Lue keskustelun säännöt.
Miehet ja naiset, pärjääkö parisuhteessa jos elämä on lähinnä tätä "suorittamista"?
26.07.2012 |
Meillä on a) ihanat lapset b) töitä c) opiskeluja d) uusi omakotitalo keskeneräisine töineen e) lemmikkejä. On meillä molemmilla ollut aikanaan kai tavoitteenakin sellainen keskiluokkainen elämä, että sikäli pitäisi olla iloinen että sitä kohden mennään.
Varmasti olisimme kumpikin mielellämme muutakin, mutta elämä pyörii lapsiperheellisen ja työssäkäyvän aikataulutettua rataa. Puitteet on hyvät eikä sikäli tämä edes ole mitään erityisen raskasta elämää.
Mutta... Ehkä tämä on nyt jotakin x:nnen vuoden yksipuolista parisuhdekriisiä (alkuhuuman päättymisestä ei tosin ole kyse), vai sittenkin tyytymättömyyttä omiin valintoihin ja sen projisoimista puolisoa kohtaan. Vai onko tämä sitä, että taloprojekti alkaa nyt olla lopussa, eikä elämässä ole juuri mitään suurta, ulkopuolista jännityksen aihetta tai projektia, joka täyttäisi ajatukset ja kutkuttaisi vatsanpohjaa.
Miksi nyt tuntuu siltä että olisin ihan mielelläni yksin ja vapaa, asuisin jossain ihan muualla, tekisin ihan eri asioita ja olisin tekemissä ihan eri ihmisten kanssa (aikuisten siis, lapset on tietenkin tulleet jäädäkseen).
Mistä sitä tietää, että on tässä sen oikean ihmisen kanssa? Onko sillä mitään väliä edes, kun eikö päivä täyttyisi ihan samoista hommista riippumatta siitä kenen kanssa asuu, ja kun molemmilla on työt ja muut menot, eihän sitä kovin montaa tuntia ole aikaa istuskella nenät vastakkain. Vai olisiko tämä arkikin jotenkin täyttävämpää jos kumppani olisikin tämän nykyisen sijaan joku muu.
En tästä ole mihinkään lähdössä, enkä oikeasti katsele muita. Emme riitele eikä meillä ole mitään syytä erota. Seksiäkin on, ja läheisyyttä. En eroa vain sen takia, että tuntuu välillä siltä että jos pääsisin ajassa 5-10 vuotta taaksepäin niin voisin kokeilla miten elämässäni kävisi jos tekisinkin jotakin toisin. Enhän pääse ajassa taaksepäin, vaan heittäisin erossa vain pois tämän mitä kohti on ponnisteltu, olisin silti yhtä vanha, vain eronnut. Ja väliaikaistahan tämäkin on.
Mutta miten teillä muilla parisuhteessa menee ajatukset. Pitäisikö tässä aloittaa joku uusi harrastus? Vai alkaa suunnitella lomamatkaa syksylle, ja taas sitten uutta keväälle? Onko elämän täyttäminen projekteilla vain tapa keskittyä epäoleelliseen, vain tarvitaanko sitä että moottori pysyy käynnissä? Pitäisikö ehdottaa miehelle avointa suhdetta ja toivoa että tulisin mustasukkaiseksi ja tietäisin taas että haluaisin juuri tämän miehen? Vai pitäisikö mennä yhdessäö baariin, flirttailla muille ja toivoa että mies tulee mustasukkaiseksi ja osoittaa sen muuttumalla jotenkin, en tiedä edes minkälaiseksi pitäisi muuttua. Pitäisikö ehdottaa asumuseroa, jotta pääsisin sinne omaan asuntooni ja huomaisin ettei se olekaan niin kivaa? Pitäisikö alkaa lukea enemmän kirjoja muiden ihmisten elämästä, jotta ei olisi vaaraa oman perheen rikkomisesta mutta pääsisi kuitenkin kurkistamaan muiden ihmisten elämään?
Ja joo, en ole kesälomalla.
Kommentit (67)
Tutun kuullosta 3-kymppisten(tai 40) elämää. Ongelmahan on se että ei enää ole aikaa ja voimia olla kahdestaan, ei enää löydä niitä mielenkiintoisia juttuja toisesta. Itse sanoin että lähden lomalle kaverin kanssa kun vaimo oli niin kiinni lapsissa ettei voinut jättää niitä viikoksi.
Onko parempi tuhota oma parisuhde suorittamisella ja henkisellä väsymisellä vai antaa lasten jäädä kakkoseksi edes hetken ajan?
Etsiessäni kaverin kanssa lomamatkaa (olisin maksanut kaverillekkin) rupesi rouva miettimään... Kummallista mutta lastenhoitokin järjestyi.
Jo yhden viikon loman aikana tuntui yhtä hyvältä kuin silloin kahdestaan. Huomasi taas miksi on ihastunut toiseen, miksi oikeesti rakastaa toista... Levänneinä olemme olleet parempia vanhempia lapsillemme ja itsellä on parempi olo (raksahommiakin on saatu eteenpäin).
Lapset ei saa tuhota parisuhdetta.
?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikä silloin kolmenkympin kieppeissä, takana vuosien putki erilaisten asioiden tavoittelua ja niiden saavuttamista: valmistuminen, työpaikka, omistusasunto, häät, lapsi, omakotitalo... Kun rakennusurakka oli ohi ja päästiin muuttamaan "unelmien taloon", olo olikin tyhjä. Tässäkö tämä nyt oli? Mitä seuraavaksi? Talossa oli toki vielä viilattavaa ja pihakin laittamatta, mutta mitään "isoa" ei ollut odottamassa. Elämä tuntui kovin valmiilta jo kolmekymppisenä.
Miehen kanssa meni ihan "mukavasti", mutta se odotettu asuminen omassa omakotitalossa ei sitten kuitenkaan ollut ihan sellaista huumaa kuin olin ajatellut. Mies oli raksavuodesta väsynyt, minä kaipasin yhteistä kiertelyä huonekaluliikkeissä ja uuden talon sisustamista yhdessä. Kiertelin sitten yksin kaupoissa, kun mies halusi nauttia siitä, että työpäivän jälkeen tai viikonloppuna ei ole pakko lähteä minnekään, kuten raksa-aikana oli. Samoihin aikoihin töissä eräs työkaveri alkoi osoittaa kiinnostusta minua kohtaan. Juttelimme paljon, flirttailimmekin ja minussa alkoi kasvaa harmitus omia valintojani kohtaan. "Jos vaan olisin sinkku, enkä sidottu perheeseen ja omakotitaloon isoine lainoineen, voisin tuonkin miehen tuosta napata..." Tai jonkun toisen, sillä yllättäen myös muita miehiä alkoi pyöriä ympärilläni. Johtui varmaan omasta muuttuneesta käytöksestäni, pikkulapsivuosien jälkeen heräsin taas eri tavalla elämään naisena ja kyllästyminen arkeen ajoi mukaan flirttailuun ja jännityksen etsimiseen.
Loppujen lopuksi ajauduin suhteeseen tuon työkaverini kanssa. Ensin elin ihanaa huumaa, salailu oli jännittävää ja töissä käyminen ihan eri tavalla kivaa kuin aiemmin. Pikkuhiljaa kaksoiselämä alkoi kuitenkin stressata ja ahdistaa. Lopulta jäimme kiinni, ajauduimme molemmat aviokriiseihin (myös tuo työkaverini oli naimisissa) ja elin aivan helvetillistä aikaa noin vuoden. Jouduin vaihtamaan työpaikkaa, miehen kanssa riitelimme raivokkaasti, mutta järjen valo oli kuitenkin jo syttynyt: "en minä tätä elämää ja tätä perhettä halua vaihtaa mihinkään muuhun." Vaikeiden kuukausien jälkeen päätimme jatkaa yhdessä, mistä alkoikin avioliittomme tähän mennessä onnellisin aika. Nyt tuosta kriisistä on jo joitakin vuosia, mutta edelleen muistelen aikaa, erityisesti tuota salasuhdetta, kauhun väristyksiä tuntien: " miten ihmeessä vaaransin avioliittoni ja perheeni noin lyhytnäköisesti?" Toisaalta ymmärrän myös, mikä tilanteeseen johti; oman lapsellisuuteni ja tyhmyyteni lisäksi jonkinlainen ikäkriisi. Seuraavan (ikä-)kriisin kohdatessa käyttäydyn kuitenkin varmasti toisin, virheistä olen ottanut opikseni.
En siis AP:ta osaa auttaa muuten kuin jakamalla oman kokemukseni vastaavasta kriisistä. Ymmärrän hyvin, miltä sinusta tuntuu, mutta toivon, että pääset kriisistä yli järkevämmin kuin minä...
tyypillistä kriisiä elät juuri nyt, kun ns kaikki tavallinen perusjuttu on saavutettu. Ihan normaalia pohtia juuri noita kysymyksiä.
Suosittelen lukemaan näistä jutuista, opit tajuamaan paremmin ja selviydyt tästä kriisistä paremmin.
Älä missään tapauksessa ala haihattelemaan salarakasta tms, jolla tulet pilaamaan oikeasti hyvän elämäsi.
Nauti ja rakasta, opettele.
Turhaa lienee sanoa että olisiko pitänyt miettiä etukäteen, näköjään ei tullut mietittyä tarpeeksi. Eikä kasvettua henkisesti. Tai silloin aikanaan kai tämä mitä nyt on, tuntui kaukaisemmalta ja sellaiselta, mitä kohti ihmiset nyt yleensä elämässään menee ja mitä ilman ovat onnettomia, joten hölmöä olisi ollut olla tarttumatta tilaisuuteen.
Millä tavalla tällainen perheellinen ja työssäkäyvä ihminen nyt sitten kasvaa henkisesti?
Aika samalta kuulostaa kieltämättä. Sanoit, että parisuhteessanne alkoi vaikeuksien jälkeen onnellisempi aika kuin ennen. Miten näin jälkikäteen ajatellen olisitte päässeet siihen samaan käymättä sitä repivää kriisiä läpi?
Tarkoitan, että onko niin että vastoinkäymiset jalostaa ja se mikä ei tapa, vahvistaa, ja koska niitä vaikeuksia ei nyt oikein ole ollut, niin tämä hyväkin tuntuu ihan-samalta. Ja minkä sille sitten voi tehdä? Alanko tehdä mielikuvaharjoituksia, joissa menetän kaiken?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohtakaa se raksa pariksi vuodeksi. Hankkikaa joka kuukaudelle lastenhoitaja edes yhdeksi illaksi. Menkää syömään hyvin ravintolaan...
Vuokratkaa mökki viikonlopuksi. Menkää kahdestaan lintsille. Ottakaa parisuhde tärkeimmäksi, menkää vaikka parisuhde terapiaan, siellä juttelette näitä asioita.
Teidän on pakko varastaa aikaa lapsilta, muuten kuolette niihin.
jokainen ajattelee joskus että elämä ei menekään kuten haaveili tai arkinen suorittaminen ei oikeastaan johda mihinkään. Pitäisi kokea ja saavuttaa "jotain" ennenkuin on liian myöhäistä. Mutta mitä??
Olen aina ollut suorittaja, en osaa rentoutua ollenkaan - nykyinen mieheni on sitä jo 16 vuotta yrittänyt opettaa. Seuraus: ollaan rakennettu itse 2 taloa ja touhutaan kaikenlaista koko ajan:D Kumpi tartutti kumman?? Ei vaan, lomilla osaan jo lötkötellä rannalla jopa 3-4 tuntia putkeen joten olen minäkin edistynyt.
Mutta koko ajan on huono omatunto jos ei tee jotain!! Vaikka mies on ihana, kekseliäs ja jaksaa viihdyttää minua kaikin tavoin joskus kaipaan jotain muuta - toisenlaista miestä, toisenlaista seksiä, toisenlaista elämää. Kuten varmaan hänkin joskus haikailee muista naisia. Kutenkin olemme uskolliset toisillemme, emmekä tarvitse muita fyysisesti eikä henkisesti.
Mutta kuitenkin, viileän kesän ja loman loppumisen ahdistamana ajattelen jo seuraavia reissuja ja seuraavaa kesää; remontit ja muut pikkuhommat syksyn ja talven aikana on vain välietappeja ensikesään... Kun osaisi olla tyytyväinen tähän hetkeen!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" miten ihmeessä vaaransin avioliittoni ja perheeni noin lyhytnäköisesti?" Toisaalta ymmärrän myös, mikä tilanteeseen johti; oman lapsellisuuteni ja tyhmyyteni lisäksi jonkinlainen ikäkriisi.
Vaaransit? Avioliittoja ja perheitä saa uusia. Nuoruutta ei.
Teidän on pakko varastaa aikaa lapsilta, muuten kuolette niihin.
Ei avioerossakaan yleensä ihan suoraan siihen ja niiltä seisovilta kuolla. Lapsissakin yleensä vielä henki pihisee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Milalisena näet tulevaisuutenne? Haaveiletteko tekevänne jotain mukavaa, kun lapset on isoja ja päsette rauhassa tekemään ja menemään? Kuvitteletko itsesi hänen kainaloonsa auringonlaskuun ja olemaan onnellinen?
Meillä on tavallaan paljon yhteistä, tavallaan taas... En tiedä onko. Tuntuu ehkä että me molemmat ollaan tässä jotenkin latistuttu. Mistä tietää onko se pysyvä tila vai paraneeko asia jossain vaiheessa. Tuntuu, että olisin erilainen jos minulla olisi kumppani joka on kiinnostunut vaikka musiikista ja kirjallisuudesta. Että sillä tavalla minäkin kai joutuisin miettimään niitä. Tai on tämä nykyinenkin kiinnostunut, lukee paljon muttei kaunokirjallisuutta. Ja jos lukeekin, niin keskustelu ei ole mitään säkenöivää, vaan lähinnä että "ootko lukenu tota Alkemistia?" "Oon." "Se oli niin huono." "Joo en tajua miksi sitä niin kehutaan." "Niinpä." Mutta toki minäkin varmaan voisin olla säkenöivämpi ihan jo tässä suhteessa ja näissä keskusteluissa.
En haaveile tekeväni jotain mukavaa 15-20 vuoden päästä miehen kanssa. Näen silloin itseni 40-50 vuotiaana naisena tekemässä kaikenlaista, mutten näe miestäni siinä mukana. Toisaalta en silti halua erota, en mielelläni edes sitten kun lapset on isompia.
aloita uusi harrastus, kouluta itseäsi, kehitä itseäsi henkisellä tiellä, liity johonkin seuraan tai lukupiiriin, tule uskoon,vaihda työpaikkaa, ala yrittäjäksi - ihan mitä vaan joka antaa sinulle jotain omaa ja henkilökohtaista, ja jossa voit kehittyä ja pyrkiä eteenpäin.
Sinun kohdallasi on nimittäin niin että koska alkuperäiset tavoitteesi eivät olleet kovin korkealla (en nyt siis väheksy sinua, lue tämä loppuun niin ymmärrät mitä tarkoitan), niin olet ne saavuttanut suhteellisen helposti, ja nyt elämäsi tuntuu tyhjältä. Sinulla on se keskiluokkainen elämä mitä halusit, mutta se ei nyt tuotakaan onnea ja tyydystä. Olet jämähtänyt paikoillesi ja ehkä tiettyyn mukavuusalueeseen.
Aika ajoin (noin 5v välein) tulisi tarkastella elämäänsä tavoiteorientoituneesti - ja nyt en tarkoita pyrkyryyttä tai kunnianhimoa - vaan sitä että tarkastelee haaveensa, unelmansa, ja vertaa sitä toteutuneeseen tilanteeseen. Jos kaikki on saavutettu, on aika laittaa rimaa korkeammalle tai sitten etsiä tavoitteita ihan uudesta aihepiiristä.
---Tällainen arki turruttaa helposti, latistaa unelmat, saa ihmiselon tuntumaan lattealta, jos ei itse pidä huolta siitä omasta virikkeellistymisestään. Koska oma tilanne on huono (siis ei ole mitään mummoloita apuna) enkä koskaan pääse irtiottoon perhe-elämästä, olen vain muuttanut ASENNETTANI ja sopeutunut tähän. Eli tavallaan kun luopuu voivottelusta ja turhan toivomisesta ("voi kun meillä mummot hoitaisi edes joskus" jne) niin sitten voi hyväksyä elämän realiteetit sellaisenaan, ("sitä apua ei nyt vaan tule vaikka miten toivoisi") ja sen jälkeen voi vapauttaa energian turhan kaihoamisesta johonkin muuhun. Hm, vähän vaikeaselkoisesti selitetty mutta toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitan.
Tsemppiä sinulle, uskon että saat tilanteesi muuttumaan kun arvioit sitä realistisesti ja käännät katseen kohti tulevaan. Turha haikailu ei kannata, mutta realistiset unelmat ja tavoitteet kylläkin.
Meillä tosin ei tilanne ole noin raskas, vaan tavallaan aika helppoakin verrattuna teidän tukiverkottomaan elämään. Mutta varmaan tuo katseen kääntäminen kohti tulevaa on silti avainasemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voinen onnitella miestäni, saanut minustakin aseksuaalin:´(
Me vietämme syksyllä 12v hääpäiväämme ja syksyllä tulee myös 20v yhteistä taivalta talsittuna, lapsi on 2 ala-asteikäistä joista nuorempikin pian 10v, on oma koti jota makselemme ymv.
Meillä loppui seksi lähes täysin joskus 6-7v sitten en edes muista tarkalleen että milloin mutta joskus kuopuksen syntymän jälkeen.
Mies on meillä ollut se haluton osapuoli ja asiasta on käyty sen miljoonat puhelut ja niin hyvässä kuin vähemmänkin hyvässä hengessä.
Se minkä olen tänäkesänä huomannut on se että kavahdan miehen yrityksiä lähestyä, äärimmäisen surullista tiedän, mutta kai ne on ne defenssimekanismit mitkä rulettaa, kaava olisi nimitätin taas se että mies haluaa 2-3x ja sitten viikkojen tai oikeastaan kuukausien tauko.
Edes 4-6kk täystauot eivät ole hänen puoleltaan tavattomia.
Minä olen niin heikko etten ole saanut eroa otetuksi, hän on kuitenkin hyvä isä lapsillemme ja muuten mukava mies, ei juo eikä hakkaa, on älykäs ja huumorintajumme natsaa.
Eli tässä sitä elellään ja mennään eteenpäin kohti keski-ikää (vaikka kai olen jo sitäkin 35v ikäisenä) ja vanhuutta kunnes kuolema korjaa, jos ei sitten korjaa liian aikaisin.
Sitä en tiedä millaista meillä on kun olemme pidempiä aikoja täysin kaksin, onko meitä enää..mutta eipä siihenkään enää montaa vuotta ole..
3-kympin kriisi tulee ekana mieleen. Tai 4-kympinkin, mutta epäilen että oletenemmänkin 30v kuin 40v.
Väliarviot kuuluvat elämään. Katsoo taaksepäin, katsoo eteenpäin. Pysähtyy. Onko ihminen koskaan tyytyväinen siihen mitä on? Haluaako sinkku parisuhdetta ja avioitunut sinkkuelämää?
Minä keskityn nykyisin elämään tässä ja nyt. Teen kiitollisuuslistoja (auttavat oikeesti), teen edes yhden asian päivässä, josta todella nautin (käyn kahvilassa rauhassa, teen jalkakuorinnan saunassa, lenkkeilen tms), koitan muistaa mihin miehessäni rakastuin, käperryn hänen kainaloonsa joka ilta, lähettelen romanntisia tekstareita, teen hyvää ruokaa, josta perheeni lisäksi nautin itse...
Varmaan on niin, että oli miten vain, sitä helposti on näkevinään ruohon vihertävämpänä toisella puolella.
30-kriisi on lähempänä kuin 40-kympin, vaikkakaan kolmikymppisiä en vielä ole viettänyt. En ole koittanut noita romanttisia tekstiviestejä. Ehkä en vain panosta itse siis tarpeeksi parisuhteeseen. Mutta mistä tiedän, jos nyt aloitan kuhertelun, ja siitä jotain tunnetta herää, että onko se todellista vai olenko vain psyykannut itseni siihen. Vai onko sillä väliä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensiksi sanoisin niille, jotka väittävät AP:n identiteetin olevan hukassa tai kehityksen jääneen kesken: ette taida vielä itse olla niin kehittyneitä, että olisitte tuossa vaiheessa. Identiteetti ei ole paikalleen jäsmähtänyt tila, se muuttuu.
"Minä elin aina samaa päivää,
ikävöin betoninharmaata ikävää.
Odotin elämän antavan enemmän
kuin unia toivoa täynnä
ja taidon herätä aina samaan huomiseen."
Tältä musta tuntui pari vuotta sitten. Mulla oli jonkinlainen kriisi, kun varmistui, että lapsilukumme on tässä. Enää ei tule enempää, sitä optiota ei ole. Se pysäytti katsomaan, missä ollaan ja ennen kaikkea, mitä on edessä. Tätä samaa, sinänsä hyvää elämää päivästä toiseen? Millainen nainen/vaimo/äiti olen, millaiseksi olen tulossa? Joskus muistelin kaiholla sitä aikaa, kun olin vielä "vapaa" menemään, mutta rehellisyyden nimissä, mitä silloin eniten toivoin? Sitä, että joku tulisi ja ottaisi kiinni, että olisi joku, jonka kanssa jakaa kaikki.
En ole mielestäni suorittanut elämääni, pikemminkin olen kokenut vähän ajelehtivani. Olen kiitollinen ja iloinen siitä, mitä olemme saavuttaneet, vaikka kaikkeen ei tietysti ole itse voinut vaikuttaa. Puolisoon olen aina ollut tyytyväinen ja olen ajatellut viettäväni loppuelämäni hänen kanssaan, mutta silti jokin jäyti. Sen neuvon uskaltaisin AP:lle antaa, että älä leiki mustasukkaisuudella. Siinä voi polttaa siipensä.
Mitään ihmelääkettä ei ollut. Kävin ajatuksia läpi, kirjoitin niitä paperille, tein pitkiä pyörälenkkejä itsekseni ja otin asian puheeksi läheisen ystäväni kanssa. Huomasin, etten ollutkaan ainoa. Aloitin uuden harrastuksen, joka kirjaimellisesti voimaannutti ;) Sain pari kertaa viikossa tyhjentää pääni kaikesta muusta. Aloin tulla paremmin toimeen itseni kanssa, antaa armoa itselleni, iloita onnistumisista. Se heijastui siihen, miten kohtelin miestäni, mikä taas heijastui takaisin muhun.
Mulla auttoi myös se, että mulla oli mieheni kanssa suunnitteilla yhteinen matka ja siihen liittyvä projekti. Oli jotain, joka yhdisti, joka antoi perspektiiviä. Että elämässä on jotain muutakin kuin aina nämä samat rutiinit. Ja se vanha klisee pitää paikkansa: hyvä, uskollinen puoliso ei ole itsestäänselvyys. Sitä kannattaa arvostaa ja se kannattaa kertoa myös puolisolle.
siis itse olla erilainen, ja ajattelet, että joku muu mies tekisi sinustakin erilaisen, jotenkin paremman? Vai haluaisitko toisenlaisen miehen, koska et vain enää ole tyytyväinen nykyiseen? Ja pitääkö sulla ylipäätään sitten olla koko ajan mies, siis jos esim. eroaisit nyt ja olisit sitten sinkku vaikka viisi vuotta niin haluaisitko erota silti?
Haluat vaan aina jotain uutta ja lisää, et ole koskaan tyytyväinen saavutuksiisi. Käy vaikka huono-osasten yömajalla tai ruokajonossa katsomassa miltä siellä näyttää, ehkä taas arvostat omaa elämää ja sitä mitä sulla on. Nykyään pitäisi olla kiitollinen siitä että on terve ja terveet lapset, työ sekä turvallista olla. Silloin tällöin on hyä hetkeksi pysähtyä katsoa peiliin ja miettiä noita asioita.
Itse ainakin pohdin noita asioita silloin kun lapset olivat pienempiä ja arki oli sellaista hyvin tasaista ja toistui aina samanlaisena. nyt kun ovat kaikki jo koulussa ja poikapuolikin täysi-ikäinen, niin alkaa olla ihan oikeasti omaa aikaa ja olenkin hankkinut itselleni uusia harrastuksia, ystäviä jne. Kaikkea ei tartte suunnitella niin tarkkaan etukäteen, elämä on helpottunut huomattavasti.
Haluaisitko siis itse olla erilainen, ja ajattelet, että joku muu mies tekisi sinustakin erilaisen, jotenkin paremman?
Haluaisin olla erilainen (vai enemmän sellainen kuin uskoisin voivani olla) ja uskoisin että erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen auttaisi siinä.
Vai haluaisitko toisenlaisen miehen, koska et vain enää ole tyytyväinen nykyiseen?
Haluaisin.
Ja pitääkö sulla ylipäätään sitten olla koko ajan mies, siis jos esim. eroaisit nyt ja olisit sitten sinkku vaikka viisi vuotta niin haluaisitko erota silti?
Ei tarvitse olla, haluaisin mielelläni olla sinkku.
Mutta jos nyt olisin sinkku, jonkun ajan päästä kai haluaisin taas ainakin jollain tasolla vakiintuneen parisuhteen. Sitten haluaisin jonkun joka olisi hyvä isä lapsille ja tykkäisi jollain tasolla eläimistä, ja jolla olisi muutenkin paljon samoja ominaisuuksia kuin nykyisessä miehessäni. Ja voisi olla etten löytäisi ketään, tai ainakaan ketään joka olisi minusta kiinnostunut, tai uskollinen. Ja edelleen, en halua erota nyt tästä. Kunhan rimpuilen, mielessäni.
ei mies, ei talo, ei työ, vaan vain sinä itse voit tehdä elämästäsi onnellisen. Uusi mies ei sitä tee, eikä uusi kämppä jne.
Sitä ei nyt voi tietää kuinka tulevaisuudessa on!
Onko teillä yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Milalisena näet tulevaisuutenne? Haaveiletteko tekevänne jotain mukavaa, kun lapset on isoja ja päsette rauhassa tekemään ja menemään? Kuvitteletko itsesi hänen kainaloonsa auringonlaskuun ja olemaan onnellinen?
Itse erosin edellisestä miehestäni ja vaihdoin toiseen ja se kyllä kannatti. Edellisen kanssa en nähnyt mitään tulevaisuutta. Tosin hän oli muutenkin lukkiutunut loppuvuosina, kommunikaatio ei pelannut.
Nykyisen mieheni kanssa jaamme yhteiset haaveemme ja olen varma, että hänen kanssaan alkaakin ihan uusi onnen aika, kun meidän kaikkilapset muuttavat pesästä! On ihanaa ja turvallista vanheta hänen kanssaan.
Ja meidän elämä on aikamoista puurtamista nyt, hyvä että joinain päivinä ehdimme ollenkaan nähdä. Tukiverkkoja ei ole.