Seurustelu, häpeän äitiäni (syystä) - miten selittää

Tämä ketju on todella koskettava! Jännitän ap:n puolesta ja toivon että mies ymmärtää. Tulethan ap kertomaan miten mies suhtautui uutiseen.

mieheni isän, näin tämän housut kintussa ja ympäripäissään kusemassa puun juureen. Siitä sitten hoippui haisevana luokseni ja otti rutistukseen. Mies ei ollut maininnut, että isänsä on rapajuoppo. Mutta hän oli ihana ihminen ja meistä tuli todella läheiset. Hän oli hän. Pidin huolen, ettei hänen koskaan tarvinnut hävetä itseään minun edessäni. Pari vuotta ehdin tuntea, sitten hän kuoli alkoholismiinsa. Kaipaan häntä edelleen todella paljon. Entäpä jos miehellesi ja äidillesi käy samalla tavalla? Et kai vain aliarvioi miestäsi? Sitä paitsi oma suhtautumisesi äitiisi vaikuttaa todella paljon siihen, miten mies suhtautuu. Näytä hänelle, että äitisi on sinulle rakas ja tärkeä sellaisena kuin on. Jos äitisi on rakkauden arvoinen sinun mielestäsi, on hän varmasti sitä myös miehesi mielestä. Miksi hävetä toista ihmistä?

"Joskus ihmetyttää mistä olen tuon menneisyyden jälkeen itse edes löytänyt voiman opiskella ja yrittää. Ehkä toisaalta juuri siksi olen saanutkin aikaiseksi, että olen jo nuorena päättänyt niin vakaasti, että minä EN halua tällaista elämää, en missään nimessä."



Olet varmaan keskivertoa paljonkin älykkäämpi yksilö liekö monessakin asiassa, kun tuollaisesta olet noin hyvin selvinnyt. Muutamia tällaisia tarinoita on tullut vastaan ja ei voi kuin ihailla. Itsekin alan nostaa jo sankarin asemaan =)



Muutama vuosi sitten tulikin, olikohan se a-talk tmv. jossa kauppaneuvos kertoi omasta järkyttävästä lapsuudestaan ja miten oli nostanut itsensä ns. suosta menestykseen. On kai kirjoittanut kirjankin tarinastaan, nyt jo vanhempi mies.



Sinä et ainakaan ole sitä samaa normikauraa ja prinsessa inisiää, joka elänyt pumpuleissa lapsuudensa, mutta olet yltänyt samaan esim. koulutuksessa, joten olet varmaan kovemman luokan kaveri. Jospa miehesi ymmärtää tämän ja osaa arvostaa. Jos ei, niin varmaan tulee vielä vastaan niitä, jotka ymmärtävät.

Tämäkin vain vahvistaa mun väitettä siitä, että ihminen on itse vastuussa elämästään ja suunnan voi muuttaa. Traumoja ja ongelmia ei tarvitse raahata sukupolvesta toiseen samalla syyllistäen siitä edellistä sukupolvea.



Mun isälläni oli vaikea lapsuus ja hän ollut lähes mahdoton omassa perhe-elämässään: käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa vailla katumusta tai anteeksipyyntöä. Vika löytyy aina muualta.



Päätin jo lapsena, että en tule koskaan kajoamaan lapsiini; että heillä tulee olemaan henkinen ja fyysinen koskemattomuus. Olen myös tarkka siinä, etten kohtele muita epäoikeudenmukaisesti.



Vielä suoraan aiheeseen: miehelläni on jälkeenjäänyt sisko. Säikähdin kun näin siskon kuvan ensimmäisen kerran (mies ei ollut kertonut taustoja, kunhan näytti random kuvia perhejuhlasta). Olimme vasta tutustumassa toisiimme ja huolestuin, jos kyseessä on geneettinen ominaisuus, joka voi periytyä myös meidän lapsille. Miehelle en peloistani puhunut. Sulattelin asiaa itsekseni jonkin aikaa ja se oli siinä.



Nyt olemme olleet onnellisesti naimisissa jo vuosia ja ihanat lapset olemme saaneet. Miehen siskokin on ennättänyt jo 2 kertaa naimisiin. Meillä on asialliset välit ja pidämme toisistamme.



Mies välillä muuten murehtii, kuinka huonosti kohteli siskoaan lapsena. Mies on aina ollut fiksu ja pärjäsi koulussa hyvin. Siskon hitaalla käyminen välillä turhautti ja joskus jopa hävetti. Nyt aikuisena mies potee syyllisyyttä.

Halusin vain kertoa, että älkää vain laskeko rimaanne miesten suhteen oman häpeän vuoksi.



Itselläni olisi ollut aikoinaan kosijoita, mutta en koskaan uskaltanut heistä ketään vieäd kotiini. Häpesin vanhempiani.



Lopulta päädyin ajattelemaan, että en edes ansaitse tasapainoista ja hyvännäköistä ja hyvätuloista miestä ja päädyin ottamaan sen huonon vaihtoehdon. Koska ajattelin, että tuo ei ainakaan säikähdä vanhempiani.



Parempi olla sitten ilman kuin ottaa ketään vain seurustelun ja naimisiin menon vuoksi.

Minulla on ollut samanlainen lapsuus sillä erotuksella, että äitini ei ollut jälkeenjäänyt. Isäni oli alkoholisti eikä juurikaan kotona. Heidän erottuaan elämääni tuli vielä meitä lapsia vihaava hullu äitipuoli.



En jaksa sen tarkemmin analysoida elämääni, mutta sen sanon sinulle ap, että tästä henkisestä taakasta pääset, kun yksinkertaisesti hyväksyt asian. Jo nuorena tajusin, että minä olen minä ja äitini on eri henkilö. Ei minun tarvitse hävetä häntä. Hän hävetköön itseään, jos niin haluaa. Järjestimme isot sukuhäät, joihin äitinikin osallistui. Enkä hävennyt yhtään, vaan esittelin häntä muille. Nykyään jo heitämme huulta sisarusteni kanssa lapsuudestamme ja äitini edesottamuksista. Huumorista saa voimaa, ihan totta. Miehenikin otti asian hyvin. Ja todellakin ajattelen, että jokainen on oman onnensa seppä. Hyvin olen minäkin pärjännyt elämässäni.



Ainoa mikä minua huolestuttaa on tämän sairauden perinnöllisyys. Tiedän, että se oli toisella isovanhemmistani, ja nyt äidillä ja yhdellä sisaruksellani. Pelkään, että se tulee joillekin lapsistani. Toivon, että sitten osaan hakea apua ja silloin osataan auttaa eri tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten.

Hän arvostaa sitä mihin olet päässyt. Hyvästä perheestä on helppo lähteä opiskelemaan, saada oikeanlaiset ystävät ja hyvä työpaikka. On todella kunnioitettavaa, että olet päättänyt olla erilainen kuin vanhempasi ja tehnyt paljon töitä sellaisten asioiden eteen, jotka muut saavat kotoaan. Ole ylpeä itsestäsi!

Jos mies on arvoisesi, niin kyllä hän äitisi hyväksyy. Mutta totta on, että aluksi asia voi pyöriä hänen mielessään jonkin aikaa, kunnes hän saa jäsenneltyä päähänsä sen, että sinä olet sinä ja äitisi on äitisi. Naiset ovat luonnostaan empaattisempia kuin miehet, eli hetki voi mennä, mutta tuskinpa hän sinua jättää asian takia.



Tsemppiä ap, voit todella olla ylpeä itsestäsi kun olet elämässä noin hienosti pärjännyt!

Vaikka on ylipainoa noin paljon, eli miten kulkee? Kun kerroit, ettei virallinen apu (esim. kotipalvelu) kelpaa. Ja sinä et pullia+herkkuja osta?

terv. tarkka lukija ;)

Onkohan meitä paljonkin?

ketjun perusteella, että aika paljonkin. Harva on niin rohkea, että puhuu. Meilläkin mieheni on ainoa, joka tietää. Muille en ole kehdannut sanoa.

Ja hänelle joka pullantuonnista kyseli; ainakin meidän kylillä on kaupassa "tilauspalvelu" eli soittamalla saa ruokakassit oven taakse. Ehkä joku tämmöinen löytyy tämänkin takaa?

ja suuntaa voi muuttaa. Mutta kaikilla ei kuitenkaan ole yhtä hyviä "henkisiä voimavaroja" saada muutosta aikaan kuin esim. Ap:lla on ollut. Eikä ole hänellekään ollut helppoa ja itsestäänselvää aloittaa tasapainoista itsenäistä elämää, kuten hän itse aikaisemmin kirjoitti. Mitä jos ap olisi itse sairastunut psyykkisesti(, mikä ei olisi ollut mikään ihme)? MIten hän olisi selvinnyt? Kyllä ap ja hänen äitinsä olisivat ansainneet apua, joka tapauksessa.

Ap:lle haluan myös välittää ihailuni ja kunnioitukseni hänen saavutuksistaan! Toivotan onnea elämäsi kaikilla alueilla!

Tämäkin vain vahvistaa mun väitettä siitä, että ihminen on itse vastuussa elämästään ja suunnan voi muuttaa. Traumoja ja ongelmia ei tarvitse raahata sukupolvesta toiseen samalla syyllistäen siitä edellistä sukupolvea.

Mun isälläni oli vaikea lapsuus ja hän ollut lähes mahdoton omassa perhe-elämässään: käyttänyt henkistä ja fyysistä väkivaltaa vailla katumusta tai anteeksipyyntöä. Vika löytyy aina muualta.

Päätin jo lapsena, että en tule koskaan kajoamaan lapsiini; että heillä tulee olemaan henkinen ja fyysinen koskemattomuus. Olen myös tarkka siinä, etten kohtele muita epäoikeudenmukaisesti.

Vielä suoraan aiheeseen: miehelläni on jälkeenjäänyt sisko. Säikähdin kun näin siskon kuvan ensimmäisen kerran (mies ei ollut kertonut taustoja, kunhan näytti random kuvia perhejuhlasta). Olimme vasta tutustumassa toisiimme ja huolestuin, jos kyseessä on geneettinen ominaisuus, joka voi periytyä myös meidän lapsille. Miehelle en peloistani puhunut. Sulattelin asiaa itsekseni jonkin aikaa ja se oli siinä.

Nyt olemme olleet onnellisesti naimisissa jo vuosia ja ihanat lapset olemme saaneet. Miehen siskokin on ennättänyt jo 2 kertaa naimisiin. Meillä on asialliset välit ja pidämme toisistamme.

Mies välillä muuten murehtii, kuinka huonosti kohteli siskoaan lapsena. Mies on aina ollut fiksu ja pärjäsi koulussa hyvin. Siskon hitaalla käyminen välillä turhautti ja joskus jopa hävetti. Nyt aikuisena mies potee syyllisyyttä.

Vaikka on ylipainoa noin paljon, eli miten kulkee? Kun kerroit, ettei virallinen apu (esim. kotipalvelu) kelpaa. Ja sinä et pullia+herkkuja osta?

terv. tarkka lukija ;)

Kyllä hän pääsee kauppaan itse, sinne on matkaa vain noin sata metriä ja aikaahan siihen on käyttää vaikka koko päivä kun ottaa asiakseen käydä. Viime vuosina, kun on lihonut entisestä 150 kilosta lisää ja aikanaan leikattu polvi on huonona, on valitettavasti pari kertaa kaatunut kauppareissulla ja tuon kokoluokan ihminenhän ei itse sieltä maasta ylös pääse. Onneksi on saanut apua ohikulkijoilta joista eräs mies oli tosin kerran äitini kauhuksi vitsaillut, että tässähän tarvittaisiin kaivinkone avuksi!

Onneksi viime vuosina äiti ei ole sentään juopotellut, varmaan osin koska Alkoa ei ole etäisyydellä minne hän omin avuin pääsisi ja viini on aina ollut se hänen juomansa, ei olut. Vielä 10 vuotta sitten viinijano ja toisaalta ihastus johonkin mieheen olivat motiiveja joilla äiti sai itsestään irti uskomattomia suorituksia. Ihastuksen perässä matkasi jopa bussilla toiseen kaupunkiin vaikka muuten valittaa tosiaan lähikauppareissujen uuvuttavuudestakin.

T. Ap

tänne sitten, mihin ratkaisuun mies päätyi!



Jännityksellä odottaen.

Mitä kuuluu? Tarinasi kosketti!

lisänä vielä pikkuveli, joka ei ole saanut koulupaikkaa, ei töitä yms. Häpeän, surun, vihan, epätoivon ja kateuden tunteet on käytä läpi vuosien ainaka niin monta kertaa. Olisin antanut mitä vaan tavallisesta kodista!



Kysymys ap:lle ja teille kaikille fiksuille vastaajille: mitä vastaan kun minulta töissä kysytään vanhemmistani?



Sihteerini ja muutamat kollegat kyselevät kahvipöydässä alituiseen vanhemmista, viikonloppusuunnitelmista tms. Jotkut oikein jankkaavat. Vältän kertomasta heille paikkakuntaa, sillä paikkakunta on hyvin tunnistettavissa ja monella tuttavia siellä (Suomi on erittäin pieni maa...) mutta esimerkiksi tämä sihteeri jankkaa ja jankkaa.



Esimiehet kysyvät paikkakuntaa, ja mitä vanhempasi tekevät? Jolloin olen aina sydän on kurkussa ja niin paha olo, mietin mitä vastaan? Olen edennyt uralla tosi hyvin, ja olen ns normaali, kuten ap sinä. Muut töissä purjehtivat, mökkeilevät ja kertovat avoimesti kalliista harrastuksistaan ja perheistään ja suvuistaan. Voin sanoa, että kärsin tästä aiheesta myös joka ikinen päivä... :'( Tsemppiä Ap!

että kysellään vanhemmista työpaikoilla ja mitä tekevät. Itsellä ei ole koskaan tullut vastaan tuollaisia keskusteluja, vaikka voisin hyvinkin kertoa vanhemmistani ilman mitään häpeän tmv. tunnetta, keskivertoperheestä kun olen (tai miten sen nyt määrittelisi).



Itse en suhtautuisi mitenkään halveksuen tai pitäisi ketään huonompana tai outona, jos kertoisi omien vanhempien olevan mielenterveysongelmaisia. Sillä kuka meistä voi valita sairastuuko vai ei? Tai kuka meistä vapaaehtoisesti haluaisi sairastua?



Miksi se sihteeri tuollaista jankkaa, outoa hänen käytöksensä!? =O

Ajattelen, etten välttämättä tuollaista anoppiehdokasta haluaisi tavata lainkaan. Minulla on ihan normaalit vanhemmat, samoin miehellä, mutta kun napanuora on poikki ja molemmat voivat kuitenkin käydä vanhempiensa luona niin paljon kuin sielu sietää, miksi niiden appivanhempien kanssa on pakko olla kovin paljon tekemisissä?

Tietysti suosittelen kertomaan tilanteesta avoimesti, mutta minusta pitäisi syyllistämättä saada valita, haluaako tavata.

Hirveen kiva sulle, että on normaalit välit vanhempiin. Mitä ajattelit tehdä, kun he sairastuvat? Päättelin tästä viestistä, että lopettaisit yhteydenpidon? Miksi pitää yhteyttä tylsiin, sairaisiin, vanhuksiin, kun maailmassa on reippaita terveitäkin ihmisiä?

Kyllä minä olisin mennyt mieheni isää katsomaan, olisi hän ollut millainen tahansa. Valitettavasti hän on tehnyt itsemurhan aikoja sitten, joten emme koskaan ehtineet tavata. Mieheni sukulaiset ovat kuitenkin osa hänen elämäänsä ja paremmin ymmärrän miestäni, kun olen tavannut hänen sukulaisiaan. Lisäksi miehelle tärkeät ihmiset ovat luonnollisesti osa perhettämme. Ja vielä: meidän, joilla on voimavaroja vielä jäljellä, on pidettävä huolta lähimmäisistämme, jotka eivät siihen itse aina pysty (tietysti kohtuus kaikessa, itsestäni ei esim olisi vanhempieni omaishoitajaksi, mutta kylässä aion kyllä aina käydä)

Ap:lle kovasti tsemppiä. Selvästi tuntuu miehen kommenteista päätellen, että vastaavasta ei hänellä ole kokemusta, joten kieltämättä oli vähän tahditontakin pohdiskelua. Toisaalta pointsit rehellisyydestä miehelle. Itse ajattelisin, että en haluaisi itselleni miestä, joka ei voisi hyväksyä äitiäni ihmisenä. Tämä on tavallaan "inhimillisyystesti", näet, että miten miehesi suhtautuu heikommassa asemassa oleviin ihmisiin. Uskoisin kyllä, että pienen sulattelun jälkeen miehesi kyllä lähtee äitiäsi tapaamaan. Tsempit!

kuin kertoa miten asia on.



Parempi kun kerrot suoraan ja rehellisesti, että äidilläsi on valitettavasti mielenterveysongelmia, kerrot myös että apua olet tarjonnut ja tyrkyttänyt, mutta pakottamaan et pysty ja siksi tilanne on tuo mikä nyt on.



Toki tuollainen tieto ja tilanne hätkähdyttäisi, mutta aina elämä ei ole satua. Rehti mies ymmärtäisi tämän, viimeistään kun on saanut hieman asiaa pureskella.

Et sinä ole äitisi, olette kaksi eri ihmistä.

Kerrot etukäteen miehelle äidistäsi. Kerrot senkin että sinua pelottaa ja jännittää viedä häntä tapamaan häntä. Jos mies todella susta välittää, teidän suhde ei tuollaiseen kaadu.

etkä yhtään yritellä kaunistella asiaa. Näkeehän mies sen sitten kuitenkin kun menette. Liioittele mielummin hiukan pahemmaksi niin tulee positiivinen yllätys.. jos mahdollista.



Pahinta olis mun mielestä yrittää kertoa kauniimmin asiaa, kun siitä jää kuitenkin kiinni.