Miten tulla rohkeaksi laskettelijaksi aikuisena?

up

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 18:31"]

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 18:28"]

Pitää olla riittävästi lihaskuntoa, se on ainakin helpottava asia. Aloitin myös laskettelun ehkä 37 vuotiaana. En ole ottanut tunteja, mutta sinnikkäästi opettelemalla, miehen opastuksella olen tahkonnut mäkiä ja aika hyvin pääsen ne alas. Siniset ovat jo tylsiä, punaisista tykkään. Mustissa pelottaa, paitsi joku Levi black, joka on vitsi. Käymme joka talvi keski-Euroopassa, ja siellä pitkät ihanat mäet auringonpaisteessa ovat parasta mitä tiedän! Tulevana talvena taas StAntoniin. Niin ja olen jo yli 50.

[/quote]

Löytyykö tuolta Keski-Euroopasta laskettelukeskuksia, joissa on pitkiä ja loivia rinteitä? Muu perhe mielisi kovasti sinne, mutta olen ajatellut, ettei minusta ole niihin rinteisiin.

[/quote]

Minuakin kiinnostaisi nuo Keski-Euroopan laskettelukohteet, ovatko millaisia suomalaisiin verrattuna? Eli onko esim. punaiset rinteet suunnilleen yhtä vaikeita tuolla ja Suomessa?

Älä tee sellaista mikä pelottaa, on vakavan loukkaantumisen vaara.

Kirjoituksesi on kuin minin näppikseltäni. Minä tosin aloitin laskettelun 45 vuotiaana. Nyt olen kolmena talvena ollut perheen ja ystävien kanssa Levillä ja laskettelen ihan suosiolla vain niitä loivia rinteitä. Onneksi mieheni on kärsivällinen ja pitää minulle seuraa. Muu porukka menee sitten niissä vaikeammissa rinteissä. Toki mieheni pääsee myös parina päivänä muun porukan mukana ja yleensä en muutenkaan jaksa kovin montaa tuntia, joten hän jatkaa sitten vaikeammissa rinteissä muiden kanssa. Minä koen, että olen jo voittanut itsemi, kun yleensä olen lähtenyt rinteeseen, enkä jättäytynyt kokonaan ulkopuolelle, kun muu porukka laskettelee. Tämä siis riittää minulle. Mutta uskoisin, että rohkeuden voi saavuttaa vain kokemuksella eli pitäisi lasketella PALJON. Muutama viikonloppu ja viikon lasketteluloma Lapissa ei siihen riitä.

Rohkeuteen auttaa, jos on hyvä yleis- ja lihaskunto. Salille koko kroppaa treenaamaan ja juoksu siihen aisapariksi auttamaan. Laskettelemalla sitten taidot kuntoon ja siinä kannattaa tekniikkaharjoitteluun panostaa, että itsevarmuus kasvaa sitä kautta.

Nuorilla ei ole samanlaista tajua kuolemasta kuin aikuisilla. Arvosta rohkeuden puutettasi: se pitää sinut hengissä.

Ap, tekstistäsi saa sen käsityksen, että keskeinen motiivisi lasketella on mahdollisuus tehdä asioita yhdessä perheesi kanssa. Mutta nautitko todella itse laskettelemisesta? Luettelet kuitenkin monia laskettelun negatiivisia piirteitä ja mainitset, että yksin laskeminen on sinusta ikävää. Kannattaako väkisin ottaa riskejä ja pakottaa itsensä tekemään jotakin epämiellyttävää, jos se ei tunnu hyvältä?

Täällä samanlainen yli nelikympinen, paperilla oon nyt lasketellut parikymmentä vuotta, mutta edelleen mennään helppoja mäkiä ja hiljaa..Muu perhe odottaa tatti otsalla hiihtohissillä meikäläistä. Kypärän hankinta auttoi vähän, nyt en enää pelkää, että takaraivo murskaantuu. Ja yksi minkä mä oon huomannut, on, että jos on fyysisesti rapakunnossa, niin pelkään laskemista enemmän. Eli varsinkin selkä ja reisilihakset kuntoon, niin luottaa omiin taitoihinsa paremmin ja pelkää vähemmän ja laskee kovempaa (+ jaksaa laskea koko 8h).

Meillä muu perhe on lasketteluhulluja. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa koko touhu. En laskettele väkisin vain siksi, että saisin muista seuraa. Keksin kyllä itselleni tekemistä. :)

kaikki vaan ei ikinä uskalla ei sille mitään voi.
jos pelkää ym. on parempi kaikkien kannalta pysyä niissä helpoissa rinteissä.
itse olen lasketellut muutaman kerran ja minun mielipide on että koko touhu on ihan perseestä,en osaa laskea,sukset menee minne haluaa,helpointa on kun muna-asennossa pudottaa suoraan vaan täysillä alas.
tv. entinen skeittari.

Olen laskenut nyt 9 vuotta, ja välillä jos ulkomailla eksyn mustaan rinteeseen niin meinaa itku tulla ja usko loppua. Mutta: itseluottamusta parantaa vain harjoittelu! Käy laskettelukoulussa. Treenaa lihaskuntoa, jotta jaksat varmasti tehdä käännökset ja saat pidettyä hallinnan tunteen. Haasta itseäsi mutta sopivasti, ja keskity onnistumisen iloon. Ole itsellesi armollinen, ja muista että rinteessä on monta kaltaistasi! :)

Pitää muistaa että lapset on myös paljon kevyempiä ja joustavampia jos kaatuvat. Useiden toistojen kautta ja laskettelussa tarvittavien lihasten voimistumisen kautta se tuntuma tulee ajan kanssa jos on tullakseen, ei sitä voi väkisin pakottaa. Vaativammat rinteet on jo sellaisia joissa voi loukkaantua jos ei kunnolla osaa, eli kannattaa olla rehellinen itselleen ja pysyä helpommissa rinteissä ja kehittää laskutuntumaa niissä ja pienin askelin siirtyä pikkuhiljaa vaikeampiin. Kyse ei ole vain rohkeuden puutteesta, vaan se on itsesuojeluvaistoa, jota kannattaa kuunnella. Viihtymäänhän sinne on menty, ei ole kiva jos pitää ambulanssilla lähteä. Teidän täytyy vaan tehdä kompromisseja, et voi seurata heitä joka rinteeseen, mutta sopikaa niin, ettet sentään jää ihan yksin. Käyt vaikka rinnekahvilassa sillä aikaa kun ovat muualla tai nautiskelet tunnelmasta helpommissa rinteissä.

Onko kyse oikeasti uskalluksesta vai vaan se että ei osaa? Jos jälkimmäinen niin mene rohkeasti hiihtokouluun kunnes opit. Jos ensimmäinen niin siihen sitten auttaa varmasti joku muu? En tiedä.

Kiitos vastauksista, näistä tuli hyvä mieli ja vähän helpottunutkin. Normaalisti minulla on hyvä itsetunto ja asiat hallinnassa, mutta laskettelukeskuksissa olen aina kokenut tiettyä alemmuutta. Kuvittelen kaikkien muiden olevan niin taitavia ja osaavia ja itse pelkään jopa hiihtohissejä. Vaikka näen kyllä rinteessä muitakin aloittelijoita. Aloin ihan miettiä vastaajan 6 pointtia ja täytyy sanoa, että en kyllä voi ihan sanovani nauttivani laskettelusta. Se on ihan mukavaa, mutta enemmän tykkään laskettelukeskusten tunnelmasta ja rinnekahviloista :) Yleensä muutaman päivän laskettelureissuilla olen alkanut tykätä laskemisesta toisena tai kolmantena päivänä, kun laskeminen sujuu jo vähän rutiinilla. Eniten tykkäisin oikein loivasta ja pitkästä rinteestä, jossa ei tarvitsee liikaa ylittää itseään. 

Kai kyse on sekä osaamisesta että uskalluksesta. Tunnen selvästi mihin asti hallitsen sukset ja jos tämä raja meinaa ylittyä niin jarrutan heti. Ehkä pelkään kuitenkin kaikkein eniten laskevani jonkun päälle, jos menetän suksien hallinnan. Mieluiten laskisin rinteessä, jossa ei ole ketään muita! Paitsi se oma perhe. Helpoimmissa rinteissä kuitenkin näyttää olevan aina eniten ruuhkaa. Perustekniikka minulla on hallussa, kuntokin melko hyvä, tasapaino on suurin ongelma. En saa helposti pidettyä painopistettä oikein, jos en koko ajan keskity asiaan. Lapsilla tämä näyttää tulevan ihan automaattisesti. He kyllä kaatuilevatkin usein ihan hurjan näköisesti, mutta vain nauravat päälle. Itse en kaadu niin usein, kun olen niin varovainen, mutta kaatuessa hermostun heti (=kyyneleet heti silmissä) eikä sen jälkeen laskemisesta meinaa tulla mitään. Kypärän käyttö on kyllä rohkaissut minua hieman, kun en enää pelkää niin päänlyömistä.

Meiltä on rinteisiin matkaa, joten väkisin laskettelu jää muutamaan kertaan talvessa. Mieluummin kyllä lähtisin silloinkin vaikka kylpylään. Mutta ehkä näistä teksteistä rohkaistuneena lasken ne kerrat ihan tyytyväisenä helpoissa rinteissä itseäni mollaamatta ja juuri sen verran kuin itsestäni mukavalta tuntuu. Niiden, jotka ovat ikänsä laskeneet, tuntuu vain olevan vaikea ymmärtää tätä. Useimmiten tutut vain sanovat, että mustaan rinteeseen vaan, siitä se lähtee sujumaan. Ehkä tarvitsin itsetuntoruiskeen saamaan minut vihdoin tajuamaan, että ei minun tarvitse niihin mustiin rinteisiin mennä, vaikka muut menevätkin. Etenkään, kun en todellakaan halua. Ap

Mun mies on elänyt lapsuutensa laskettelurinteen juurella, itse olen pohjanmaan lakeuksilta ja vasta aikuisena opetellut laskemista. Mies on mun tuki ja turva, uskallan laskea kun hän on lähellä. Yleensä menen silti helpoimpia rinteitä, mies ja nykyisin lapsetkin käy vaikeammissa ja välillä lasketaan yhdessä samoja. Mulla on korkean paikan kammo, joten aina pari ekaa laskua on ihan itku kurkussa laskemista. Sen jälkeen tulee voittajafiilis kun uskalsin ja sitten laskeminen alkaa luistaa. Mua ei nolota olla sinisen rinteen laskija =) Jokainen tyylillään. Varmasti paljon harjoittelemalla oppii. Aikuisena se on vähän hitaampaa. itse oon harjoitellut mm. pianonsoittoa aikuisena ja opin paljon hitaammin kuin lapset. Mutta opin silti. 

Jalathan laskemisessa väsyy ja kun ne väsyy niin silloin alkaa pelottaa. Eli jalkatreeniä kovasti. 

Eihän siihen auta mikään muu kuin kova harjoittelu. Vaikeampia rinteitä ja kovempaa voi laskea sitten kun tuntee sen osaavansa. Silloin ne eivät enää tunnu vaikeilta ja vaarallisilta, kun homma on selkäytimessä. Olet vielä käytännössä muutaman laskettelupäivän jälkeen aloittelija, joten on selvä, että varmuutta hommaan ei vielä ole.

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 15:14"]Kiitos vastauksista, näistä tuli hyvä mieli ja vähän helpottunutkin. Normaalisti minulla on hyvä itsetunto ja asiat hallinnassa, mutta laskettelukeskuksissa olen aina kokenut tiettyä alemmuutta. Kuvittelen kaikkien muiden olevan niin taitavia ja osaavia ja itse pelkään jopa hiihtohissejä. Vaikka näen kyllä rinteessä muitakin aloittelijoita. Aloin ihan miettiä vastaajan 6 pointtia ja täytyy sanoa, että en kyllä voi ihan sanovani nauttivani laskettelusta. Se on ihan mukavaa, mutta enemmän tykkään laskettelukeskusten tunnelmasta ja rinnekahviloista :) Yleensä muutaman päivän laskettelureissuilla olen alkanut tykätä laskemisesta toisena tai kolmantena päivänä, kun laskeminen sujuu jo vähän rutiinilla. Eniten tykkäisin oikein loivasta ja pitkästä rinteestä, jossa ei tarvitsee liikaa ylittää itseään. 

Kai kyse on sekä osaamisesta että uskalluksesta. Tunnen selvästi mihin asti hallitsen sukset ja jos tämä raja meinaa ylittyä niin jarrutan heti. Ehkä pelkään kuitenkin kaikkein eniten laskevani jonkun päälle, jos menetän suksien hallinnan. Mieluiten laskisin rinteessä, jossa ei ole ketään muita! Paitsi se oma perhe. Helpoimmissa rinteissä kuitenkin näyttää olevan aina eniten ruuhkaa. Perustekniikka minulla on hallussa, kuntokin melko hyvä, tasapaino on suurin ongelma. En saa helposti pidettyä painopistettä oikein, jos en koko ajan keskity asiaan. Lapsilla tämä näyttää tulevan ihan automaattisesti. He kyllä kaatuilevatkin usein ihan hurjan näköisesti, mutta vain nauravat päälle. Itse en kaadu niin usein, kun olen niin varovainen, mutta kaatuessa hermostun heti (=kyyneleet heti silmissä) eikä sen jälkeen laskemisesta meinaa tulla mitään. Kypärän käyttö on kyllä rohkaissut minua hieman, kun en enää pelkää niin päänlyömistä.

Meiltä on rinteisiin matkaa, joten väkisin laskettelu jää muutamaan kertaan talvessa. Mieluummin kyllä lähtisin silloinkin vaikka kylpylään. Mutta ehkä näistä teksteistä rohkaistuneena lasken ne kerrat ihan tyytyväisenä helpoissa rinteissä itseäni mollaamatta ja juuri sen verran kuin itsestäni mukavalta tuntuu. Niiden, jotka ovat ikänsä laskeneet, tuntuu vain olevan vaikea ymmärtää tätä. Useimmiten tutut vain sanovat, että mustaan rinteeseen vaan, siitä se lähtee sujumaan. Ehkä tarvitsin itsetuntoruiskeen saamaan minut vihdoin tajuamaan, että ei minun tarvitse niihin mustiin rinteisiin mennä, vaikka muut menevätkin. Etenkään, kun en todellakaan halua. Ap
[/quote]

Tuttua tuo, etteivät enemmän laskeneet vain tajua. He eivät tarvitse taukoja, vaan aukeamishetkestä sulkemiseen paahdetaan, mikä on tottumattomalle aika veren maku suussa suorittamista. Heillä on siitä opetteluvaiheesta niin kauan aikaa (ja lapsena se on todella lyhyt!), etteivät he kerta kaikkiaan tajua, miten niin on muka vaikeaa. Älä lähde liian vaikeisiin, mutta älä ole koko ajan liian lällyissäkään. Kaltaisiasi on oikeasti tosi paljon, ja tunnistin niin itseni sun tekstistä, osaamattomuus hävettää ja ärsyttää, tyhjät pitkät loivat olisi kivoimpia... Mulla on välillä tosi viha-rakkaussuhde koko hommaan. Opit ja nautit vasta, kun löydät oman sisäisen motivaatiosi. Yritä kerätä flow-kokemuksia ja keskittyä rauhallisesti omaan suoritukseen, älä ajattele että olet rinteessä koska on pakko ja miksi kaikki muut nauttivat ja sinä et ja ääh. Silloin on koko ajan alitajuinen tunne etten voi oppia, joten ei sitten opikaan. Jos joudut liian jyrkkään, hengitä rauhallisesti, etene omaan tahtiin ja pyydä kaveria laskemaan malliksi edellä, niin että voit laskea hänen jäljissään. Tsemppiä!

Onko se nyt elämässä niin kovin oleellista, ettei ole rohkea laskija? 

Komppaan sitä, joka kirjoitti hyvän lihaskunnon merkityksestä. Korsetti kuntoon ja tasapaino paranee huimasti. Ja minä kyllä ymmärrän ap:n haasteen, sillä saman asian kanssa olen kamppaillut pari vuotta. Olen kyllä lapsena laskenut paljonkin, mutta sitten tuli melkein parinkymmenen vuoden täysi tauko. Ja kun ikää alkaa olla melkein 40, niin pää ei enää tahdo kestää. Ajattelen asiaa niin, että jos eskarini uskaltaa, täytyy minunkin uskaltaa. Yleensä se olen kyllä minä, joka viimeisenä tulee rinteen alas, mutta mitä väliä. Sekin täytyy vielä sanoa, että myös kunnon vehkeet auttavat. En ole mikään välineurheilija, mutta kyllä huomasi eron, kun vaihdoin ne parikymmentä vuotta vanhat sukset ja monot nykyaikaisiin ja vetäisinpä tietenkin esimerkillisesti vielä kypäränkin päähän. Nyt suksetkin menevät sinne, minne minä haluan. :)