina lääkitys ei ole tarpeen ja sen käytön vaatiminen potilaalta voi ajaa häntä enemmän nurkkaan, jolloin ei suostu enää edes terapiaan.



Mutta, jos sinun voimasi uupuvat, älä huoledi enää miehestäsi, vaan keskitä ne itsesi hoitamiseen ja lapsiesi. Kaikkea ei tarvitse sinun kantaa.



Jos miehesi mieli paranee, selkiintyy ja haluaakin jatkaa kanssasi, hän ymmärtää myös kyllä sitten tekojensa seurauksen (mitä sinä joudut nyt läpikäymään), tulee häpeämään niitä ja korvaa niitä varmasti takaisin.



Helpompi on heti antaa periksi, mutta kukin toimii omien voimavarojen mukaan.

Kiitos taas kommenteistanne. Juu en tee nyt vielä mitään päätöstä miehen poismuuttamisen suhteen. Mies olisi kyllä halukas, eilenkin siitä vähän. Haluan vain ensin tosiaan antaa pölyn laskeutua ja alkushokin laantua, haluan että käymme edes kerran pariterapiassa ennen kuin alan miettiä millaisen asumisjärjestelyn haluaisin. En vaan kykene nyt miettimään sitä kaiken kuukuraksi, vaikka kuinka teidän neuvonne sen suhteen tuntuvatkin järjen tasolla ajateltuna hyvin loogisilta.



Se on totta, että minä olen jaksajatyyppinen ihminen, sellainen luovuttamaton, vankkumaton tukipilari. Mutta mies taasen on menestynyt työssään, yrityksessään, on sosiaalisesti hyvin älykäs ja omaa valtavan laajan kaveri- ja ystäväpiirin. Eli hän ei ole mikään rassukka, joka nyt kokisi että saa olla hetken kuningas, kun on löytänyt aseen jossa saa minua paienttua alas. Vaikka toki taustalla voi olla jotain piilevää alitajuista alistamista, ehkä, mistäs sen tietää. Jotenkin olisi kyllä hirmu vaikeaa kuvitella, että mies oikeasti riskeeraisi perheensä tulevaisuuden sillä, että haluaa nyt olla vähän aikaa kingi ja katsoa kun matelen jaloissa. No tämä on taas tätä analysointia, jolle ei loppua näy.



Sain akuutin ajan pariterapiaan loppuviikolle, seurakunnan kautta. Luojan Kiitos. Sinne kun taas jaksan, siinä on joku etappi ja toivonjyvänen minulle. Ja mainittakoon vieä, että en ole diagnosoinut miehelle masennusta, olen kehoittanut häntä lääkäriin, joka voi ko diagnoosin tehdä, auttaa ja ohjata oikeaan suuntaan. Olen kuitenkin tässä jo useita vuosia seurannut miehen masennusta ja kyllä se sitä on, jonkin asteisena. Saa hoitaa asian kuntoon, muuten ei pysty hoitamaan lapsia, jos eroamme ja lapset hänellä aina säännöllisin väliajoin. Hyvä, kun pystyy keksittymään lapseemme tunnin ajan ja sekin on työlästä. Esim. täällä kotona ei onnistu (laittaa mielummin lastenohjelmat pyörimään tms), puistossa jaksaa olla, koska siellä voi vaan olla ja lapsi juoksentelee ja kiipeilee omine nokkineen. Miehen ei siis tarvitse viihdyttää lasta. Eli miten ihmeessä pystyisi hoitamaan lapsia yksin vaikkapa aamusta iltaan koko vlopun?? Ei millään ilveellä. Se tässä minua huolestuttaa eniten ja tämä on se pohjimmainen syy miksi haluan miehen nyt panostavan masennuksensa hoitoon.



Katsotaan, mitä tuolla pariterapiassa tapahtuu. Kuulemma nyt on akuutti tarkoitus saada mies ymmärtämään, että asiaan täytyy ottaa aikalisä ja homma jäihin. Että nyt ensisijaisesti PITÄÄ keskittyä tulevaan synnytykseen ja lapsiin. Sitten katsotaan mihin suuntaan asia lähtee etenemään. Saas nähdä mitä käy. Mielenkiinnolla odotan, miten mies yrittää puhuttaa terapeuttia omaan leiriinsä. Ja tiedän, että sitä hän tulee yrittämään kaikin keinoin. Että saisi aseen minua vastaan "katsos nyt, terapeutinkin mielestä meidän kannattaa erota, hänenkin mielestään minulla on oikeus tällaisella hetkellä jättää perheeni".



Ap

Toivottavasti saatte hyvän terapeutin jonka johdolla voitte puhua mainitsemistasi asioista. Silloin toivottavasti keskusteelu ei jää pyörimään tyhjänpäälle niin kuin kotona.

Tuo, ettei halua ottaa aikalisää ja haluaa aloittee puhtaalta pöydältä. Niin tutun kuuloista....

onhan kaikki hyvin siellä?

onhan kaikki hyvin siellä?

No, hyvin ja hyvin.. Kiitos kysymästä!

Tilanne on vähän rauhoittunut, emme ole puhuneet asista nyt pariin päivään. Ihan tietoinen ratkaisu minulta, aloin olemaan fyysisestikin jo niin huonossa kunnossa jatkuvan paniikki- ja stressitilan vuoksi. En vaan jaksanut enää itkeä ja ajaa itseäni paniikkiin. Olen väkisin suunnannut kaiken ajatukseni muualle, vaikka työlästä se on. Minun on vaan nyt ihan pakko ajatella tätä vauvaa vatsassani. Olen jo saanut jotain syötyäkin, kun en itke jatkuvasti.

Minusta miehen tilanne on mennyt huonompaan suuntaan. On entistä apeampi ja nukkuu hirveän huonosti, ei syö juuri mitään. Kun saisin hänet lääkäriin, ottaisivat vaikka verikokeet, jospa lääkäri siinä huomaisi samalla miten nuutunut ja alakuloinen mies on. No, meillä on pian se pariterapian kriisiaika, yritän tuoda miehen masennukseen viittaavia oireita sielläkin esiin, jospa mies kuuntelisi terapeuttia. On alkanut huolestuttaa se, että jos todella eroamme, miten pystyisi tuollaisessa tilassa huolehtimaan lapsistamme omalla vuorollaan?? Ei kyllä mitenkään..

Tällaisissa fiiliksissä tänään. On se ihmismieli jännä miten se pakottaa sinut rauhoittumaan, jotta selviät, olis tilanne miten vakava tahansa ja tuntuisi, että elämältä katoaa pohja. Eilen kävin taas neuvolapsykologilla ja pystyin siellä jo juttelemaan paljon rauhallisemmin, kuin ensimmäisellä kerralla. En vaan itkenyt hysteerisesti. PÄätettiin nyt näillä minun yksilökäynneillä jatkossa panostaa siihen, että saisin tämän kaiken katastrofin keskellä kehitettyä jonkin yhteyden vauvaan ja näkisin vauvan positiivisessa valossa, löytäisi rakkaudentunteita jne. Kun nyt on niin, että tämän erojutun takia olen ollut niin shokissa, että vauvan ajatteleminen on jäänyt aivan taka-alalle ja olen jopa katunut koko lasta :(. Hirveää!! Panikoin vaan, etten jaksa, en pysty, en kykene.. Onneksi terapeutti huomasi tämän ja nyt keskitymme sitten vauvaan, minun ja vauvan hyvinvointiin sekä esikoisen valmisteluun uutta vauvaa varten sekä mahdollista eora varten.

Ap

Tuo, ettei halua ottaa aikalisää ja haluaa aloittee puhtaalta pöydältä. Niin tutun kuuloista....

No jos on toinen, sitten on. Haluan vastauksia ja selvyyden. Mies ei ainakaan minulle toista myönnnä, ehkä terapeutille? Ansaitsen selityksen ja syyn, miksi ei halua edes lasten vuoksi yrittää pelastaa perhettämme.

Juu ja kyseinen terapeutti on kuulemma pitkän uran parisuhdeterapiaan erikoistuen tehnyt, vanhempi nainen, joka on otteiltaan jämäkkä, ammattitaitoinen ja hallitsee akuutit parisuhdekriisitilanteet. Tämän sanoi minulle henkilö, jolta aikaa varasin siis ilman että minä olisin ko tyyppistä terapeuttia mitenkään osannut edes pyytää. Sanoi, että meidän tapauksessamme ei tule kuuloonkaan joku vastavalmistunut, vähän aikaa tätä työtä tehnyt terapeutti.

Ap

Ap

ja vaimo hellii miehen omanarvontuntoa tekemällä miehen tarpeellisuuden kaikin keinoin näkyväksi.



Entäs jos se on juuri se mitä mies haluaa? Uhkaa erolla - on hemmoteltu? Luuletko ap, että tuolla nöyryydellä saat miehesi kohtelemaan sinua jatkossa hyvin?



Sano miehelle, että yritätte jatkaa pariterapian keinoin MUTTA siksi aikaa miehen on joko muutettava veljelleen tai vuokrattava yksiö. Tarvitset aikaa selvittääkseesi omat ajatuksesi ja tahdotko todella tällaista elämää. Sano nyt hyvä nainen sille miehelle, ettei se tuommoisella kusipäisyydellä saa rusinoita pullasta!! Riskeeraa syntymättömän lapsensa hyvinvoinnin niin saa joutua mietiskelyjäähylle huomaamaan, että vaimo voi tosiaan elää, arvostaa itseään ja saada parisuhteen ilman häntä.

ja vaimo hellii miehen omanarvontuntoa tekemällä miehen tarpeellisuuden kaikin keinoin näkyväksi.

Entäs jos se on juuri se mitä mies haluaa? Uhkaa erolla - on hemmoteltu? Luuletko ap, että tuolla nöyryydellä saat miehesi kohtelemaan sinua jatkossa hyvin?

Sano miehelle, että yritätte jatkaa pariterapian keinoin MUTTA siksi aikaa miehen on joko muutettava veljelleen tai vuokrattava yksiö. Tarvitset aikaa selvittääkseesi omat ajatuksesi ja tahdotko todella tällaista elämää. Sano nyt hyvä nainen sille miehelle, ettei se tuommoisella kusipäisyydellä saa rusinoita pullasta!! Riskeeraa syntymättömän lapsensa hyvinvoinnin niin saa joutua mietiskelyjäähylle huomaamaan, että vaimo voi tosiaan elää, arvostaa itseään ja saada parisuhteen ilman häntä.

Tottahan tämä on, mutta kun miehellä on selvä masennus taustalla. Haluan nyt ensin, että hän menee lääkäriin ja alkaa hoitaa masennustaan. Sitten voin olla vasta varma, että kun on tervehtyneempi on kykenevä täysissä järjissään päättämään haluaako avioeron vai ei. Muutto voisi olla hyvä juttu, mutta pahoin pelkään, että miehen masennus sitten vain syvenee eikä enää kykene hakemaan apua millään tasolla. Nyt jo huolestuttaa, kun puhuu jotenkin sekavia, ei muista asioita jne. Makaa sängyssä yksin tunnin silmät auki ja tuijottaa kattoon..

Tiedän, on vaikea ymmärtää ratkaisujani, mutta menen nyt eteenpäin niin, että oma olotilani pysyy mahdollisimman tasaisena. Joku muutto tähän päälle saisi mun olon taatusti nyt pahenemaan. Laskettuun aikaan on enää 3 vkoa, keskitän kaiken energian nyt itseeni ja vauvaan, patistan miehen läkärille, mutta en aio vatsoa eroasiaa hänen kanssaan ollenkaan. Pian se pariterapia-aika, katson fiilikset uudelleen sen jälkeen. Nyt menen näissä tunnelmissa.

Ap

Mutta onhan näitä nähty ennenkin.



Jos terapeutti ei heti ensimmäisellä kerralla saa miestä ymmärtämään, että hänellä on vastuu myös syntymättömästä lapsesta ja lapsen äidin hyvinvoinnista ja että sen vuoksi eroa pitää siirtää, niin sitten on kyllä parasta heivata mies heti ja jos vain mahdollista, niin olla näkemättä häntä lainkaan ennen kuin ap. on itse kunnolla toipunut raskaudesta.



Ap:n sijassa ottaisin myös terapiassa puheeksi eron syyn eli onko kuvioissa toinen nainen. Sillä yleensä aina näissä jutuissa on - todellinen masennus oireilee ihan eri tavalla.