Olin rankasti koulukiusattu, muttei se leimaa koko elämääni,

Ensin viedään mahdollisuus normaaliin lapsuuteen ja mukaviin koulumuistoihin, osalla kiusatuista ei näitä hyviä muistoja ole jopa 12 vuoden ajalta. Sen jälkeen syyllistetään: on aivan omasta asenteestasi kiinni että pääsetkö kiusaamisesta yli vai et.



Todella reilua.

Jos on kokemusta mukavistakin muistoista. Mua kiusasi yksi poika ala-asteella ja siihen puututtiin ja loppui. Sain hyväksyntää. Sitten yläasteella taas mutta eri poika, en kertonut kotona enää, kun hävetti. Sitten lukiossa taas toinen poika ja otti mukaan muitakin. Olin hyljeksitty. Amk:ssa hyväksyttiin mukaan mutta vittuiltiin viimeisessä karonkassa minulle, että kivat muistot koulusta. Yhtään kaveria ei ole jäänyt niistä ajoista.

Jos on kokemusta mukavistakin muistoista. Mua kiusasi yksi poika ala-asteella ja siihen puututtiin ja loppui. Sain hyväksyntää. Sitten yläasteella taas mutta eri poika, en kertonut kotona enää, kun hävetti. Sitten lukiossa taas toinen poika ja otti mukaan muitakin. Olin hyljeksitty. Amk:ssa hyväksyttiin mukaan mutta vittuiltiin viimeisessä karonkassa minulle, että kivat muistot koulusta. Yhtään kaveria ei ole jäänyt niistä ajoista.

OT: mikä ihmeen karonkka ja useampikin teillä on AMK:ssa?

Ensin viedään mahdollisuus normaaliin lapsuuteen ja mukaviin koulumuistoihin, osalla kiusatuista ei näitä hyviä muistoja ole jopa 12 vuoden ajalta. Sen jälkeen syyllistetään: on aivan omasta asenteestasi kiinni että pääsetkö kiusaamisesta yli vai et.

Todella reilua.

asenne mielestäni vaikuttaa siihen, HALUAAKO päästä yli niistä muistoista, mutta ylipääsemiseen tarvitaan sitten jo paljon muutakin. Ja jos on jo kiusaamisen vuooksi ehtinyt mielenterveys pahasti rakoilla (esim. vakava masennus), niin tarvitaan myös muita ihmisiä ja hyvää tuuriakin, ennen kuin päästään edes siihen pisteeseen, että voi ylipäätään haluta jotain.

Jos on kokemusta mukavistakin muistoista. Mua kiusasi yksi poika ala-asteella ja siihen puututtiin ja loppui. Sain hyväksyntää. Sitten yläasteella taas mutta eri poika, en kertonut kotona enää, kun hävetti. Sitten lukiossa taas toinen poika ja otti mukaan muitakin. Olin hyljeksitty. Amk:ssa hyväksyttiin mukaan mutta vittuiltiin viimeisessä karonkassa minulle, että kivat muistot koulusta. Yhtään kaveria ei ole jäänyt niistä ajoista.

OT: mikä ihmeen karonkka ja useampikin teillä on AMK:ssa?

Tälläisessä "lehdessä tai julkaisussa" missä jokaisesta sanottiin jotain. Niin minusta oli aika inhottavasti sanottu, en tässä viitsi sitä sanoa. Niin ja kukaan ei ole esim. minulle facebookissa kaveripyyntöäkään laittanut. Ovat toistensa kavereita. Myös kerran kutsuttiin koulun jälkeen yhteiseen tapahtumaan, mutta minulla oli muuta silloin ja sanoin että voin tulla toiste jos kutsutaan. Kutsua ei ole enää tullut ja siitä vuosia 10v.

ei koulukiusaaminen ole niin traumatisoivaa kuin henkilöilä joiden ongelmat alkavat jo kotoa.

Oli hyvä koti mutta kiusaamisesta en koskaan siellä kertonut. Jotenkin ajattelin, etten saa huolestuttaa äitiäni. Opinkin kiusaamisen myötä tavan valehdella kaikkea mitä muka olin kaverien kanssa tehnyt jne vaikkei minulla koskaan yhtään kaveria ollut. Vanhempani eivät tiedä tänä päivänäkään että minua kiusattiin.

Mulla kiusaamisen syy oli käsittääkseni lähinnä introverttiuteni ja kömpelyyteni. Olin semmoinen hiljainen, itsekseni viihtyvä tyttönen joka vielä epäonnekseen oli liikunnassa kauhean huono. Silmätikuksihan sellainen päätyi ja sitten kun se asema oli jo vakiintunut kiusaaminen jatkui omalla painollaan. Yleinen hupi oli että välitunnilla pääosa luokasta kertyi ringiksi katsomaan kun pari pääkiusaajaa kiusasivat minua.

samanlaiset syyt kiusaamisen taustalla. Minusta varttui kuitenkin kaunis nainen, mutta suhtautumiseni omaan ulkonäkööni on ollut koko aikuisajan todella ristiriitainen, sillä koko kouluajan kuulin olevani sysiruma.

Olen ollut koko aikuisikäni ujo ja kärsin paniikkihäiriöstä, mutta kuitenkin onnistunut piilottamaan nuo tosiasiat taitavasti, kukaan edes läheisimmistä ystävistäni ei tiedä. En pystyisi puhumaan kenellekään siitä että olen ollut rankasti koulukiusattu, edes aviomieheni ei tiedä taustastani.

Olen kaikesta huolimatta korkeasti kouluttautunut (tällä hetkellä tohtorikoulutettava) ja kätkenyt haavoittuneen minäni asiantuntijuuden ja asiallisuuden taakse. Se on ollut pelastus itsetunnolle. Entistä kotipaikkakuntaani välttelen kuin ruttoa ja viha pääkiusaajia kohtaan katoaa tuskin koskaan.

oletko miettinyt, että sulla sentään oli hyvä koti ja vanhemmat, jotka tod näk vaikuttivat edullisesti siihen, ettei koulukiusaaminen aiheuttanut sulle pahempia traumoja? Joillakin kun on nääs sekä paskat kotiolot että paskat kouluolot. Silloin on vaikeampi selviytyä vaikeuksistaan.

Tosi hyvä että kiusaaminen ei pilannut elämääsi, mutta ennen kuin rupeaa ylimieliseksi muita kohtaan, niin kannattaa miettiä asioita useammalta kantilta.

Joo ymmärrän kyllä sen ettei minun oloni olleet ollenkaan huonoimmasta päästä kun koti sentään oli hyvä ja rauhallinen. Oli siinä samassa koulussa kun ala-asteeni kävin alkoholistien lapsiakin ja jo lapsena ymmärsin että enpä osaani heidän kanssa vaihtaisi vaikka sitten kiusaamisesta pääsisikin.

Mutta siltikin ajattelen myös että myös oma aikuisena oppimani asenne on auttanut minua paljon. Minähän tosiaan sairastin yleistä ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä ja yhden vaikean masennusjaksonkin nuorena, ja uskon että minun olisi ollut ihan mahdollista jäädä kiinni sellaisiin vaikeuksiin pidemmäksi aikaa tai jopa loppuiäksi. Lääkäritkin jopa yrittivät niihin laittaa kiinni pysyvästi väittämällä että kyseessä on aivokemian häiriö johon vaan on syötävä lääkkeitä loppuikä. Ja jonkun psykoterapeutin mielestä taas vain vuosien intensiivinen analyyttinen terapia voisi vapauttaa minut. Minä en kuitenkaan uskonut, pidin yllä uskoa omaan kykyyni parantua itse.

Koen että se tietynlainen sisukas, jääräpäinen usko pärjäämiseeni kaikesta huolimatta on ollut minulla merkittävä, ja uskon että ainakin osa kiusatuista pystyy jossain vaiheessa valitsemaan, jääkö menneisyytensä vangeiksi vai päättävätkö "luoda itsensä uudestaan" puhtaalta pöydältä. En väitä, etteikö olisi niin traumatisoituneita että he eivät siihen pysty - enhän itsekään ennen kolmenkympin ikää pystynyt, ja jos joku minulle silloin masennusjakson aikaan vaikka olisi tullut lässyttämään että muuta kuule ajatteluasi ja ota itseäsi niskasta kiinni niin eipä se olisi mitään auttanut. Silti on minusta hyvä pitää esillä sitäkin ajatusta että omat uskomukset voivat vaikuttaa siihen miten elämässä menee ja niitä uskomuksia voi aika paljon muokata.

oletko miettinyt, että sulla sentään oli hyvä koti ja vanhemmat, jotka tod näk vaikuttivat edullisesti siihen, ettei koulukiusaaminen aiheuttanut sulle pahempia traumoja? Joillakin kun on nääs sekä paskat kotiolot että paskat kouluolot. Silloin on vaikeampi selviytyä vaikeuksistaan.

Tosi hyvä että kiusaaminen ei pilannut elämääsi, mutta ennen kuin rupeaa ylimieliseksi muita kohtaan, niin kannattaa miettiä asioita useammalta kantilta.

Joo ymmärrän kyllä sen ettei minun oloni olleet ollenkaan huonoimmasta päästä kun koti sentään oli hyvä ja rauhallinen. Oli siinä samassa koulussa kun ala-asteeni kävin alkoholistien lapsiakin ja jo lapsena ymmärsin että enpä osaani heidän kanssa vaihtaisi vaikka sitten kiusaamisesta pääsisikin.

Mutta siltikin ajattelen myös että myös oma aikuisena oppimani asenne on auttanut minua paljon. Minähän tosiaan sairastin yleistä ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä ja yhden vaikean masennusjaksonkin nuorena, ja uskon että minun olisi ollut ihan mahdollista jäädä kiinni sellaisiin vaikeuksiin pidemmäksi aikaa tai jopa loppuiäksi. Lääkäritkin jopa yrittivät niihin laittaa kiinni pysyvästi väittämällä että kyseessä on aivokemian häiriö johon vaan on syötävä lääkkeitä loppuikä. Ja jonkun psykoterapeutin mielestä taas vain vuosien intensiivinen analyyttinen terapia voisi vapauttaa minut. Minä en kuitenkaan uskonut, pidin yllä uskoa omaan kykyyni parantua itse.

Koen että se tietynlainen sisukas, jääräpäinen usko pärjäämiseeni kaikesta huolimatta on ollut minulla merkittävä, ja uskon että ainakin osa kiusatuista pystyy jossain vaiheessa valitsemaan, jääkö menneisyytensä vangeiksi vai päättävätkö "luoda itsensä uudestaan" puhtaalta pöydältä. En väitä, etteikö olisi niin traumatisoituneita että he eivät siihen pysty - enhän itsekään ennen kolmenkympin ikää pystynyt, ja jos joku minulle silloin masennusjakson aikaan vaikka olisi tullut lässyttämään että muuta kuule ajatteluasi ja ota itseäsi niskasta kiinni niin eipä se olisi mitään auttanut. Silti on minusta hyvä pitää esillä sitäkin ajatusta että omat uskomukset voivat vaikuttaa siihen miten elämässä menee ja niitä uskomuksia voi aika paljon muokata.

siitä kuinka sait asenteillasi muutoksen aikaan? Miten "karaistit" itseäsi niissä tilanteissa joissa vanhat pelot ja tunteet pyrkivät nostamaan päätään? Olen itse todennut että sosiaalisten tilanteiden pelosta on ollut lähes mahdotonta päästä eroon, vaikka olen jo lähes rutinoitunut luennoitsija ja kaikenmaailman esiintymiskurssit käynyt. Pienikin vahingoniloinen nauruntyrskähdys yleisöstä meinaa romahduttaa itsetunnon aina uudelleen ja ikää mulla on jo melkein 40 vuotta.

Joo ymmärrän kyllä sen ettei minun oloni olleet ollenkaan huonoimmasta päästä kun koti sentään oli hyvä ja rauhallinen. Oli siinä samassa koulussa kun ala-asteeni kävin alkoholistien lapsiakin ja jo lapsena ymmärsin että enpä osaani heidän kanssa vaihtaisi vaikka sitten kiusaamisesta pääsisikin.

Mutta siltikin ajattelen myös että myös oma aikuisena oppimani asenne on auttanut minua paljon. Minähän tosiaan sairastin yleistä ahdistuneisuutta, paniikkihäiriötä ja yhden vaikean masennusjaksonkin nuorena, ja uskon että minun olisi ollut ihan mahdollista jäädä kiinni sellaisiin vaikeuksiin pidemmäksi aikaa tai jopa loppuiäksi. Lääkäritkin jopa yrittivät niihin laittaa kiinni pysyvästi väittämällä että kyseessä on aivokemian häiriö johon vaan on syötävä lääkkeitä loppuikä. Ja jonkun psykoterapeutin mielestä taas vain vuosien intensiivinen analyyttinen terapia voisi vapauttaa minut. Minä en kuitenkaan uskonut, pidin yllä uskoa omaan kykyyni parantua itse.

Koen että se tietynlainen sisukas, jääräpäinen usko pärjäämiseeni kaikesta huolimatta on ollut minulla merkittävä, ja uskon että ainakin osa kiusatuista pystyy jossain vaiheessa valitsemaan, jääkö menneisyytensä vangeiksi vai päättävätkö "luoda itsensä uudestaan" puhtaalta pöydältä. En väitä, etteikö olisi niin traumatisoituneita että he eivät siihen pysty - enhän itsekään ennen kolmenkympin ikää pystynyt, ja jos joku minulle silloin masennusjakson aikaan vaikka olisi tullut lässyttämään että muuta kuule ajatteluasi ja ota itseäsi niskasta kiinni niin eipä se olisi mitään auttanut. Silti on minusta hyvä pitää esillä sitäkin ajatusta että omat uskomukset voivat vaikuttaa siihen miten elämässä menee ja niitä uskomuksia voi aika paljon muokata.

tavalla sitten loit itsesi uudestaan? Miten pääsit masennuksesta yli?

Koetko nyt sitten olevasi oma itsesi etkä ole "sairastunut kovuuteen" kuten jotkut itsensä uudelleen luovat tekevät, että sitten kaikessa on kyse selviytymisestä, mutta elämästä ei edelleenkään nautita, vaan sitä suoritetaan uusien menestyksen merkkien halussa ja ns. heikommat aiheuttavat inhon väristyksiä.

Uskon kyllä että on mahdollisesti parantaa itsekin itsensä, toisinaan vain tuntuu, että jotkut luulevat niin tehneensä mutta eivät oikeasti olekaan, on vain alettu elää toisenlaista roolia.

Mutta on se mielestäni tehnyt minuun sellaista ryhmäpelkoa. Minua eniten syrjittiin, haukuttiin ja halveksuttiin. Ei niinkään fyysistä, vaikka yläasteella oli sitäkin. Välillä oli mukavia jaksoja, kun muut tahtoivatkin leikkiä kanssani. Sitten taas ihan yhtäkkiä päättivät minun olevan joku maailman ällöttävin ilmestys, ja aina käytävillä kiersivät kaukaa ja pitivät nenistään kiinni tms.



Vielä nykyäänkin uusissa ryhmissä minut valtaa pelko etten kelpaakaan. Ja jos näen ystäviäni porukassa pitkästä aikaa, ajattelen heidän kutsuneen minut vain jostain velvollisuudentunnosta. Ja että koska vain kääntyvät kaikki minua vastaan, ja selkäni takana puhuvat minusta pahaa. Koska sellaista lapsuuteni oli.



Jälkiä se on jättänyt, mutta ei mitään hurjaa. Olen opiskellut, saanut ystäviä, perheen ja lapsia. En vello siinä taustassa enää, mutta jos puhun siitä enemmän, meinaa silmiin kyllä nousta kyyneliä vaikka vastustelisikin.

siitä kuinka sait asenteillasi muutoksen aikaan? Miten "karaistit" itseäsi niissä tilanteissa joissa vanhat pelot ja tunteet pyrkivät nostamaan päätään? Olen itse todennut että sosiaalisten tilanteiden pelosta on ollut lähes mahdotonta päästä eroon, vaikka olen jo lähes rutinoitunut luennoitsija ja kaikenmaailman esiintymiskurssit käynyt. Pienikin vahingoniloinen nauruntyrskähdys yleisöstä meinaa romahduttaa itsetunnon aina uudelleen ja ikää mulla on jo melkein 40 vuotta.

Aloin tarkkailla ajatus- ja tunnemaailmaani ikään kuin ulkopuolisena. Tiedostin vähitellen yhä enemmän ja enemmän ajatuskuvioita, jotka olivat menneisyydessä minuun automatisoituneet, ja jotka aiheuttivat ahdistusta ja pelkoa. Esim. tilanne jossa olen jossain sosiaalisessa tilanteessa, niin päässäni pyöri ajatuksia kuten "mitähän nuo minusta ajattelee", "nyt taisin sanoa taas tosi nolosti, hävettää niin että haluaisin painua maan alle", "minä olen nolo ja huono", "ihmiset ei ole koskaan pitäneet minusta, minussa on joku vika ja siksi olen aina tuomittu syrjityksi ja kiusatuksi".

Opettelin muuttamaan ajatuksiani. Aina kun huomasin ajatuksia joita en halunnut, aktiivisesti muutin sen toisenlaiseksi. Käytin päivittäin myös aikaa itsesuggestiolla uudenlaisten uskomusten syöttämiseen itselleni. Nämä uskomukset heijastelivat minua pärjäävänä, menestyvänä, sellaisella jolla on hyvät ihmissuhteet, joka olen sujuva ja hyvä esiintyjä (tein siihen aikaaan opetustyötä jonka hoitamiseen tarvitsin bentsoja, en pystynyt esiintymään ilman). Vähitellen minusta oikeasti tuli sellainen millaiseksi itseni kuvittelin ja uskoin tulevani. Se taas on itseään ruokkiva kierre: kun sai esim. sosiaalisten tilanteiden tönkköyttä aiheuttavaa jännitystä hälvenemään, ihmisetkin alkoivat suhtautua minuun avoimemmin ja ystävällisemmin, ja se taas vahvisti uskomusta että oikeasti olen sellainen josta ihmiset pitää. Tai kun esiintyminen alkoi sujua, niin vaikea sitä enää oli uskoa että olen kyvytön sellaiseen ilman ahdistuslääkettä.

Toki niitä siinä opetteluvaiheessa tuli ajoittain tuntemuksia jotka kyseenalaistivat uudet uskomukseni. Esim. vatsanpohjasta otti niin että oksetti kun ensimmäistä kertaa menin ilman bentsoa pitämään luentoa, ja pelkäsin pyörtyväni. Mutta minä ajattelin että "fake it until you make it", ja ajattelin olevani taitava näyttelijä joka menee vetämään hyvän esiintyjän roolin. Nykyisin, kun on jo kymmenisen vuotta noista ajoista kun ymmärsin oman kykyni muuttaa uskomuksiani itsestäni ja muista, on vaikea edes kuvitella että pelkäsin joskus esiintymistä tai vaikka ihmisten kohtaamista postilaatikoilla. Se tuntuu täysin nykyisen persoonani vastaiselta reaktiolta vaikka ennen uskoin että minun persoonani juurikin on semmoinen säikky ja arka ja ihmisfoobinen.

siitä kuinka sait asenteillasi muutoksen aikaan? Miten "karaistit" itseäsi niissä tilanteissa joissa vanhat pelot ja tunteet pyrkivät nostamaan päätään? Olen itse todennut että sosiaalisten tilanteiden pelosta on ollut lähes mahdotonta päästä eroon, vaikka olen jo lähes rutinoitunut luennoitsija ja kaikenmaailman esiintymiskurssit käynyt. Pienikin vahingoniloinen nauruntyrskähdys yleisöstä meinaa romahduttaa itsetunnon aina uudelleen ja ikää mulla on jo melkein 40 vuotta.

Aloin tarkkailla ajatus- ja tunnemaailmaani ikään kuin ulkopuolisena. Tiedostin vähitellen yhä enemmän ja enemmän ajatuskuvioita, jotka olivat menneisyydessä minuun automatisoituneet, ja jotka aiheuttivat ahdistusta ja pelkoa. Esim. tilanne jossa olen jossain sosiaalisessa tilanteessa, niin päässäni pyöri ajatuksia kuten "mitähän nuo minusta ajattelee", "nyt taisin sanoa taas tosi nolosti, hävettää niin että haluaisin painua maan alle", "minä olen nolo ja huono", "ihmiset ei ole koskaan pitäneet minusta, minussa on joku vika ja siksi olen aina tuomittu syrjityksi ja kiusatuksi".

Opettelin muuttamaan ajatuksiani. Aina kun huomasin ajatuksia joita en halunnut, aktiivisesti muutin sen toisenlaiseksi. Käytin päivittäin myös aikaa itsesuggestiolla uudenlaisten uskomusten syöttämiseen itselleni. Nämä uskomukset heijastelivat minua pärjäävänä, menestyvänä, sellaisella jolla on hyvät ihmissuhteet, joka olen sujuva ja hyvä esiintyjä (tein siihen aikaaan opetustyötä jonka hoitamiseen tarvitsin bentsoja, en pystynyt esiintymään ilman). Vähitellen minusta oikeasti tuli sellainen millaiseksi itseni kuvittelin ja uskoin tulevani. Se taas on itseään ruokkiva kierre: kun sai esim. sosiaalisten tilanteiden tönkköyttä aiheuttavaa jännitystä hälvenemään, ihmisetkin alkoivat suhtautua minuun avoimemmin ja ystävällisemmin, ja se taas vahvisti uskomusta että oikeasti olen sellainen josta ihmiset pitää. Tai kun esiintyminen alkoi sujua, niin vaikea sitä enää oli uskoa että olen kyvytön sellaiseen ilman ahdistuslääkettä.

Toki niitä siinä opetteluvaiheessa tuli ajoittain tuntemuksia jotka kyseenalaistivat uudet uskomukseni. Esim. vatsanpohjasta otti niin että oksetti kun ensimmäistä kertaa menin ilman bentsoa pitämään luentoa, ja pelkäsin pyörtyväni. Mutta minä ajattelin että "fake it until you make it", ja ajattelin olevani taitava näyttelijä joka menee vetämään hyvän esiintyjän roolin. Nykyisin, kun on jo kymmenisen vuotta noista ajoista kun ymmärsin oman kykyni muuttaa uskomuksiani itsestäni ja muista, on vaikea edes kuvitella että pelkäsin joskus esiintymistä tai vaikka ihmisten kohtaamista postilaatikoilla. Se tuntuu täysin nykyisen persoonani vastaiselta reaktiolta vaikka ennen uskoin että minun persoonani juurikin on semmoinen säikky ja arka ja ihmisfoobinen.

Tutustuin teini-ikäisenä itseäni 8 vuotta vanhempaan mieheen joka jatkoi samaa alistamista, olin sellaiselle käytökselle erinomainen maaperä kilttinä, ujona ja pelokkaana. Mies uskotteli että olin juuri sellainen ressukka jollaisena koulukiusaajatkin olivat minut nähneet, eli mitätön vätys joka olisi täysin lahjaton ja avuton ilman hänen neuvojaan. Elin avioliittohelvetissä 20 seuraavaa vuotta, kunnes mies jätti minut rakastuttuaan oppilaaseensa. Nyt olen henkisesti aivan riekaleina, halveksittu yksinhuoltaja, koko elämänsä "olet luuseri"-hokemaa kuunnellut naisraunio. Ainoa asia jolla on mitään merkitystä koko elämässäni ovat lapset. Lasten vuoksi jaksan ja teen kaikkeni että he eivät joudu kiusatuksi. Oma elämäni on jollain tavalla jo kuitenkin mennyttä. En uskalla enää kohdata ihmisiä ja pelkään miehiä. Ikääkin on jo 42 vuotta.

Tutustuin teini-ikäisenä itseäni 8 vuotta vanhempaan mieheen joka jatkoi samaa alistamista, olin sellaiselle käytökselle erinomainen maaperä kilttinä, ujona ja pelokkaana. Mies uskotteli että olin juuri sellainen ressukka jollaisena koulukiusaajatkin olivat minut nähneet, eli mitätön vätys joka olisi täysin lahjaton ja avuton ilman hänen neuvojaan. Elin avioliittohelvetissä 20 seuraavaa vuotta, kunnes mies jätti minut rakastuttuaan oppilaaseensa. Nyt olen henkisesti aivan riekaleina, halveksittu yksinhuoltaja, koko elämänsä "olet luuseri"-hokemaa kuunnellut naisraunio. Ainoa asia jolla on mitään merkitystä koko elämässäni ovat lapset. Lasten vuoksi jaksan ja teen kaikkeni että he eivät joudu kiusatuksi. Oma elämäni on jollain tavalla jo kuitenkin mennyttä. En uskalla enää kohdata ihmisiä ja pelkään miehiä. Ikääkin on jo 42 vuotta.

että sinulla henkinen alistaminen on jatkunut aikuisuudessakin :( Minä olin -ehkä jälkeenpäin ajatellen onneksi- niin rikki nuorena että parisuhteeseen en pystynyt joten ei sitten tullut noita alistamiskokemuksia siltä alueelta. Ihan yksikseni jouduin / sain kohdata oman ajatteluni ja tunnemaailmani, ei ollut sentään ketään menneisyyden lisäksi lisäämässä nykyhetkeen samantapaista tuskaa. Minä luulen että minä tarvitsinkin sen sinänsä tuskallisen vastentahtoisen yksinäisyyden kootakseni itseni.

Mutta ehkäpä sinullakin vielä on hyvinkin toivoa nousta naisrauniosta joksikin muuksi? Ei 42 vuotta vielä vanha ainakaan ole, ja nyt olet sentään vapaa sinua henkisesti alistavasta parisuhteesta.

t. 4

Koetko nyt sitten olevasi oma itsesi etkä ole "sairastunut kovuuteen" kuten jotkut itsensä uudelleen luovat tekevät, että sitten kaikessa on kyse selviytymisestä, mutta elämästä ei edelleenkään nautita, vaan sitä suoritetaan uusien menestyksen merkkien halussa ja ns. heikommat aiheuttavat inhon väristyksiä.

Uskon kyllä että on mahdollisesti parantaa itsekin itsensä, toisinaan vain tuntuu, että jotkut luulevat niin tehneensä mutta eivät oikeasti olekaan, on vain alettu elää toisenlaista roolia.

Tuo on mielenkiintoinen kysymys että koetko nyt olevasi oma itsesi - minä kun en enää usko että mitään "omaa itseä" oikeastaan onkaan, vaan erilaiset persoonallisuuden piirteet ovat vähän kuin vaatteita joita voin vaihdella mielihaluni mukaan. Tiedän että voin olla nopea ja temperamenttinen jos haluan, tai hidas ja rauhallinen jos haluan. Voin olla flirtti ja seurallinen jos haluan ja pohdiskelevainen ja asiallinen jos haluan. Olen leikkinyt paljon tällaisilla asioilla kun olen kokeillut kuinka pitkälle minun on mahdollista muokata piirteitä joita esim. temperamenttitutkimus väittää perinnöllisiksi, ja huomannut että voin muokata niitä hyvinkin paljon. Pystyn jopa uskottelemaan itselleni niin hyvin että olen huippuälykäs, että olen saanut monen muunkin uskomaan niin töissä ;)

Minä siis koen itseni nykyisin lähinnä jonkinlaisena energiana ja potentiaalina kuin tiettynä kokoelmana persoonallisuuden piirteitä jotka olisivat aito minä. Se minä joka näkyy ulospäin, olipa kyse vaatteista tai persoonallisuuden piirteistä, on minun itseilmaisuani, jonka olen itse valinnut, ei pohjimmiltaan minä. Minä olen "vain" se energia joka elävöittää ruumiini, se olemassaolo jonka nyt tunnen kun istun tässä koneen ääressä, eikä se ole oikeastaan mies tai nainen tai minkäänlainen tietynlainen. Se vain on.

Kovuuteen en usko sairastuneeni. En missään nimessä halveksu heikkoja vaan koen kiusaamisen ja mielenterveysongelmani (ne menneet) siunaukseksi juuri siksi että niiden kautta pystyn ymmärtämään monia muita paremmin, ymmärtämään että kaikki ei ole ihmisen omasta tahdosta kiinni. En minä itsekään valinnut tulla masentuneeksi paniikkikohtauksia saavaksi säikkyilijäksi ja silti tulin. En myös kauheasti välitä menestyksestä - minulla on akateeminen koulutus ja hyvä alan työ, mutta en tavoittele siinä urakehitystä tai muutakaan ihmeellistä. Mulle riittää että teen asiantuntijatyöni hyvin ja palkka juoksee. Nautintoni saan suorittamisen sijaan arjen pienistä asioista kuten hyvästä ruoasta, luonnon kauneudesta, lapsista ja eläimistä, siitä hyvästä fiiliksestä että olen vain elossa ja elinvoima väreilee kropassani.

vaatteista, vanhemmista että ulkonäöstä, ja ainoastaan tuo viimeinen on satuttanut oikeasti. Uusia, toisenlaisia vaatteita saa kaupasta ja vanhempiin voi tehdä pesäeron eivätkä heidän ongelmansa näy minusta päälle päin... Mutta omaa ulkonäköään jokainen kantaa, se on joka hetki esillä. Ja jos siitä on kuullut muutaman vuoden todella loukkaavia nimityksiä koulussa, siis sellaisia joita kenellekään muulle ei ole sanottu ja joiden takia on tullut jatkuvasti nolatuksi, tulee väkisin mieleen aina uusia ihmisiä kohdatessa, että ajatteleeko tuokin nyt niin... Tai jos joku nykyään kehuu ulkonäköäni, tulee vain pelokas olo, että kyllä tuokin kohta huomaa asian oikean laidan ja peruu puheensa. Ja jos joku puolituttu sanoo jotain varmastikin harmitonta koskien tiettyjä jonkun ihmisen ulkonäön piirteitä, ei siis tarkoita kohdistaa sitä minuun, niin tunnen silti oloni vaivautuneeksi.