Lue keskustelun säännöt.
Miehet ja naiset, pärjääkö parisuhteessa jos elämä on lähinnä tätä "suorittamista"?
26.07.2012 |
Meillä on a) ihanat lapset b) töitä c) opiskeluja d) uusi omakotitalo keskeneräisine töineen e) lemmikkejä. On meillä molemmilla ollut aikanaan kai tavoitteenakin sellainen keskiluokkainen elämä, että sikäli pitäisi olla iloinen että sitä kohden mennään.
Varmasti olisimme kumpikin mielellämme muutakin, mutta elämä pyörii lapsiperheellisen ja työssäkäyvän aikataulutettua rataa. Puitteet on hyvät eikä sikäli tämä edes ole mitään erityisen raskasta elämää.
Mutta... Ehkä tämä on nyt jotakin x:nnen vuoden yksipuolista parisuhdekriisiä (alkuhuuman päättymisestä ei tosin ole kyse), vai sittenkin tyytymättömyyttä omiin valintoihin ja sen projisoimista puolisoa kohtaan. Vai onko tämä sitä, että taloprojekti alkaa nyt olla lopussa, eikä elämässä ole juuri mitään suurta, ulkopuolista jännityksen aihetta tai projektia, joka täyttäisi ajatukset ja kutkuttaisi vatsanpohjaa.
Miksi nyt tuntuu siltä että olisin ihan mielelläni yksin ja vapaa, asuisin jossain ihan muualla, tekisin ihan eri asioita ja olisin tekemissä ihan eri ihmisten kanssa (aikuisten siis, lapset on tietenkin tulleet jäädäkseen).
Mistä sitä tietää, että on tässä sen oikean ihmisen kanssa? Onko sillä mitään väliä edes, kun eikö päivä täyttyisi ihan samoista hommista riippumatta siitä kenen kanssa asuu, ja kun molemmilla on työt ja muut menot, eihän sitä kovin montaa tuntia ole aikaa istuskella nenät vastakkain. Vai olisiko tämä arkikin jotenkin täyttävämpää jos kumppani olisikin tämän nykyisen sijaan joku muu.
En tästä ole mihinkään lähdössä, enkä oikeasti katsele muita. Emme riitele eikä meillä ole mitään syytä erota. Seksiäkin on, ja läheisyyttä. En eroa vain sen takia, että tuntuu välillä siltä että jos pääsisin ajassa 5-10 vuotta taaksepäin niin voisin kokeilla miten elämässäni kävisi jos tekisinkin jotakin toisin. Enhän pääse ajassa taaksepäin, vaan heittäisin erossa vain pois tämän mitä kohti on ponnisteltu, olisin silti yhtä vanha, vain eronnut. Ja väliaikaistahan tämäkin on.
Mutta miten teillä muilla parisuhteessa menee ajatukset. Pitäisikö tässä aloittaa joku uusi harrastus? Vai alkaa suunnitella lomamatkaa syksylle, ja taas sitten uutta keväälle? Onko elämän täyttäminen projekteilla vain tapa keskittyä epäoleelliseen, vain tarvitaanko sitä että moottori pysyy käynnissä? Pitäisikö ehdottaa miehelle avointa suhdetta ja toivoa että tulisin mustasukkaiseksi ja tietäisin taas että haluaisin juuri tämän miehen? Vai pitäisikö mennä yhdessäö baariin, flirttailla muille ja toivoa että mies tulee mustasukkaiseksi ja osoittaa sen muuttumalla jotenkin, en tiedä edes minkälaiseksi pitäisi muuttua. Pitäisikö ehdottaa asumuseroa, jotta pääsisin sinne omaan asuntooni ja huomaisin ettei se olekaan niin kivaa? Pitäisikö alkaa lukea enemmän kirjoja muiden ihmisten elämästä, jotta ei olisi vaaraa oman perheen rikkomisesta mutta pääsisi kuitenkin kurkistamaan muiden ihmisten elämään?
Ja joo, en ole kesälomalla.
Kommentit (67)
Käy vaikka huono-osasten yömajalla tai ruokajonossa katsomassa miltä siellä näyttää, ehkä taas arvostat omaa elämää ja sitä mitä sulla on.
Tiedättekö, tuo ei auta. Tajuattekohan yhtään, mistä tässä jutussa on kyse? Ei se aina ole sitä, että on suorittanut elämää joidenkin muiden normien mukaisesti tai että on henkisesti tyhjä. Se, että pysähtyy miettimään ja uskaltaa vaikka tänne kirjoittaa, ei ole osoitus pinnallisuudesta tai materialistisuudesta, päin vastoin.
Olin kiitollinen kaikesta, olin hyvin tietoinen siitä, että perheessäni monet asiat olivat keskimääräistä paremmin. On rakastava mies, on kaksi elävää lasta, on katto pään päällä. Oliko se sitten iän aiheuttamaa kriisiä vai mitä, mutta ekan kerran oikeasti pysähdyin miettimään, että nyt ollaan tässä ja vielä on monta vuosikymmentä edessä, toivottavasti. Mihin ja miten aion ne käyttää? Kenelle elän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ainakin pohdin noita asioita silloin kun lapset olivat pienempiä ja arki oli sellaista hyvin tasaista ja toistui aina samanlaisena. nyt kun ovat kaikki jo koulussa ja poikapuolikin täysi-ikäinen, niin alkaa olla ihan oikeasti omaa aikaa ja olenkin hankkinut itselleni uusia harrastuksia, ystäviä jne. Kaikkea ei tartte suunnitella niin tarkkaan etukäteen, elämä on helpottunut huomattavasti.
Auttaako se oma aika sillä tavalla, että sitten kumppani ominaisuuksineen (hyvine ja huonoineen) ei vaikuta omaan identiteettiin ja elämän sisältöön enää niin paljon? Vaikka nytkin tuntuu että aika harvoin me lopulta nähdään. Mutta ehkä voin ajatella niin, että tulevaisuudessa tulee kyllä vielä uusia ihmissuhteitakin ja uusia kokemuksia, vaikka tämä puolison paikka on nyt varattu. Niinkö?
Itse ainakin pohdin noita asioita silloin kun lapset olivat pienempiä ja arki oli sellaista hyvin tasaista ja toistui aina samanlaisena. nyt kun ovat kaikki jo koulussa ja poikapuolikin täysi-ikäinen, niin alkaa olla ihan oikeasti omaa aikaa ja olenkin hankkinut itselleni uusia harrastuksia, ystäviä jne. Kaikkea ei tartte suunnitella niin tarkkaan etukäteen, elämä on helpottunut huomattavasti.
Auttaako se oma aika sillä tavalla, että sitten kumppani ominaisuuksineen (hyvine ja huonoineen) ei vaikuta omaan identiteettiin ja elämän sisältöön enää niin paljon? Vaikka nytkin tuntuu että aika harvoin me lopulta nähdään. Mutta ehkä voin ajatella niin, että tulevaisuudessa tulee kyllä vielä uusia ihmissuhteitakin ja uusia kokemuksia, vaikka tämä puolison paikka on nyt varattu. Niinkö?
hyvät ja huonot puolensa ja olet muutaman vuoden päästä taas samassa tilanteessa. Minusta et voi etsiä onnea miehestä tai joudut tekemään sitä loppuelämäsi. Hankala selittää :)
3-kympin kriisi tulee ekana mieleen. Tai 4-kympinkin, mutta epäilen että oletenemmänkin 30v kuin 40v.
Väliarviot kuuluvat elämään. Katsoo taaksepäin, katsoo eteenpäin. Pysähtyy. Onko ihminen koskaan tyytyväinen siihen mitä on? Haluaako sinkku parisuhdetta ja avioitunut sinkkuelämää?
Minä keskityn nykyisin elämään tässä ja nyt. Teen kiitollisuuslistoja (auttavat oikeesti), teen edes yhden asian päivässä, josta todella nautin (käyn kahvilassa rauhassa, teen jalkakuorinnan saunassa, lenkkeilen tms), koitan muistaa mihin miehessäni rakastuin, käperryn hänen kainaloonsa joka ilta, lähettelen romanntisia tekstareita, teen hyvää ruokaa, josta perheeni lisäksi nautin itse...
Varmaan on niin, että oli miten vain, sitä helposti on näkevinään ruohon vihertävämpänä toisella puolella.
30-kriisi on lähempänä kuin 40-kympin, vaikkakaan kolmikymppisiä en vielä ole viettänyt. En ole koittanut noita romanttisia tekstiviestejä. Ehkä en vain panosta itse siis tarpeeksi parisuhteeseen. Mutta mistä tiedän, jos nyt aloitan kuhertelun, ja siitä jotain tunnetta herää, että onko se todellista vai olenko vain psyykannut itseni siihen. Vai onko sillä väliä?
Muutos alkaa vain ja ainoastaan itsestä. Tulet huomaamaan mikä vaikutus on, kun lähettelet romanntisia (tai pikkutuhmia) tekstareita, jätät post it-lapun hänen eväisiinsä "Ps. I love you"-tyyliin, hierot hartioita, puhut rakkaudesta...Avaa keskustelu tulevaisuudesta; kysy missä miehesi teidät näkee 50-kymppisinä. Älä lannistu, jos hän menee vaikeaksi, jatka itse siitä mihin hän jäi. Voisitteko jakaa unelmia mökkeilystä yhdessä, juhlista joita emännöitte ja isännöitte aamun pikkutunneille, kaukomatkoista, yhteisestä yrityksestä...mistä tahansa! Missä näette teidät parina asumassa: Suomessa, ulkomailla, Lapissa, Hangossa? Olisiko teillä lapsenlapsia? Millaisia isovanhempia yhdessä olisitte?
Mielikuvaharjoitukset lujittavat suhdetta miltei enemmän kuin joku Lintsi-päivä. Tämä on minun kokemukseni, joskin yhteistä aikaakin olisi hyvä olla ilman lapsia.
Voit sairastua, miehesi voi nmenettää työnsä, lapsi voi kuolla.
Kannattaa elää nyt kun asiat on hyvin. Onni on turvallisessa, taloudellisesti turvatussa arjessa, jos sen vain haluaa nähdä.
Valitettavan usein hyvän tajuaa, kun pohja pettää.
Kokemusta on :( Vuoden sisällä oman lapsen vakava tapaturma, puolison työttömyys ja sairaus, äitini terminaalihoidossa. Talous tiukilla ja tulevaisuus näyttää toivottomalta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin olla erilainen (vai enemmän sellainen kuin uskoisin voivani olla) ja uskoisin että erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä oleminen auttaisi siinä.
Sä voit muuttaa vain itseäsi. Se voi saada aikaan muutoksia muissakin, mutta sun pitää aloittaa itsestäsi.
Tutustu ihmeessä muihin ihmisiin! Mulla on ystäviä, sisaruksia, työkavereita ja harrastuskavereita, joiden kanssa voi jakaa eri asioita eri tavoin, päästää erilaisia puolia persoonastani esiin.
Ei pidä ajatella, että puolison pitää täyttää kaikki henkiset ja fyysiset tarpeet, että kaikessa
pitää olla samalla aaltopituudella tai että kaikki erimielisyydet pitää pystyä sopimaan.
Itse ainakin pohdin noita asioita silloin kun lapset olivat pienempiä ja arki oli sellaista hyvin tasaista ja toistui aina samanlaisena. nyt kun ovat kaikki jo koulussa ja poikapuolikin täysi-ikäinen, niin alkaa olla ihan oikeasti omaa aikaa ja olenkin hankkinut itselleni uusia harrastuksia, ystäviä jne. Kaikkea ei tartte suunnitella niin tarkkaan etukäteen, elämä on helpottunut huomattavasti.
Auttaako se oma aika sillä tavalla, että sitten kumppani ominaisuuksineen (hyvine ja huonoineen) ei vaikuta omaan identiteettiin ja elämän sisältöön enää niin paljon? Vaikka nytkin tuntuu että aika harvoin me lopulta nähdään. Mutta ehkä voin ajatella niin, että tulevaisuudessa tulee kyllä vielä uusia ihmissuhteitakin ja uusia kokemuksia, vaikka tämä puolison paikka on nyt varattu. Niinkö?
hyvät ja huonot puolensa ja olet muutaman vuoden päästä taas samassa tilanteessa. Minusta et voi etsiä onnea miehestä tai joudut tekemään sitä loppuelämäsi. Hankala selittää :)
Mutta voinko ajatella, että voin joskus tulevaisuudessa, kun aikaa alkaa taas olla, tutustua kuitenkin sellaisiin ihmisiin - miehiin tai naisiin - joiden kanssa kuvittelisin voivani puhua asioista jotka vaikka ei miestä niin kiinnosta. Vaikka en olisi missään romanttisessa suhteessa niihin ihmisiin, siis.
Onko siis ihan normaalia, että voi olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa se perhe-elämä tuntuu hyvältä, ja sitten muissa tilanteissa kuitenkin voi omana itsenään tutustua ja imeä vaikutteita sellaisistakin ihmisistä, jotka vaikka miestä ei niin kiinnosta. Vai onko kyseenalaista, jos perheellisellä ihmisellä on ystäviä tai tuttavia, joita ei kutsuisi kotiinsa vaikka illalliselle. Koska epäilisi että se olisi kuitenkin kiusallista koska mies on maailmasta a ja ystävät maailmasta b.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaako se oma aika sillä tavalla, että sitten kumppani ominaisuuksineen (hyvine ja huonoineen) ei vaikuta omaan identiteettiin ja elämän sisältöön enää niin paljon?
Osittain. Tavallaan se on itsenäisyyttä ja vastuun ottamista omasta hyvinvoinnistaan, että hakeutuu sellaiseen toimintaan tai sellaisten ihmisten pariin, jossa viihtyy. Saa ehkä uusia näkökulmia itseensä ja elämäänsä, toteuttaa itseään. Silloin on mielestäni ihmisenä ehjempi kuin jos olisi "vain" puoliso, puolet jostakin...
Silloin myös se puoliso näyttäytyy enemmän omana valintana ja päätöksenä. Että haluan oikeasti viettää elämäni tuon ihmisen kanssa. Se on vapautta. Aina parempi, jos molemmat voivat luottaa toistensa tukeen.
En tiedä, onko tästä apua. Tuntuu, että itsekin vielä pohdin paljon, miten olla lähellä, yhdessä, mutta silti irrallaan.
Itse ainakin pohdin noita asioita silloin kun lapset olivat pienempiä ja arki oli sellaista hyvin tasaista ja toistui aina samanlaisena. nyt kun ovat kaikki jo koulussa ja poikapuolikin täysi-ikäinen, niin alkaa olla ihan oikeasti omaa aikaa ja olenkin hankkinut itselleni uusia harrastuksia, ystäviä jne. Kaikkea ei tartte suunnitella niin tarkkaan etukäteen, elämä on helpottunut huomattavasti.
Auttaako se oma aika sillä tavalla, että sitten kumppani ominaisuuksineen (hyvine ja huonoineen) ei vaikuta omaan identiteettiin ja elämän sisältöön enää niin paljon? Vaikka nytkin tuntuu että aika harvoin me lopulta nähdään. Mutta ehkä voin ajatella niin, että tulevaisuudessa tulee kyllä vielä uusia ihmissuhteitakin ja uusia kokemuksia, vaikka tämä puolison paikka on nyt varattu. Niinkö?
hyvät ja huonot puolensa ja olet muutaman vuoden päästä taas samassa tilanteessa. Minusta et voi etsiä onnea miehestä tai joudut tekemään sitä loppuelämäsi. Hankala selittää :)
Mutta voinko ajatella, että voin joskus tulevaisuudessa, kun aikaa alkaa taas olla, tutustua kuitenkin sellaisiin ihmisiin - miehiin tai naisiin - joiden kanssa kuvittelisin voivani puhua asioista jotka vaikka ei miestä niin kiinnosta. Vaikka en olisi missään romanttisessa suhteessa niihin ihmisiin, siis. Onko siis ihan normaalia, että voi olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa se perhe-elämä tuntuu hyvältä, ja sitten muissa tilanteissa kuitenkin voi omana itsenään tutustua ja imeä vaikutteita sellaisistakin ihmisistä, jotka vaikka miestä ei niin kiinnosta. Vai onko kyseenalaista, jos perheellisellä ihmisellä on ystäviä tai tuttavia, joita ei kutsuisi kotiinsa vaikka illalliselle. Koska epäilisi että se olisi kuitenkin kiusallista koska mies on maailmasta a ja ystävät maailmasta b.
kaikki ole edes miestäni koskaan tavaneet, eikä minusta ole tarvettakaan. Minun ystäviäni he ovat, eivätkä miehen. Käyn harrastamassa ilman miestäni, illanvietoissa, kaveriporukalla ulkomailla jne. Ei mun miestäni kiinnosta esim. mun homoystävien jutut, joten me treffataan sitten jossain kahvilassa tms. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
-syntynyt kultalusikka perseessä
-haaveillut prinssistä
-sitten kun tuli prinssi niin on haaveiltu oikeanlaisesta ýllätyskosimisesta.
-sen jälkeen on ollut projektina ne suuret omannäköiset prinsessahäät (tässä vaiheessa mies on jo alkanut unohtua kun on saatu kosinta ja jännitystä mahanpohjaan sillä, että onko komeammat häät kuin kavereilla)
-seuraava projekti oli vauva. Ihanaa, taas sisältöä elämään kun on saatu tyttökavereiden kanssa ihailla me &I vaatteita ja vertailla vaunuja ja toppapukuja ja suorittaa raskautta ja vauvaa.
-seuraavaksi taloprojekti kun elämä on välillä tuntunut tylsältä. Mies rakentamaan ap.lle unelmaa. Ja taas elämä maistuu kun saa hakea tapetteja ja suunnitella.
Nyt sitten pitäisi elää kun on se mies, kuka on ollut sivuseikka vain toteuttamassa ap.n projekteja. Lapsiakaan ei enää tehdä ja elämän pitäisi olla tässä ja nyt.
Olisi kannattanut elää, eikä tehdä elämästään projektia. Arjensietokyky on melko hyvä kyky olla olemassa.
"Voisin lyödä vaikka vetoa, että ap on elänyt näin"
Voisin vaikka lyödä vetoa, että ap ei ole elänyt näin, kun taas kirjoittajalla on vielä elämässään paljon opittavaa - ainakin empatian saralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihminen uskot voivasi olla, verrattuna siihen millainen olet nyt?
-syntynyt kultalusikka perseessä
-haaveillut prinssistä
-sitten kun tuli prinssi niin on haaveiltu oikeanlaisesta ýllätyskosimisesta.
-sen jälkeen on ollut projektina ne suuret omannäköiset prinsessahäät (tässä vaiheessa mies on jo alkanut unohtua kun on saatu kosinta ja jännitystä mahanpohjaan sillä, että onko komeammat häät kuin kavereilla)
-seuraava projekti oli vauva. Ihanaa, taas sisältöä elämään kun on saatu tyttökavereiden kanssa ihailla me &I vaatteita ja vertailla vaunuja ja toppapukuja ja suorittaa raskautta ja vauvaa.
-seuraavaksi taloprojekti kun elämä on välillä tuntunut tylsältä. Mies rakentamaan ap.lle unelmaa. Ja taas elämä maistuu kun saa hakea tapetteja ja suunnitella.Nyt sitten pitäisi elää kun on se mies, kuka on ollut sivuseikka vain toteuttamassa ap.n projekteja. Lapsiakaan ei enää tehdä ja elämän pitäisi olla tässä ja nyt.
Olisi kannattanut elää, eikä tehdä elämästään projektia. Arjensietokyky on melko hyvä kyky olla olemassa.
Ei osunut noista mikään, enintään eka tai toka ranskalainen viiva. Edes lapsiluku ei ole täynnä tai ainakaan siitä ei ole ollut puhetta. Arjensietokykyäkin on kyllä. Kuten sanoin, olen enimmäkseen ihan tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen ihminen uskot voivasi olla, verrattuna siihen millainen olet nyt?
enemmän tunteva ja ajatteleva. Olen joskus tehnyt valintoja uraan ja sitä kautta elämänsisältöön liittyen, esimerkiksi luonnontieteet yli taiteiden, käytännöllisyys yli... mikä sen vastike sitten onkin. Nyt kai haluaisin sitä lankaa vähän keriä takaisin, mutta tuntuu että ei ole enää mitään mihin tarttua. Tuntuu, että joskus olen ollut tai osannut jotain ja olisin voinut luontevasti tulla joksikin jos olisin jatkanut sille rakentamista, mutta koska olen valinnut toisin, ei siitä tullutkaan mitään eikä enää ole mitään. Jos vaikka nyt menisin taidenäyttelyyn, en tiedä ajattelisinko tai tuntisinko mitään.
Mutta en hahmota mikä on tavallaan unelmaa että jos elämässä olosuhteet olisivat (epärealistisella tavalla) toisin, niin voisin olla tällainen ja tällainen (epärealistisesti), ja mikä sitä että jos elämässä on jotain jarruttavia tekijöitä, joita voisi oikeasti raivata pois, niin mitä minusta voisi tulla.
Ja oikeastaan tämä kai nyt kulminoituu tähän parisuhteeseen, mies on nimenomaan käytännöllinen luonnontieteilijä, arkkityyppi. Ajattelen ehkä että voinko häntäkään pettää muuttumalla ihan toiseksi kuin mihin hän luuli sitoutuvansa. Mutta mistä taas tiedän, vaikka miehessä olisikin jotain puolia joita en tunne.
Sitten aina kaikki projisoidaan parisuhteeseen ja odotetaan sen hienon onnen tulevan ulkopuolelta, jonkun toisen tuomana. Kyllä se vain kaikki lähtee itsestä. Ellei siis parisuhteessa ole kamalia ongelmia (päihtee, väkivalta jne) ja kuitenkin läheisyyttäkin, niin taidat haukkua väärää puuta. Monet tuollaisesta elämästä lähteneet itkevät baari-iltojen jälkeen kotiin palatessaan, miten hyvin asiat silloin olivat kun oli se hyvä mies, perhe, kiva koti jne. Ei se sinkkuelämä ole mitään hienoa pidemmän päälle, tiedoksi vain.
voi tutustua tunteviin ja ajatteleviin ihmisiin ilman että eroat nyk. miehestä? Ei se miehesi välttämättä ole se oikea "este" vaan joku sisälläsi oleva juttu.
En siis ole eroamassa. En vain tiedä miten päin tässä olisi.
Ja kirjoittaja myös. Ajatella otan ilon irti pienistä elämän nautinnoista kuten puhtaista lakanoista ja kylmästä suihkusta hikisen työpäivän jälkee. Tuumin aina välillä, että jos en näistä pikkuasioista osaa nauttia, mitä sitten jos olisi jotain muuta ylellistä, niin nauttisinko? Pätkätöitä teen. En viitsi paljon kulutella aikaani haikailemalla sitä mitä ei ole. Iloitsen siitä mitä on.
Ja kirjoittaja myös. Ajatella otan ilon irti pienistä elämän nautinnoista kuten puhtaista lakanoista ja kylmästä suihkusta hikisen työpäivän jälkee. Tuumin aina välillä, että jos en näistä pikkuasioista osaa nauttia, mitä sitten jos olisi jotain muuta ylellistä, niin nauttisinko? Pätkätöitä teen. En viitsi paljon kulutella aikaani haikailemalla sitä mitä ei ole. Iloitsen siitä mitä on.
Tuohon ainakin minä haluaisin pystyä! Yritän joka päivä keksiä jonkin asian mikä tekee tyytyväiseksi juuri nyt, mutta on vaikeaa kun samalla jotain muuta on tekemättä tai kokematta (esim miten nauttia iltakahvista kun tiskit pitää vielä laittaa...)
Kyllä tuo kriisi oli niin silmiä avaava puolin ja toisin, että en tiedä, miten olisimme osanneet tehdä muutoksia parisuhteeseemme ilman sitä. Siis vaikka minä olinkin tuo pahemmin "törttöillyt" osapuoli, niin kyllä mieskin löysi itsestään vikaa ja oli valmis muuttamaan käytöstään. Pidimme toisiamme ehkä hieman itsestäänselvyyksinä, emmekä osanneet osoittaa arvostustamme toisillemme ennen kuin oli oikeasti pakko miettiä, mitä haluaa. Ehkä joku parisuhdeterapia olisi voinut saada aikaan samanlaisen lopputuloksen, mutta olisimmeko osanneet hakeutua sinnekään oma-aloitteisesti? Enkä usko, että olisin miestäni edes saanut terapiaan, hän ei nimittäin edes salasuhteeni paljastuttua halunnut lähteä puimaan asioita terapiassa.
Itseeni (ja mieheenikin) ehkä valitettavasti pätee tuo "vastoinkäymiset jalostaa" -kaava, helposti tulee pidettyä kaikkea hyvää elämässään itsestäänselvyytenä ja tavallista arkea tylsänä ja ahdistavana. Kun sitten on vuoden päivät riidellyt raivokkaasti milloin öin, milloin päivin, ja nähnyt oman lapsen ahdistuksen vanhempiensa huonoista väleistä (vaikka yritimme jättää hänet riitojen ulkopuolelle, mutta eihän se tietenkään täysin onnistunut), tavallinen, riidaton, arki työssäkäynteineen ja ruuanlaittoineen tuntuu hyvinkin viehättävältä.
Ehkä jonkunlaiset mielikuvaharjoitukset voisivat tosiaan olla paikallaan, tai ainakin kokemusten kuuleminen muilta vastaavassa tilanteessa olleilta. En usko, että moni muukaan vastaavassa kriisissä "törttöillyt" on loppujen lopuksi sitä mieltä, että ruoho aidan toisella puolella on yhtään sen vihreämpää kuin omallakaan pihalla. Jos oikeasti miettii, että esim. avioero voi johtaa vaikeisiin uusperhekuvioihin, tapaamisriitoihin tai vaikka vähävaraiseen elämään vuokrakaksiossa, niin ehkä se nykyisestä, kuitenkin mitä ilmeisemmin varsin ongelmattomasta, liitosta lähteminen ei enää tunnu niin houkuttelevalta.
T. 19