Lue keskustelun säännöt.
Miehet ja naiset, pärjääkö parisuhteessa jos elämä on lähinnä tätä "suorittamista"?
26.07.2012 |
Meillä on a) ihanat lapset b) töitä c) opiskeluja d) uusi omakotitalo keskeneräisine töineen e) lemmikkejä. On meillä molemmilla ollut aikanaan kai tavoitteenakin sellainen keskiluokkainen elämä, että sikäli pitäisi olla iloinen että sitä kohden mennään.
Varmasti olisimme kumpikin mielellämme muutakin, mutta elämä pyörii lapsiperheellisen ja työssäkäyvän aikataulutettua rataa. Puitteet on hyvät eikä sikäli tämä edes ole mitään erityisen raskasta elämää.
Mutta... Ehkä tämä on nyt jotakin x:nnen vuoden yksipuolista parisuhdekriisiä (alkuhuuman päättymisestä ei tosin ole kyse), vai sittenkin tyytymättömyyttä omiin valintoihin ja sen projisoimista puolisoa kohtaan. Vai onko tämä sitä, että taloprojekti alkaa nyt olla lopussa, eikä elämässä ole juuri mitään suurta, ulkopuolista jännityksen aihetta tai projektia, joka täyttäisi ajatukset ja kutkuttaisi vatsanpohjaa.
Miksi nyt tuntuu siltä että olisin ihan mielelläni yksin ja vapaa, asuisin jossain ihan muualla, tekisin ihan eri asioita ja olisin tekemissä ihan eri ihmisten kanssa (aikuisten siis, lapset on tietenkin tulleet jäädäkseen).
Mistä sitä tietää, että on tässä sen oikean ihmisen kanssa? Onko sillä mitään väliä edes, kun eikö päivä täyttyisi ihan samoista hommista riippumatta siitä kenen kanssa asuu, ja kun molemmilla on työt ja muut menot, eihän sitä kovin montaa tuntia ole aikaa istuskella nenät vastakkain. Vai olisiko tämä arkikin jotenkin täyttävämpää jos kumppani olisikin tämän nykyisen sijaan joku muu.
En tästä ole mihinkään lähdössä, enkä oikeasti katsele muita. Emme riitele eikä meillä ole mitään syytä erota. Seksiäkin on, ja läheisyyttä. En eroa vain sen takia, että tuntuu välillä siltä että jos pääsisin ajassa 5-10 vuotta taaksepäin niin voisin kokeilla miten elämässäni kävisi jos tekisinkin jotakin toisin. Enhän pääse ajassa taaksepäin, vaan heittäisin erossa vain pois tämän mitä kohti on ponnisteltu, olisin silti yhtä vanha, vain eronnut. Ja väliaikaistahan tämäkin on.
Mutta miten teillä muilla parisuhteessa menee ajatukset. Pitäisikö tässä aloittaa joku uusi harrastus? Vai alkaa suunnitella lomamatkaa syksylle, ja taas sitten uutta keväälle? Onko elämän täyttäminen projekteilla vain tapa keskittyä epäoleelliseen, vain tarvitaanko sitä että moottori pysyy käynnissä? Pitäisikö ehdottaa miehelle avointa suhdetta ja toivoa että tulisin mustasukkaiseksi ja tietäisin taas että haluaisin juuri tämän miehen? Vai pitäisikö mennä yhdessäö baariin, flirttailla muille ja toivoa että mies tulee mustasukkaiseksi ja osoittaa sen muuttumalla jotenkin, en tiedä edes minkälaiseksi pitäisi muuttua. Pitäisikö ehdottaa asumuseroa, jotta pääsisin sinne omaan asuntooni ja huomaisin ettei se olekaan niin kivaa? Pitäisikö alkaa lukea enemmän kirjoja muiden ihmisten elämästä, jotta ei olisi vaaraa oman perheen rikkomisesta mutta pääsisi kuitenkin kurkistamaan muiden ihmisten elämään?
Ja joo, en ole kesälomalla.
Kommentit (67)
Sitten aina kaikki projisoidaan parisuhteeseen ja odotetaan sen hienon onnen tulevan ulkopuolelta, jonkun toisen tuomana. Kyllä se vain kaikki lähtee itsestä. Ellei siis parisuhteessa ole kamalia ongelmia (päihtee, väkivalta jne) ja kuitenkin läheisyyttäkin, niin taidat haukkua väärää puuta. Monet tuollaisesta elämästä lähteneet itkevät baari-iltojen jälkeen kotiin palatessaan, miten hyvin asiat silloin olivat kun oli se hyvä mies, perhe, kiva koti jne. Ei se sinkkuelämä ole mitään hienoa pidemmän päälle, tiedoksi vain.
Sun pitää oppia tuntemaan itsesi, ja tehdä töitä oman pääsi kanssa. Ei asiat muutu miksikään vaihtamalla ulkoisia tekijöitä (mies, asunto jne). Kuulostaa melko tavalliselle keski-iän kriisille. Olet mennyt putkessa eteenpäin, ei ole ilmeisesti ollut suurempia tragedioita jotka olisivat pakottaneet tarkastelemaan omaa sielunelämää kunnolla. No, jossain vaiheessa on pakko tehdä tilit selväksi itsensä kanssa. Sä turhaan haukut väärää puuta (miehesi), kun sun pitäis oppia tuntemaan itsesi. Ei teidän tarvi olla samanlaiset ja samoista asioista kiinnostuneet pysyäksenne yhdessä ja ollaksenne riittävän onnellisia. Mutta niinhän se on, että on helpompi syytellä muita kuin katsoa peiliin ja kääriä hihat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ajattelen, että olen täällä antamassa, en saamassa ja kokemassa. (Sitten jälkikäteen huomaan kuitenkin saaneeni ja kokeneeni ;))
Ajattelen, että olen saanut nämä ihmiset ympärilleni lahjaksi. Miehenkihän "valitsin" niin nuorena, että tässä on muututtu jo monet kerrat.
Minun kriisini on työnarkomaani yrittäjämies, joka on myös tehnyt meille useamman kodin. Ihana kyllä, joten voisin kuluttaa voimani hänen aikaansa ja huomiotaan haikaillen. Mutta kun se onni ei tule ulkopuolelta, ei edes siitä ihanasta miehestä.
Minun ahdistushetkiä on monesti helpottanut se, että pysähdyn jonkin toisen (lapsen, ystävän, satunnaisen tuttavan) kuuntelemiseen ja usein auttamiseenkin. Oma napa unohtuu hetkeksi ja saakin hyvän mielen.
Naisena ja kohta viiden lapsen äitinä arki myös tietty turruttaa. Kaikki arjesta poikkeava on ihanaa
Olen tässä päivän aikana miettinyt asiaa, ja taas vähän helpottaa. Kiitos vielä kaikille kirjoittaneille.
Oli hyvä miettiä sitä, että minun ei tarvitse olla suhteessa kenenkään kanssa, jotta voisin jotain vaikutteita tai inspiraatiota saada ihmisistä. On joitain asioita, sellaisia jotka ehkä elämässäni mielelläni tulevaisuudessa näkisin, jotka tuskin toteutuu tämän miehen kanssa. Mutta mitä sitten. On taas monia muita asioita, jotka toteutuu. Meillä voi olla hyvää ja turvallista perhe-elämää toistemme puolisoina, ja sitten voi olla muuta elämää sopivassa suhteessa muualla tai omissa oloissa. Eikä kaikkea tarvitse jakaa. Ja jos perhe, puoliso ja muu elämä sitten kuitenkin lomittuu, minun ei pitäisi ajatella että täytyy piilotella jotain elämäni osa-aluetta puolisoltani tai päinvastoin piilotella häntä joiltakin muilta ihmisiltä. Jos eivät jostain syystä tykkää hänestä ja hänen tavastaan olla, niin omapa on tappionsa ja ehkä ne eivät sitten olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa minäkään niin haluaisin olla tekemissä.
Meillä voi olla hyvää ja turvallista perhe-elämää toistemme puolisoina, ja sitten voi olla muuta elämää sopivassa suhteessa muualla tai omissa oloissa. Eikä kaikkea tarvitse jakaa. Ja jos perhe, puoliso ja muu elämä sitten kuitenkin lomittuu, minun ei pitäisi ajatella että täytyy piilotella jotain elämäni osa-aluetta puolisoltani tai päinvastoin piilotella häntä joiltakin muilta ihmisiltä. Jos eivät jostain syystä tykkää hänestä ja hänen tavastaan olla, niin omapa on tappionsa ja ehkä ne eivät sitten olleet sellaisia ihmisiä, joiden kanssa minäkään niin haluaisin olla tekemissä.
Kiva kuulla, että sait ajattelemisen aihetta.
Ihan oikeasti, yli 20 vuoden kokemuksella, väitän, että puolisoiden ei tarvitse jakaa kaikkea toistensa kanssa. Se ei vähennä rakkauden arvoa eikä myöskään luottamuksen merkitystä. On puolisoita, jotka ovat kuin paita ja peppu ja tekevät kaiken yhdessä, mutta on myös sellaisia, joilla on aika lailla omat jutut. Pääasia, että on jotakin yhteistä. Ja tunne siitä, että on puolisolle ainutlaatuinen.
Kun puolisot tietävät olevansa toisilleen tärkeitä, silloin on helppo antaa tilaa ja hyväksyä, että me kaikki olemme yksilöitä. Esim. mulla on mieheni kanssa asioita, joista emme koskaan tule olemaan samaa mieltä, mutta olemme päättäneet, että annamme niiden olla, koska a) riitely ei johda mihinkään, se on jo nähty, b) nämä erimielisyydet eivät haittaa jokapäiväistä elämäämme ja c) ne eivät ole niin perustavanlaatuisia (pohjimmaisiin elämänarvoihin liittyviä).
Jos joku ei tykkää puolisostasi, mitä sen väliä? Mulla on kaveri, jonka kanssa olen tekemisissä, vaikka mieheni ei pidä hänestä eikä hänen miehensä pidä minusta tai miehestäni. Emme siis koskaan tapaa perheinä. Tämä ystävyyssuhde on silti yksi osa-alue elämässäni eikä mun tarvitse sitä keneltäkään piilotella.
Puolisoiden ei tarvitse tykätä samoista asioista. Mieheni ei pysty käsittämään, mikä eräässä harrastuksessani on niin ihmeellistä, mutta hän tietää, että se tuottaa mulle hyvää oloa.
Mielestäni tuollaiset asiat pitäisi pähkäillä ennen kuin niitä lapsia tekee. Et voi noilla perusteilla rikkoa perhettäsi ja loukata miestäsi. Vaikutat älykkäältä ihmiseltä. Älä hyvä ihminen tee mitään tyhmää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää siihen eroamiseen nyt vain takertuko. :)
että näin jälkikäteen ajatellen olisi vielä voinut odottaa tämän perheen perustamisen kanssa ja elää vähän pidempään. Mutta kun silloin tuntui, että haluan (haluamme molemmat) sen perheen, ja tämä yksin oleminen on jo koettu. Että mitä sitä turhaan odottamaan enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusien juttujen suunnittelu on tietysti kivaa, on aina mitä odottaa, mutta minusta tärkeämpää olisi opetella nauttimaan tästä nykyisestä hetkestä. Kun sen oppii, on paljon levollisempi ja onnellisempi olo.
Hei, tuo on sitä elämää!
Teillä on juuri nyt ne elämän vuodet menossa, joissa tapahtuu paljon. Jolloin jaksaa.
Te rakennatte perusteita NYT sille ajalle, kun on aikaa nauttia niistä.
Se ei tarkoita, että elämä alkaa sit joskus, kun... vaan tämä on juuri sitä. Elämän parasta aikaa. (Tosin ainakin minä elän jatkuvasti elämäni parasta aikaa, koska muuta ei ole kuin tämä hetki)
Sä et vaan tajua, miten upeasti sun asiat on. Ota asiaksesi keksiä jotain kiitettävää joka aamu, jonka sanot peilin edessä ääneen.
Kiitolliset ihmiset ovat tyyvyäisempiä kaikkeen. Ja alkuun se voi tuntua hölmöltä, mutta se vaan toimii...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnea, olet suorittanut elämäsi niin huolellisesti tiettyyn opittuun malliin sopivaksi, ettet selvästi tunne enää itseäsi etkä miestäsi. En usko, että sinulle on edes kehitttynyt todellista itsetuntemusta. Surullista. Ei se elämän täyttäminen hankkeilla ja menoilla mitään auta, se onnellisuus pitää pystyä löytämään niistä tyhjistä ja pysähtyneistä hetkistä, kun ei ole muuta kuin yhdessäolo ja ihmissuhteet kumppanin ja perheen kanssa. Tai onnellinen hetki yksin omien ajatusten kanssa. Kumppanin tulisi olla ihminen, jonka kanssa on aidosti jaettavaa, ystävyyttä, huumoria, luottamusta, halua ja elämä tuntuu mielenkiintoisemmalta yhdessä kuin jonkun muun kanssa. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin. Ei siinä mitään mustasukkaisuus-draamoja kaipaa. Tuo avoin suhde -höpötyskin kuulosti surkealta.
Kuulostat tyhjältä ihmiseltä, jonka identiteetti on hukassa. Aloitustekstiä voisi käyttää esimerkkinä siitä, että ihmiset elävät elämäänsä suorittaen ja välittämättä liikoja pohtia asioita kovinkaan syvällisesti.
aloita uusi harrastus, kouluta itseäsi, kehitä itseäsi henkisellä tiellä, liity johonkin seuraan tai lukupiiriin, tule uskoon,vaihda työpaikkaa, ala yrittäjäksi - ihan mitä vaan joka antaa sinulle jotain omaa ja henkilökohtaista, ja jossa voit kehittyä ja pyrkiä eteenpäin.
Sinun kohdallasi on nimittäin niin että koska alkuperäiset tavoitteesi eivät olleet kovin korkealla (en nyt siis väheksy sinua, lue tämä loppuun niin ymmärrät mitä tarkoitan), niin olet ne saavuttanut suhteellisen helposti, ja nyt elämäsi tuntuu tyhjältä. Sinulla on se keskiluokkainen elämä mitä halusit, mutta se ei nyt tuotakaan onnea ja tyydystä. Olet jämähtänyt paikoillesi ja ehkä tiettyyn mukavuusalueeseen.
Aika ajoin (noin 5v välein) tulisi tarkastella elämäänsä tavoiteorientoituneesti - ja nyt en tarkoita pyrkyryyttä tai kunnianhimoa - vaan sitä että tarkastelee haaveensa, unelmansa, ja vertaa sitä toteutuneeseen tilanteeseen. Jos kaikki on saavutettu, on aika laittaa rimaa korkeammalle tai sitten etsiä tavoitteita ihan uudesta aihepiiristä.
Yksi syy myös tuohon tunteeseen (jonka itse tunnistan erittäin hyvin) on arjen pyörityksen rankkuus. Meillä ei ole esim tukiverkkoja ollenkaan, meillä ei kumpikaan mummo suostu hoitamaan lapsia minuuttiakaan, muuta sukua tai apua ei ole. Emme ole yli kuuteen vuoteen olleet miehen kanssa hetkeäkään kahden missään (siis lapsivapaata aikaa) emmekä pääse ikinä hoitamaan parisuhdetta tulevaisuudessakaan. Eli tätä pikkulapsielämää on ollut nyt jo 6v ja seuraavat 15v menee ainakin ilman hetkeäkään kahdenkeskistä aikaa (pienin lapsemme on vauva). Kun ketään hoitajaa ei ole joka antaisi hengähdystauon, niin tulevaisuus on vain tätä samaa, samaa, samaa. Ilman toivoakaan päivän lepotauosta tai miehen kanssa tehdystä yön yli matkasta.
Tällainen arki turruttaa helposti, latistaa unelmat, saa ihmiselon tuntumaan lattealta, jos ei itse pidä huolta siitä omasta virikkeellistymisestään. Koska oma tilanne on huono (siis ei ole mitään mummoloita apuna) enkä koskaan pääse irtiottoon perhe-elämästä, olen vain muuttanut ASENNETTANI ja sopeutunut tähän. Eli tavallaan kun luopuu voivottelusta ja turhan toivomisesta ("voi kun meillä mummot hoitaisi edes joskus" jne) niin sitten voi hyväksyä elämän realiteetit sellaisenaan, ("sitä apua ei nyt vaan tule vaikka miten toivoisi") ja sen jälkeen voi vapauttaa energian turhan kaihoamisesta johonkin muuhun. Hm, vähän vaikeaselkoisesti selitetty mutta toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitan.
Tsemppiä sinulle, uskon että saat tilanteesi muuttumaan kun arvioit sitä realistisesti ja käännät katseen kohti tulevaan. Turha haikailu ei kannata, mutta realistiset unelmat ja tavoitteet kylläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
surullista elämää ap:llä, joka ei valitettavasti osaa elää ja nauttia.
Pysähtykää siinä elämässä, tänä iltana, istutte vaan sohvalle, nyhjäätte tiiviisti vierekkäin, katsokaa kiva elokuva, ja nauttikaa vain perheestänne, ILMAN, että mietitte, että mitä kivaa huomenna...
Suosittelen ap:lle lukemista, itseopiskelua.
3-kympin kriisi tulee ekana mieleen. Tai 4-kympinkin, mutta epäilen että oletenemmänkin 30v kuin 40v.
Väliarviot kuuluvat elämään. Katsoo taaksepäin, katsoo eteenpäin. Pysähtyy. Onko ihminen koskaan tyytyväinen siihen mitä on? Haluaako sinkku parisuhdetta ja avioitunut sinkkuelämää?
Minä keskityn nykyisin elämään tässä ja nyt. Teen kiitollisuuslistoja (auttavat oikeesti), teen edes yhden asian päivässä, josta todella nautin (käyn kahvilassa rauhassa, teen jalkakuorinnan saunassa, lenkkeilen tms), koitan muistaa mihin miehessäni rakastuin, käperryn hänen kainaloonsa joka ilta, lähettelen romanntisia tekstareita, teen hyvää ruokaa, josta perheeni lisäksi nautin itse...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, tuo on sitä elämää!
Teillä on juuri nyt ne elämän vuodet menossa, joissa tapahtuu paljon. Jolloin jaksaa.
Te rakennatte perusteita NYT sille ajalle, kun on aikaa nauttia niistä.
Sä et vaan tajua, miten upeasti sun asiat on. Ota asiaksesi keksiä jotain kiitettävää joka aamu, jonka sanot peilin edessä ääneen.
Kiitolliset ihmiset ovat tyyvyäisempiä kaikkeen. Ja alkuun se voi tuntua hölmöltä, mutta se vaan toimii...
Olen ajatellut, että tämä on nyt juuri sitä elämää, eikä ne kotityöt tai muut oikeasti ole niin raskaita. Olen iloinen auringosta ja vihreistä kasveista ja kahvikupista ja saunasta ja puhtaista lakanoista ja autolla ajamisesta ja musiikista ja lapsien naurusta ja kumppanin kosketuksista. Tietenkin välillä rasittaa tai ärsyttää joku asia.
Mutta enemmän mietin sitä, (tiedän, turhaan tässä vaiheessa, kun enää ei voi tehdä u-käännöksiä ja voi vain elää päivän kerrallaan) että onko tämä se ihminen, jonka kanssa sitten jään, kun lopulta onkin aikaa yllättäen. Vai kestetäänkö me yhdessä nyt siksi, kun tämä on tätä muottiin napsahtanutta elämää, molemmilla on omat roolinsa ja tässä mennään. Tavallaan ajattelen, että ehkä me sovitaan tässä elämänvaiheessa yhteen. Mutta entä sitten myöhemmin, tai olisiko tämäkin elämänvaihe pitänyt kokea jonkun muun kanssa.
Tutun kuullosta 3-kymppisten(tai 40) elämää. Ongelmahan on se että ei enää ole aikaa ja voimia olla kahdestaan, ei enää löydä niitä mielenkiintoisia juttuja toisesta. Itse sanoin että lähden lomalle kaverin kanssa kun vaimo oli niin kiinni lapsissa ettei voinut jättää niitä viikoksi.
Onko parempi tuhota oma parisuhde suorittamisella ja henkisellä väsymisellä vai antaa lasten jäädä kakkoseksi edes hetken ajan?
Etsiessäni kaverin kanssa lomamatkaa (olisin maksanut kaverillekkin) rupesi rouva miettimään... Kummallista mutta lastenhoitokin järjestyi.
Jo yhden viikon loman aikana tuntui yhtä hyvältä kuin silloin kahdestaan. Huomasi taas miksi on ihastunut toiseen, miksi oikeesti rakastaa toista... Levänneinä olemme olleet parempia vanhempia lapsillemme ja itsellä on parempi olo (raksahommiakin on saatu eteenpäin).
Lapset ei saa tuhota parisuhdetta.
Elämä on pyörinyt menestyksen tavoittelussa, ammatit, koti, perhe jne jne. Nyt kun tavoitteet alkaa olla saavutettu, ei olekaan enää mitään peittämässä sitä henkistä tyhjiötä jota varten nuo em. on alunperin toimineet hyvin keskeneräisinä peittämään.
Katsopa hetkeksi ympärillesi ja totea; mulla on jo kaikki, mitään en voisi enempää pyytää!
Sitten mieti, jos vaikka sulla ei niitä olisikaan, et olisi ikinä tullut raskaaksi, miehesi ei olisikaan halunnut avioon ja vienyt vaikkapa exänsä naimisiin sijastasi, tai sen yhden työkaverinsa.
Et asuisikaan siinä talossa joka on teidän yhteinen projekti ollut, vaan sulla olisikin sinkkukaksio kaupungissa.
Ja mieti, kuinka siinä pisteessä tekisit mitä vain saadaksesi sen, mitä sulla NYT on. Mä luulen että kyse on lähinnä vain tästä, etkä suinkaan ole ensimmäinen jolle niin käy. Nykyään suorittaminen ja elämässä pärjääminen on niin pääasia, ettei henkiseen hyvinvointiin ehdi kiinnittää huomiota, ennen kuin tulee sun tilanne, mennään ja erotaan tai petetään, keksitään jotain huisin jännää ja sitten kadutaan ja tulee masennuskausi tms.
Kyse on nyt sinun henkisestä kasvusta. Mitäs aiot tehdä?
Kas kas, orastavaa keski-iänkriisiä kuulostaisi pukkaavan. On siis olemassa yhä ihmisiä, jotka tekevät asioita siksi, kun niitä on tarkoitus tehdä, eikä siksi, että itse niitä haluaisi.
Olisiko kannattanut miettiä kuka olet, mitä haluat ja millaisen miehen kanssa haluat elää, ennen kuin olet sännännyt lisääntymään ja hankkimaan kaikenmaailman suoritteita? Siitä vaan sitten pyörittämään sitä merkityksetöntä arkea, ihan kiva tietty täyttää se jollain ulkopuolisilla stressitekijöillä, ettei jää liikaa aikaa havahtua kaiken järjettömyyteen...
Kannattaisi hieman kasvaa ja opetella tuntemaan sitä sisintään. Millainen äiti olet lapsillesi, jos et edes itseäsi ole kasvattanut aikuiseksi?
Surullista :(
Vierailija - 26.07.12 09:36 (ID 15271244)
Mielestäni tuollaiset asiat pitäisi pähkäillä ennen kuin niitä lapsia tekee. Et voi noilla perusteilla rikkoa perhettäsi ja loukata miestäsi. Vaikutat älykkäältä ihmiseltä. Älä hyvä ihminen tee mitään tyhmää.
Onnea, olet suorittanut elämäsi niin huolellisesti tiettyyn opittuun malliin sopivaksi, ettet selvästi tunne enää itseäsi etkä miestäsi. En usko, että sinulle on edes kehitttynyt todellista itsetuntemusta. Surullista. Ei se elämän täyttäminen hankkeilla ja menoilla mitään auta, se onnellisuus pitää pystyä löytämään niistä tyhjistä ja pysähtyneistä hetkistä, kun ei ole muuta kuin yhdessäolo ja ihmissuhteet kumppanin ja perheen kanssa. Tai onnellinen hetki yksin omien ajatusten kanssa. Kumppanin tulisi olla ihminen, jonka kanssa on aidosti jaettavaa, ystävyyttä, huumoria, luottamusta, halua ja elämä tuntuu mielenkiintoisemmalta yhdessä kuin jonkun muun kanssa. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin. Ei siinä mitään mustasukkaisuus-draamoja kaipaa. Tuo avoin suhde -höpötyskin kuulosti surkealta.
Kuulostat tyhjältä ihmiseltä, jonka identiteetti on hukassa. Aloitustekstiä voisi käyttää esimerkkinä siitä, että ihmiset elävät elämäänsä suorittaen ja välittämättä liikoja pohtia asioita kovinkaan syvällisesti.
Ei tosin ole niin, että olisin erityisesti suorittanut elämääni, ainakaan huolellisesti. Asioita on tapahtunut, monilta osin aika helposti. Joskus ajattelen että arvostaisin asioita enemmän, jos olisin kärsinyt enemmän tai jotenkin dramaattisemmin. Mutta kuka sitä kärsimystäkään mittaa. Osaan kyllä olla itseksenikin ja osaan vain olla, en ole koko ajan suorittamassa. Mutta tuntuu, että tässä elämänvaiheessa sitä tekemistä vaan on joka tapauksessa, paljon.
Siitä juuri halusinkin kuulla, että onko muissa parisuhteissa, sanotaan vaikka sellaisissa joissa tietää, että kumppani on oikeasti (?) se ihminen jonka kanssa on jotain jaettavaa ja tulee olemaan tulevinakin vuosikymmeninä, paljonkin aikaa kaikenlaiseen henkiseen kasvuun tai miksi sitä nyt pitäisi sanoa.
..että meille riittää tällainen elämä. On jonkinlainen asunto, jossa asua, auto, työpaikat.
Itse en jaksanut sitä tylsää arkea, vaan hain opiskelemaan. Tarvitsen aina jotain tavoitteita, muuten alan voida huonosti. Siinä ei ole mitään väärää mielestäni.
Ja nuo haikailut muiden miesten perään. Kaikki on ihan normaalia pitkän suhteen aikana, jos ei ala ajatuksista/ sanoista tekoihin. Nykyään olen niin realisti, että pikku ihastuksiakaan ei enää tule. Uskollisuuskin on asia, joka on vaan opeteltava ja rajat on laitettava.
Kannattaa olla kiitollinen, siitä mitä on saanut, mutta jos ei ole, kannattaa kurkata sinne, missä sellaista ei ole. Miettiä vaikka vanhoja aikoja, jolloin lapsia kuoli paljon ja kodinkoneita ei ollut apuna. Paljon olemme saaneet hyvää ja terveyttäkin on nykyään ihan eri tavalla kuin aiemmin.