Lue keskustelun säännöt.
Miehet ja naiset, pärjääkö parisuhteessa jos elämä on lähinnä tätä "suorittamista"?
26.07.2012 |
Meillä on a) ihanat lapset b) töitä c) opiskeluja d) uusi omakotitalo keskeneräisine töineen e) lemmikkejä. On meillä molemmilla ollut aikanaan kai tavoitteenakin sellainen keskiluokkainen elämä, että sikäli pitäisi olla iloinen että sitä kohden mennään.
Varmasti olisimme kumpikin mielellämme muutakin, mutta elämä pyörii lapsiperheellisen ja työssäkäyvän aikataulutettua rataa. Puitteet on hyvät eikä sikäli tämä edes ole mitään erityisen raskasta elämää.
Mutta... Ehkä tämä on nyt jotakin x:nnen vuoden yksipuolista parisuhdekriisiä (alkuhuuman päättymisestä ei tosin ole kyse), vai sittenkin tyytymättömyyttä omiin valintoihin ja sen projisoimista puolisoa kohtaan. Vai onko tämä sitä, että taloprojekti alkaa nyt olla lopussa, eikä elämässä ole juuri mitään suurta, ulkopuolista jännityksen aihetta tai projektia, joka täyttäisi ajatukset ja kutkuttaisi vatsanpohjaa.
Miksi nyt tuntuu siltä että olisin ihan mielelläni yksin ja vapaa, asuisin jossain ihan muualla, tekisin ihan eri asioita ja olisin tekemissä ihan eri ihmisten kanssa (aikuisten siis, lapset on tietenkin tulleet jäädäkseen).
Mistä sitä tietää, että on tässä sen oikean ihmisen kanssa? Onko sillä mitään väliä edes, kun eikö päivä täyttyisi ihan samoista hommista riippumatta siitä kenen kanssa asuu, ja kun molemmilla on työt ja muut menot, eihän sitä kovin montaa tuntia ole aikaa istuskella nenät vastakkain. Vai olisiko tämä arkikin jotenkin täyttävämpää jos kumppani olisikin tämän nykyisen sijaan joku muu.
En tästä ole mihinkään lähdössä, enkä oikeasti katsele muita. Emme riitele eikä meillä ole mitään syytä erota. Seksiäkin on, ja läheisyyttä. En eroa vain sen takia, että tuntuu välillä siltä että jos pääsisin ajassa 5-10 vuotta taaksepäin niin voisin kokeilla miten elämässäni kävisi jos tekisinkin jotakin toisin. Enhän pääse ajassa taaksepäin, vaan heittäisin erossa vain pois tämän mitä kohti on ponnisteltu, olisin silti yhtä vanha, vain eronnut. Ja väliaikaistahan tämäkin on.
Mutta miten teillä muilla parisuhteessa menee ajatukset. Pitäisikö tässä aloittaa joku uusi harrastus? Vai alkaa suunnitella lomamatkaa syksylle, ja taas sitten uutta keväälle? Onko elämän täyttäminen projekteilla vain tapa keskittyä epäoleelliseen, vain tarvitaanko sitä että moottori pysyy käynnissä? Pitäisikö ehdottaa miehelle avointa suhdetta ja toivoa että tulisin mustasukkaiseksi ja tietäisin taas että haluaisin juuri tämän miehen? Vai pitäisikö mennä yhdessäö baariin, flirttailla muille ja toivoa että mies tulee mustasukkaiseksi ja osoittaa sen muuttumalla jotenkin, en tiedä edes minkälaiseksi pitäisi muuttua. Pitäisikö ehdottaa asumuseroa, jotta pääsisin sinne omaan asuntooni ja huomaisin ettei se olekaan niin kivaa? Pitäisikö alkaa lukea enemmän kirjoja muiden ihmisten elämästä, jotta ei olisi vaaraa oman perheen rikkomisesta mutta pääsisi kuitenkin kurkistamaan muiden ihmisten elämään?
Ja joo, en ole kesälomalla.
Kommentit (67)
AP otsikkoon viitaten, tuskin kyse on siitä, "pärjääkö" parisuhteessa, vaan kyllähän siitä pitäisi paljon muutakin saada irti.
Elämään mahtuu monia vaiheita ja asioita. Nyt olet tullut taas yhden vaiheen loppuun. Toivottavasti loppuelämääsi mahtuu monia erilaisia vaiheita, joita voi vanhana tyytyväisenä muistella.
Sinulla on lupa ja vastuu muuttua. Miehesi tulee se hyväksyä.
Olet saavuttanut paljon hyvää ja siitä ei kannata turhaan luopua. On kuitenkin tärkeää, että on päällä jokin "projekti", harrastus tms. asia, joka pyörii positiivisella tavalla mielessä, josta nauttii ja jota odottaa. Jonka ympärille tavallaan hahmottaa elämäänsä. Yleensä tällaisen asian löytäminen ja elämäänsä ottaminen ei vaadi tärkeimmistä asioista luopumista. Ne tukevat toisiaan.
Voisit miettiä mitkä asiat ovat saaneet sinut innostumaan. Mitkä asiat saavat silmiin syttymään innostuneen katseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avaa keskustelu tulevaisuudesta; kysy missä miehesi teidät näkee 50-kymppisinä. Älä lannistu, jos hän menee vaikeaksi, jatka itse siitä mihin hän jäi.
Jos se mies sattuu olemaan sitä arjen eloa kestävää mallia, niin hän stressaantuu moisesta kysymyksestä tod.näk. sen verran, että arvelee sinun jo suunnittelevan eroa.
Ratkaisu ei ole se, että alat selittää missä meidän PITÄÄ olla viisikymppisinä.
Olen itse nelikympppinen ja samankaltaisia ajatuksia pyöri jokunen vuosi sitten päässä. minusta nuo kommentit "mikset ajatellut ennen" ovat ihan turhia. On naivia ajatella, että elämässä ei tulisi eteen mitään kriisejä päätettyään mennä naimisiin ja saatuaan lapsia. Tämä nykynaisen elämä kun on välillä aika rankkaa -vaikka ei tietenkään fyysisesti olekaan verrattavissa esiäitiemme rankkoihin kokemuksiin. Mutta itsellenikin tuli tunne, että tätäkö tämä nyt on. Oli mies, lapset, omakotitalo ja työ, mutta jotenkin elämä olikin aikamoista oravanpyörää ja suorittamista. Aikaa ei ollut eikä se elämä omakotitalossa ollutkaan niin auvoista kun velat maksaakseen joutuu painamaan töitä burn outin partaalla. Parisuhteelle ei jäänyt aikaa ja ruoho alkoi näyttää vihreämmältä aidan toisella puolella. Emme olleet miehen kanssa kumpikaan tyytyväisiä ja lopulta meillekin puhkesi aviokriisi. Aikamoisen vuoden jälkeen mekin selvisimme. Olemme myös tehneet "down shiftaamista", että emme enää ajautuisi vastaavaan tilanteeseen. Minun ohjeeni on myös, että ota omaa aikaa mutta myös aikaa puolisosi kanssa. Pieni flirttailu itsetunnon kohotusmielessä ei haittaa. Mutta ei kannata uhrata kaikkea minkään suhteen vuoksi. Ei se elämä ernneena ainakaan helpotu...
Me elämme n. 80 vuotta ja sillä selvä. Ei siinä ole sen kummempaa. Mitä ihmeellistä sen elämän sitten pitäisi olla.
Naurattaa tämä valittaminen, kuinka nykynaisten elämä on vaativaa.
Kun ennen nainen jäi yksin kotiin pienten lasten kanssa kun mies lähti sotaan. Oli huoli miehestä, talosta, lehmistä, lapsista. Eiköhän se elämä silloin juuri ollut tosi vaativaa kun lapsista saattoi puolet kuolla sairauksiin.
Nyt on lämpimät talot ja työpaikat ja oma tili ja ehkäisy ja mikroaaltouunit yms. Ja silti on nykynaisella elämä muka niin vaativaa, ettei ikinä ennen.
On se kamalaa. Tulis kunnon sota ja tappais puolet suomalaisista niin alkais naisetkin kunnioittamaan nykyistä elämäänsä, eikä koko ajan vinkuis ja valittais.
Varmaan myöskään kukaan sota-ajan tai vaikka aiemmin nälkävuosien ihminen ei ajatellut, että se selviytymistaistelu oli sitä normaalia elämää.
Nykyihmisestä ehkä tuntuu, että kyllä silloin olisi silmät kyyneltyen oltu kiitollisia ja julistettu ihmettä, jos joskus olisi saatu vaikka huonollakin pesukoneella pestä pyykkinsä tai syödä suklaata hyvän kahvin kanssa, kuten nykyihmiset vaikka joka päivä sitä sen enempää silti arvostamatta. Mutta se ei tarkoita, että sen ajan ihmiset olisivat sitä omaa pyykkilautaansa tai saunanpataa, tai kuivunutta leivänpalaa ja korviketta yhtä ihmeellisenä pitäneet. Vaikka nekin kyllä jollekin köyhemmälle olisi olleet kiitoksen arvoisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me elämme n. 80 vuotta ja sillä selvä. Ei siinä ole sen kummempaa. Mitä ihmeellistä sen elämän sitten pitäisi olla.
Naurattaa tämä valittaminen, kuinka nykynaisten elämä on vaativaa.
Tuo saavuttamisen ja uuden tavoittelun vimma on vain ihmisellä sisällään. Tyhjää kalenteria ja elämän tyhjyyden kokemusta vältellään viimeiseen asti. Se pitäisi täyttää "projekteilla" ja suunnitelmilla ja ihmeellisillä odotuksilla elämästä.
Olin ennen tuollainen. Kunnianhimoisesti opiskelin ja suunnittelin "uraa". En ollut tyytyväinen mieheeni, hänen olisi mielestäni pitänyt kiinnostua jostain hienommasta (hänkin on muuten käytännöllinen luonnontieteilijä :) ja saada minut "säkenöimään", hain säkenöinnin tunnetta myös muista miehistä.
Mutta kun "säkenöinti" on naistenlehtien luoma harha. Katsokaa kadulla tavallisia ihmisiä. Tämä on tätä, päivästä toiseen. Eikä tavallisena päivänä, tavallisena tuntina, tavallisena minuuttina tarvitse tehdä tai tapahtua mitään hienoa. Riittää, että hengittää, käy kaupassa, syö, käy vessassa, menee nukkumaan. Tätä se on 80 vuotta, jos on onnekas.
Kuulostaa varmaan tylsältä rutiinilta, mutta kun tämän ääreen pysähtyy, voi elämä ehtiä tuntuakin joltain. Ja se ei tunnu adrenaliininsyöksyiseltä huumalta, joka johtaa myös turtumukseen yliannostuksen jälkeen, mutta se tuntuu ihan kivalta.
Että puhtaat lakanat on aika kivoja. Pätkätöitä ja opiskelua. En haikaile mitään yleellisempää, en kuvittele että olisin onnellisempi jos lakanat olisi kalliimmat, enkä halua joka aamu nukkua pitkään niissä lakanoissa, koska ei se sitten tunnu miltään.
Mutta kaikenkaikkiaan tämä ketju on kyllä auttanut aika paljon ja antanut ajattelemisen aihetta. Kiitos kaikille kirjoittaneille! Täytyy nyt kohta poistua koneen ääreltä. Tämä tämänhetkinen ongelma ja tunne liittyy nyt omaan itsetuntooni. En pysty nykyisessä tilanteessani kuvittelemaan itseäni sellaiseen elämään jota tunnen tarvitsevani, koska mielestäni mieheni on vääränlainen ja häpeäisin sitten joko häntä siellä hömpässä tai hänen edessään sitä että harrastan sellaista kaikenlaista hömppää. Pystyn kuitenkin välillä ainakin näkemään hänen hyvät puolensa toisenlaisessa ympäristössä, joten miksi en pystyisi ajattelemaan, että ihmiset piireistään riippumatta saisivat olla onnellisia, kun tutustuvat minuun ja siinä sivussa mieheenikin.