Miksi mikään ei tunnu enää miltään? Oikeasti, en osaa nauttia enää mistään. Miksi?

ootko masentunut?

tuo alkoi?

Koen vaan, että minulla on vain vastoinkäymisiä ja ettei minulla ole oikeutta olla onnellinen. Kaipaan hirveästi sitä, kuinka nuorempana osasin nauttia todella pienistä asioista. Nyt koen, että olen niin vanha (36v) että elämäni on tästä edespäin vain "rupsahtamista", koen vanhenevani ennen aikojani, liian aikaisin.

Elämä on kieltämättä ollut melko rankkaa jo pidemmän aikaa, paljon pettymyksiä, huolta ja murhetta.

ap

käsittelen itsekin samoja tunteita. Olen vasta 32vuotta mutta tuntuu kuin elämä olisi takana. Myös minulla paljon epäonnea ja surua takana nyt viimeisten vuosien ajan ja jotenkin olisi mukavaa tuntea taas pitkästä aikaa se tunne kun on tosi onnellinen. En ole tuntenut sitä aikoihin. Minun tunteeni on sellainen, kuin minut olisi elämä tukahduttanut nurkkaan.

En osaa siis neuvoa, mutta minä itse ainakin jaksan vielä sukoa siihen, että joskus vielä tulee aika jollon olen taas onnellinen. Eihän tämä voi näin jatkua loputtomiin. Ei vaan voi!

jo vuosia. Mutta pahin on ollut tämä viimeisin vuosi...

Tuntuu, että kroppakin alkaa jo pettää tosissaan, mummovaivoja jo pahasti ja ikää vasta 36v!!! Puhumattakaan hiusten harmaantumisesta. :´(

ap

ja ikää 36. En vaan usko onneen, ei sitä koskaan ole oikein ollutkaan.

ja ikää 36. En vaan usko onneen, ei sitä koskaan ole oikein ollutkaan.

pakko kaventaa tehokkaasti tunne-elämää. Ei kai siinä auta muu kuin harjoitella taas tuntemista, pienin askelin. Yrittää päästä kiinni hetkeen ja läsnäoloon, yrittää olla läsnä kaikilla aisteilla - siitä tulee elämyksiä ja tunteita - pikkuhiljaa ainakin.

se ohimenevä euforinen huuman tunne? Se jota on tavoiteltava aina uudelleen, aina uudenlaisella elämyksellä, kun sama vanha ei saa samaa mielialan kohoamista aikaan?



Vai onko se tasaista tyytyväisyyttä, sitä että mikään ei ole erityisen huonosti? Huoletkin tulevat ja menevät, kuin pilvet taivaalla...

Elämä ei ole jatkumo, se on ala- ja ylämäkiä, mikään ei pysy paikallaan, ei ilo, ei suru, ei onni, onnettomuus. SE pitää hyväksyä, pitää olla avoin elämälle, kokea ne murheet, rakastaa ilot, olla suvannossa (se ei ole tylsyyttä!). Aina voi kysyä itseltään esimerkiksi sitä, että "jos tämä otettaisiin minulta pois?" Toisinaan voi kysyä "miksi minä tämän olen ansainnut, kun vain korkeintaan viidennes maailmasta voi elää näin hyvin". Siinä oikeastaan piileekin se elämän mielekkyys: auta muita, aina jos sinulla siihen on varaa (henkisesti, fyysisesti, taloudellisesti). Auta ja saat apua itsekin, ole avoin, älä käperry omiin murheisiin, tunnusta oma arvosi ihmisenä ja toteuta sitä vaikka sitten kuinka pienesti.

jo vuosia. Mutta pahin on ollut tämä viimeisin vuosi...

Tuntuu, että kroppakin alkaa jo pettää tosissaan, mummovaivoja jo pahasti ja ikää vasta 36v!!! Puhumattakaan hiusten harmaantumisesta. :´(

ap

Lue tämä kirja, oikeasti (googlaa ISBN:llä): 978-1890572150

Löytyy PDF:nä myös netistä jos osaa etsiä, ja Kindle-version saa ladattua nopeasti.

Paksuhkossa mutta helppolukuisessa kirjassa on mm. testi jonka voit tehdä netissäkin:

http://www.adrenalfatigue.org/take-the-adrenal-fatigue-quiz

Kirjan paras puoli on, että se laittaa reagoimaan vakiintuneisiin ongelmiinsa, kun niitä joutuu ryhmittelemään ja valitsemaan reagointimalleja niille jatkossa yms, erinomainen apu.

Miten ollaan avoin elämälle? Mitä se tarkoittaa? Eikö myös sulkeutuneisuus ole elämää, mitä sekin puolestaan on? Ja milläpä sitä motivoituu tekemään mitään, jos mikään ei tunnu miltään?



Moni tuossa tarjoaa masennusta ilottomuuden syyksi. Ja miksei niinkin, kyllähän se on yksi masennuksen oireista, ja sellaisena minulle hyvinkin tuttu. Ihmettelen vain, että pitääkö aina tarjota rankinta vaihtoehtoa? Entäpä jos kyseessä on vain tavallinen, arkinen väsymys. Ymmärtääkseni se ei aina ilmene väsymyksen tunteena, vaan juuri ilon puutteena tai tunteiden turtumisena ylipäätään.



Mä puolestani ehdotan, että ap suhtautuu elämään sellaisena paskana, että joskus on tylsää kauankin. Voihan sitä iloa löytää, kun oikein yrittämällä yrittää ja tavoittelemalla tavoittelee, mutta oma arvaukseni on, että sillä vain väsyttää itseään lisää.

Elämä ei ole jatkumo, se on ala- ja ylämäkiä, mikään ei pysy paikallaan, ei ilo, ei suru, ei onni, onnettomuus. .

Mä puolestani ehdotan, että ap suhtautuu elämään sellaisena paskana, että joskus on tylsää kauankin. Voihan sitä iloa löytää, kun oikein yrittämällä yrittää ja tavoittelemalla tavoittelee, mutta oma arvaukseni on, että sillä vain väsyttää itseään lisää.

Olen yrittänyt ja väsyin

Nykyisin... tämä harmaa ja tasainen on ihan mukavaa. Ennen etsin tunne-elämyksiä, mutta ne ovat aika uuvuttavia.

(en ole ap.)

mä olen 13 vuotias ja samat oireet en kestä tätä mailmaa kauaa mikää ei tunnu todelliselta kaikki mitä teen tuntuu turhalta enkä uskalla mennä juttelemaan kellekkään ja vain sen takia että mulle naurettais