Yhtäkkiä alkanut hirveästi ahdistaa tämä toisen lapsen odotus :(

Hyvin se menee!Totut pikkuhiljaa tilanteeseen.t.3men äiti

kun ei osaa vielä kuvitella millaista on olla useamman kuin sen yhden äiti. Ei se samanlaista ole kuin esikoisen kanssa, mutta lupaan, että se vauva on sinulle yhtä rakas.



Tämä on sitä henkistä kasvua ja työstät nyt juuri jotain. Äitiys nostaa pintaan herkästi omat kokemukset lapsuudesta ja sekin herkistää ja tuntuu kipeältä. Hormonit tietysti kanssa. Se herkistyminen on juuri vauvaa varten, että olisit kuulolla ja samalla aaltopituudella aistimaan vauvan tarpeita.

edelleen tulee noita tunteita :( Nyt kylläkin ehkä vahvempana synnytyspelko ja jännitys, siksi nytkin tässä koneen ääressä. Kiva kun joku sanoi että menee ohi :) Tsemppiä sinulle! Ymmärrän tunteesi.

voi kyllä mäkin muistan hyvin selvästi, että vaikka todella toivottiin toista lasta ja raskauden alkamista, niin sitten kun se tapahtui niin todellakin mietin, että apua, pärjääkö sitä sitten kahden kanssa ja että olinkohan mä nyt vaan jossain hormoonihuurussa kun lähdin tähän touhuun uudestaan.



samalla lailla ku esikoisen syntymän kohdalla niin onhan se kakkosenkin kohdalla yhdenlainen hyppy tuntemattomaan kun eihän sitä etukäteen tiedä mitä sitten on jakaa se äitys ja rakkaus kahdelle lapselle.



Ja mä uskon, että sinäkin tulet rakastamaan ja rakastumaan tähän toiseen syntyvään lapseesi, eikä se rakkaus rakastamalla vähene vaan sitä kyllä riittää yllinkyllin molempia lapsia kohtaan.



mä en ainakaan voi sanoa katuvani toisen lapsen saantia. Molemmat lapset on maailman suloisimpia ja rakkaimpia minulle, mutta toki tiedostan, että jos yhdessä lapsessa on työtä yhden verran niin kahdessa sitä on kymmenen kertaa enemmän. Siis etenkin alkuvaiheessa kun sulla on siinä vauva ja taapero ja heidän tarveaikataulutkin on niin erilaiset eikä aikaa omalle levollekaan jää, kuten yhden lapsen kanssa vielä jäi...



mutta on mahtava huomata, että sisarukset iloitsee toisistaan ja toistensa seurasta kasvaessaan.,



tsemppiä sulle tulevaan :)

ja tsemppauksesta. Inhottavia vaan nämä tällaiset tunteet, kun näitä ei oikein osaa järjellä sivuuttaakaan.



Esikoinen ollut koko pienen ikänsä todella huono nukkuja, joten sekin hirvittää, että milloin ihmeessä saan nukkua sitten, kun vauva on talossa. Mies totta kai auttaa, minkä töiltään pystyy, mutta pääasiassahan ne arkipäivien yöheräilyt on minun hommaani. Ei se mies muuten voi tehdä työtä, jossa joutuua ajamaan pitkiäkin matkoja.



Kaitpa se on taas eräänlainen shokki, kun vauva syntyy, kuten oli silloinkin, kun esikoinen syntyi. Ehkäpä esikoisen ohdalla shokki oli vielä kovempi, kun silloin todella se elämä mullistui aivan päälaelleen. Kenties pelkään samaa järkytystä tällekin kerralle :D.



Kiitos vielä ja saa kommentoida lisääkin, jos nyt aamusta muita samassa olleita olisi enemmänkin linjoilla.



Ap

mellekkin tulee toinen reilu 2 kuukauden päästä..Olen kanssa miettinyt että mihin olen itseni pistänyt :D :D mutta odota nkyllä syksyä kovasti :) asioilla on tapana järjestyä,kai :D tsemppiä ap sullekkin :)

Esikoinen on 3 ja kuopus täyttää kohta 1v. Mulla oli myös loppuraskauden aikaan pientä paniikkia miten kahden kanssa pärjään kun mies tekee pitkää työpäivää eikä voi auttaa kuin lähinnä viikonloppuina. Pelkäsin eniten sitä, että jämähdän kahden kanssa tänne kotiin ja tulen mökkihöperöksi! Jännitin siinä sivussa myös miten imetys onnistuu kun esikoisen imetys ei oikein toiminut.

Mutta mutta....kaikki meni todella hyvin! Ostimme käytetyt tuplarattaat joiden avulla kävimme koko talven perhekerhoissa ja välillä kaupassa. Esikoinen ei ole ollut pahasti mustasukkainen, ekan kuukauden ajan hän itkeskeli enemmän eikä kunnolla nukahtanut, mutta siihen auttoi syli ja isin huomio. pahinta oli kun jätimme tutin pois esikoisen ollessa 2,5v eikä hän nukahtanut kunnolla kuukauteen. Flunssa-ajat ovet olleet myös vaikeita, varsinkin jos itsekin olen kuumeessa. Mies ei voi olla töistä poissa kuin todella painavasta syystä eikä meillä ole isovanhempiakaan lähellä auttelemassa....

Olen huomannut ettei kahden kanssa ole niin sujuvaa käydä kaupassa, useimmiten jätän kaupassa käynnin miehelle tai käyn yksin kun mies on kotona. Samoin shoppailemaan ei tule juuri kahden kanssa lähdettyä, liian vaivalloista minulle!

Jos olet pirteä nyt, koita tehdä ruokia pakkaseen valmiiksi ja yritä saada pienet kodin fiksaukset valmiiksi ennen vauvan syntymää. Itse en alkuaikoina juuri ruokaa tehnyt, vaan söimme usein eineksiä tai mies kokkaili. Imetys vei paljon aikaa, joten mies hoiteli esikoista, kävi hänen kanssa ulkoilemassa jne. Ehkä jonkun mielestä avutonta ettei kahden kanssa edes ruokaa tehtyä, mutta minulle se vauvan eka kuukausi oli semmoista aikaa, etten vaan jaksanut ajatella muuta.

Älä stressaa, koita saada olosuhteet teille toimiviksi, ja lähde perhekerhoihin tai muualle ihmisten pariin, heti kun vauva on siihen valmis!

Täällä podetaan samantyyppistä kriisiä. Erona vaan se, että kuopus on jo 1v. Vauvavuoden sinnittelin sillä ajatuksella, että tän ekan vuoden nyt seisoo vaikka päällään ja sit helpottaa. Nyt sitten meillä on täällä vilkas taapero, joka menee ja koskee joka paikkaan ja raivoaa jos estetään, sekä uhmainen 3 v, joka reagoi mustasukkaisuuttaan kiusaamalla pikkusiskoa jatkuvasti. Ja mulle on hiipinyt mieleen, että miten helppoa elämä olisikaan jos olisi vain tuo esikoinen, joka ennen kuopuksen syntymää oli todella helppohoitoinen. Tunnen syyllisyyttä ja surua siitä, etten ehdi huomioida esikoista enää kuten ennen. Ja se miten paljon nuo tappelevat, on oikeasti yllättänyt! Omaa aikaa mulla on ollut hyvin koko ajan (lukuun ottamatta kuopuksen ekoja kahta kuukautta). Toisaalta kuopus on ihan mahtava tyyppi ja olisi sääli jos häntä ei olisi, mutta mulla on oikeastaan nyt vasta paukahtanut päälle jonkinlainen kriisi tähän kaksilapsisuuteen sopeutumisessa. Kolmatta lasta meille ei tule.

ikäerolla?



Joku 3- tai 4-vuotias sisarus on jo ihan eri tavalla helpompi vauvan kanssa.



Vinkiksi vaan niille, kenellä ei vielä pulla ole uunissa.

ikäerolla?

Joku 3- tai 4-vuotias sisarus on jo ihan eri tavalla helpompi vauvan kanssa.

Vinkiksi vaan niille, kenellä ei vielä pulla ole uunissa.

Itse asiassa ei ole. 3 vuotta on tutkitusti huonoin mahdollinen ikäero. Esikoinen on pahimmassa uhmassa ja uuden vauvan syntymä tuohon saumaan on paha juttu. Tiedän sisaruspareja, jotka ovat 3 v ikäerolla ja vihanneet toisiaan aikuisuuteen saakka. Pienempänä esikoinen sopeutuu nopeammin. Eli joko pieni ikäero tai sitten vain yksi lapsi.

ikäerolla?

Joku 3- tai 4-vuotias sisarus on jo ihan eri tavalla helpompi vauvan kanssa.

Vinkiksi vaan niille, kenellä ei vielä pulla ole uunissa.

Mutta meitä on erilaisia. Osalla on nimenomaan tavoitteena mahdollisimman pienet ikäerot, ja vaikka siinä tuiskeessa käykin välillä pientä epäilyskamppailua, niin käsittääkseni suurin osa on todella tyytyväinen ratkaisuunsa. Näin ainakin monet ystäväni.

Itse olen luonteeltani erilainen. Olen tavallaan kokenut syyllisyyttäkin siitä, etten vain jaksaisi vaippaikäisen kanssa toista vaippaikäistä, mutta samalla koen vahvasti, että kun otan omat voimavarani huomioon, ovat molemmat lapset saaneet olla rauhassa "vauvoja". Meillä ikäeroa on 3,5 vuotta ja kolmannen ikäeroksi tulee vähintään tuo sama, jos ikinä kolmatta saamme. Ja tyytyväinen olen minäkin valintoihini.

taitaa kuulua asiaan nuo ajatukset. Minulla on 5-vuotias ja 2 kuukautinen. Juurikin noihin aikoihin oli ihan samat ajatukset, vaikka vauva oli enemmän kuin toivottu. Synnytyksen jälkeen oli myös tuontapaisia ajatuksia enemmän ja vähemmän noin kaksi viikkoa, sitten menivät ohi ja elämä on ihanaa, enkä voisi olla onnellisempi. Eli on normaalia ja ohi menee!!

ikäerolla?

Joku 3- tai 4-vuotias sisarus on jo ihan eri tavalla helpompi vauvan kanssa.

Vinkiksi vaan niille, kenellä ei vielä pulla ole uunissa.

Itse asiassa ei ole. 3 vuotta on tutkitusti huonoin mahdollinen ikäero. Esikoinen on pahimmassa uhmassa ja uuden vauvan syntymä tuohon saumaan on paha juttu. Tiedän sisaruspareja, jotka ovat 3 v ikäerolla ja vihanneet toisiaan aikuisuuteen saakka. Pienempänä esikoinen sopeutuu nopeammin. Eli joko pieni ikäero tai sitten vain yksi lapsi.

Minulla ja isosiskoillani on 3 ja 4v.4kk ikäeroa emmekä ole todellakaan vihanneet toisiamme. toki normaalia nahistelua on ollut, mutta ei mitään isompaa. Ja tiedän monia muitakin 3-5 vuoden ikäerolla olevia sisaruksia, jotka ovat aina tulleet toimeen keskenään. Tuo vihaaminen riippuu ihan täysin niiden lasten temperamenteista sekä siitä, huomioivatko vanhemmat sitten tarpeeksi sitä esikoista. Jos aiemmat lapset/lapsi kokee että vanhemmat ovat hylänneet hänet sen uuden lapsen takia, niin tottakai sitä vihaa tulee sitä pikkusisarusta kohtaan.

Meillä on lapset 3 vuoden ikäerolla ja esikoinen on ollut kokoajan rakastava ja kiltti pikkusisarustaan kohtaan. Vaikka uhmaa onkin, on hän silti ollut kiltti sisarukselleen. Luulen ihan tosissani että asiaan on vaikuttanut eniten se, että olemme huomioineet esikoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Luulen myös että tuolla helppoudella tarkoitetaan sitä että se 3-4-vuotias ymmärtää ohjeita aivan eri tavalla kuin se 2-vuotias ja on kehitystasoltaankin helpommassa vaiheessa.

Odotan toista lasta nyt ja loppu syksyllä la. Tein muutama viikko sitten samantyyppisen aloituksenkin että miten se rakkaus sitten riittää jne. Oli helpottavaa lukea että moni muukin on kokenut tai kokee parhaillaan samoja asioita ja ajatuksia.

Meillä tämä toinen lapsi on myös ollut oikein toivottu ja se minunkin mieltä askarrutti että miksi aloin sitten tässä kesken raskauden epäilemään että oliko tämä ihan hullu juttu sittenkin. Vaikka vuosia tässä on toivottu jo toista. Todella hämmntäviä ajatuksia ja niin helpottavaa tietää että muilla samanlaisia ettei ihan hulluksi ole tullut :D

Meillä on esikoinen kyllä jo eskari-ikäinen, että ikäeroa tulee reippaammin.

Olen ajatellut koittaa järjestää sitten kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa esim viikonloppuisin hänen harrastus yms jolloin mennään ja touhutaan ilman vauvaa ettei koe itseään niin ulkopuoliseksi.



Mulla on mennyt ohi nyt se pelko siitä riittääkö rakkaus. Alan luottamaan että kyllä se riittää toisellekkin lapselle. Nyt vaan kauhistuttaa se ettei esikoinen tunne jäävänsä vauvan varjoon kun kyllähän se pieni tarvitsee jatkuvaa huomioo ja hoivaa pitkän aikaa.

Kyllähän kaikki varmasti järjestyy ja menee ihan kivasti mutta onhan se äidin tehtävä huolehtia ja murehtiakkin. Eihän me muuten välitettäisi ja sitten ei mikään toimisi.



Nämä näyttävät olevan ihan yleisiä ajatksia ja pelkoja toista lasta odottavilla. Ihmetyttää miksi näistä ei enemmän mainita neuvolassa ja muissa vauva kirjoissa tai missään. Kyllähän synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja kaikesta tällaisesta tunnepuolen asiasta mainitaan ja puhutaan paljon että ihmiset tietävät, niin miksi ei tätäkin tuoda esille mitä ne ajatukset ja tunnemyrskyt voivat kakkosta odottaessa olla (?).

ikäerolla?

Joku 3- tai 4-vuotias sisarus on jo ihan eri tavalla helpompi vauvan kanssa.

Vinkiksi vaan niille, kenellä ei vielä pulla ole uunissa.

Itse asiassa ei ole. 3 vuotta on tutkitusti huonoin mahdollinen ikäero. Esikoinen on pahimmassa uhmassa ja uuden vauvan syntymä tuohon saumaan on paha juttu. Tiedän sisaruspareja, jotka ovat 3 v ikäerolla ja vihanneet toisiaan aikuisuuteen saakka. Pienempänä esikoinen sopeutuu nopeammin. Eli joko pieni ikäero tai sitten vain yksi lapsi.

Meillä se järkyttävä uhma alkoi reilu 2-vuotiaana ja päättyi reilu 3-vuotiaana. Toisin sanoen ennen kuin se vauva syntyi. Sisarusten huonot välit eivät todellakaan ole iästä kiinni. Isäni ja siskonsa ovat huonoissa väleissä ja ikäeroa on 1,5 vuotta. Äitini ja veljensä ovat huonoissa väleissä ja ikäeroa 1v8kk. Anoppini on huonoissa väleissä siskoonsa, ja ikäeroa on melko tarkalleen kaksi vuotta. Ystäväni isä on veljensä kanssa huonoissa väleissä, ikäeroa 2v3kk. Näitähän on.

Kyllä se huonot välit johtuu ihan jostain muusta kuin ikäerosta.

ikäerolla?

Joku 3- tai 4-vuotias sisarus on jo ihan eri tavalla helpompi vauvan kanssa.

Vinkiksi vaan niille, kenellä ei vielä pulla ole uunissa.

Itse asiassa ei ole. 3 vuotta on tutkitusti huonoin mahdollinen ikäero. Esikoinen on pahimmassa uhmassa ja uuden vauvan syntymä tuohon saumaan on paha juttu. Tiedän sisaruspareja, jotka ovat 3 v ikäerolla ja vihanneet toisiaan aikuisuuteen saakka. Pienempänä esikoinen sopeutuu nopeammin. Eli joko pieni ikäero tai sitten vain yksi lapsi.

Minulla ja isosiskoillani on 3 ja 4v.4kk ikäeroa emmekä ole todellakaan vihanneet toisiamme. toki normaalia nahistelua on ollut, mutta ei mitään isompaa. Ja tiedän monia muitakin 3-5 vuoden ikäerolla olevia sisaruksia, jotka ovat aina tulleet toimeen keskenään. Tuo vihaaminen riippuu ihan täysin niiden lasten temperamenteista sekä siitä, huomioivatko vanhemmat sitten tarpeeksi sitä esikoista. Jos aiemmat lapset/lapsi kokee että vanhemmat ovat hylänneet hänet sen uuden lapsen takia, niin tottakai sitä vihaa tulee sitä pikkusisarusta kohtaan.

Meillä on lapset 3 vuoden ikäerolla ja esikoinen on ollut kokoajan rakastava ja kiltti pikkusisarustaan kohtaan. Vaikka uhmaa onkin, on hän silti ollut kiltti sisarukselleen. Luulen ihan tosissani että asiaan on vaikuttanut eniten se, että olemme huomioineet esikoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Luulen myös että tuolla helppoudella tarkoitetaan sitä että se 3-4-vuotias ymmärtää ohjeita aivan eri tavalla kuin se 2-vuotias ja on kehitystasoltaankin helpommassa vaiheessa.

TEILLÄ on mennyt hyvin, niin kaikilla muillakin menee! Tuohan se on maailman parhain perustelu! xD

Meillä on lapset 3 vuoden ikäerolla ja esikoinen on ollut kokoajan rakastava ja kiltti pikkusisarustaan kohtaan. Vaikka uhmaa onkin, on hän silti ollut kiltti sisarukselleen. Luulen ihan tosissani että asiaan on vaikuttanut eniten se, että olemme huomioineet esikoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Ei sitten ole tullut mieleesi, että tuo uhma voi olla juuri sitä mustasukkaisuutta, vaikkei vauvaan kohdistukaan? Kaverini poika 3,5 v muuttui aivan mahdottomaksi kun pikkuveli syntyi, vaikka vavaan suhtautuikin neutraalisti. Ja aivan tosissani väitän, että on mahdotonta huomioida esikoista _aivan_ yhtä paljon kuin ennenkin, kun kuopus syntyy, ellei sitten jätä kuopusta kokonaan hoitamatta.

TEILLÄ on mennyt hyvin, niin kaikilla muillakin menee! Tuohan se on maailman parhain perustelu! xD

kirjoitin oman kokemukseni sekä sen että se ikäero ei tee sitä vihaa sisarusta kohtaan. En kirjoittanut että "koska meillä on näin, niin kaikillakin on". Ymmärsitkö vai väännetäänkö lisää? =)

ja olen taas alkanut päivä päivältä enemmän ahdistua koko lapsesta. Välillä mietin, miksi edes teimme lapsen, miksei tämä lapsi mennyt jollekulle joka oikeasti on lasta monta vuotta toivonut. Vauva on toivottu ja suunniteltu, mutta tärppäsi heti toisesta kierrosta, joten tuli ns "liian nopeasti". En ehtinyt kaivata lasta kun se jo olikin tulossa. Myönnän, ettei asiaa harkittu tarpeeksi, tein varsinaisen ajatustyön vasta, kun olin jo raskaana.



Alussa ahdistuin hyvinkin voimakkaasti ja harkitsin puolitosissani aborttia. Keskivaiheilla oli aika seesteistä ja odotin innoissani vauvaa. Nyt jostain syystä (viikkoja 30+) on alkanut taas ahdistaa... Eilen toivoin, että pääsisin jo mahasta eroon, ja tajusin samalla että sitten kun maha lähtee niin mulla on vauva sylissä. Ei enää ikinä olotilaa ilman mahaa tai ilman lasta.



Tunnen kamalaa syyllisyyttä näistä ajatuksista, etenkin kun luen kaikkien lasta odottavien blogeja joissa he ovat niiiin innoissaan ja eivät malta odottaa syntymää. Elämä on ihanaa ja vatsaa silitellään... Tuntuu, että lapsi ei todellakaan ansaitse minunlaistani äitiä.



Toisaalta ajatus lapsen menettämisestä ahdistaa ihan helvetisti, elämä on jo ehditty suunnitella lapsen mukaan ja muutenkin vain odottelen oikeastaan syntymää. Silti - en voi sanoa, että kaduttaa, mutta jotain sinne suuntaan. Miksen minä osaa iloita tästä vauvasta niin kuin kaikki muut iloitsevat omistaan?

Meillä on lapset 3 vuoden ikäerolla ja esikoinen on ollut kokoajan rakastava ja kiltti pikkusisarustaan kohtaan. Vaikka uhmaa onkin, on hän silti ollut kiltti sisarukselleen. Luulen ihan tosissani että asiaan on vaikuttanut eniten se, että olemme huomioineet esikoista aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Ei sitten ole tullut mieleesi, että tuo uhma voi olla juuri sitä mustasukkaisuutta, vaikkei vauvaan kohdistukaan? Kaverini poika 3,5 v muuttui aivan mahdottomaksi kun pikkuveli syntyi, vaikka vavaan suhtautuikin neutraalisti. Ja aivan tosissani väitän, että on mahdotonta huomioida esikoista _aivan_ yhtä paljon kuin ennenkin, kun kuopus syntyy, ellei sitten jätä kuopusta kokonaan hoitamatta.

Luuletko tosiaan että olen niin typerä etten tunnista uhmaa ja mustasukkaisuutta? Oikeasti?

Esikoinen oli 2v.11kk eli miltei kolmen, kun vauva syntyi. Esikoisella alkoi uhma noin 2-vuotiaana ja nykyään ne uhmakohtaukset rajoittuvat pelkästään sellaisiin tilanteisiin joissa hän ei esim. saa uutta lelua tai jotain herkkua. Nyt esikoinen on 3,5-vuotias eikä uhmaa tule välttämättä edes noissa herkku ja lelu tilanteissakaan.

Ja mitenniin ei ole mahdollista huomioida vannhempaa lasta saman verran kuin ennen nuoremman syntymistä? Meitä on tässä perheessä kaksi aikuista ja kun mies tulee töistä kotiin hän ottaa kuopuksen huomaansa ja minä teen asioita pelkästään esikoisen kanssa. Viikonloppuisin ja miehen vapaapäivinä mies taas viettää esikoisen kanssa miltei kaiken liikenevän aikansa.

Ja kun kuopus oli pienempi, hän kulki kantoliinassa kaikkialle ja esim. ulkoillessa huomion varmasti enemmän esikoista kuin kuopusta. Kun kuopus tarvitsi ruokaa, kaivoin tissin esiin ja imetin hänet kantoliinassa. Noiden ensimäisten kuukausien aikana kuopuksen vaipanvaihdot ja esikoisen päiväuniajat olivat sellaisia jolloin huomioin enemmän kuopusta. JA kyllä, ihan tosissani väitän että esikoinen saa huomiota aivan yhtä paljon kuin ennenkin, ellei jopa enemmänkin.