Lue keskustelun säännöt.
Olin rankasti koulukiusattu, muttei se leimaa koko elämääni,
09.07.2012 |
en ole jäänyt märehtimään asiaa vaan mennyt elämässäni eteenpäin.
Suljin kiusaajat ulos elämästäni silloin kun koulun oven laitoin kiinni sieltä päästyäni.
Olin koulukiusattu lapsuusperheen uskonnon vuoksi, kuusi vuotta sitä kesti eli koko ala-asteen.
Yläkoulussa minut jätettiin vasta rauhaan. Eri koulu.
Tämä tuli mieleen tuosta Mintusta joka edelleen märehtii menneissä.
Pitää elää tätä päivää ja tulevaisuutta varten.
Kommentit (35)
En oikein ymmärrä, miksi menneissä pitää velloa. Ne jutut on kuitenkin jo vuosikymmeniä vanhoja! Minulla ei edes ollut yhtään kaveria koulussa. Yksikin olisi jo tuntunut hyvältä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin myös kiusattu koko ala- ja yläasteen. Minua se vaurioitti sen verran henkisesti että jonkin aikaa meni koulun jälkeen aikaa että pääsin yli sosiaalisista peloista, paniikkihäiriöstä ja yleisestä ahdistuneisuudesta joka johtui paljolti vuosikausien kiusaamisen pelkäämisestä. Elimistö oli jo oppinut olemaan stressitilassa jatkuvasti eikä tahtonut niin vain asettua sittenkään kun ei enää kiusaamisvaaraa ollut.
Mutta en ole minäkään silti jäänyt märehtimään menneisytytä ja luomaan itselleni uhri-identiteettiä kiusaamiskokemuksista. Nykyisin koen, että kiusaaminen on vahvistanut minua ihmisenä verrattuan siihen, että jos minua ei olisi kiusattu.
Sama kuin 2. Todella hienoa että sinä olet päässyt kokemuksesi yli, mutta kaikille se ei käy vain "lakkaamalla märehtimästä".
Sama masennuksessa. Jotkut pystyvät vaan "ottamaan itseään niskasta kiinni" ja toiset eivät. Ehkä
Minä olin myös kiusattu koko ala- ja yläasteen. Minua se vaurioitti sen verran henkisesti että jonkin aikaa meni koulun jälkeen aikaa että pääsin yli sosiaalisista peloista, paniikkihäiriöstä ja yleisestä ahdistuneisuudesta joka johtui paljolti vuosikausien kiusaamisen pelkäämisestä. Elimistö oli jo oppinut olemaan stressitilassa jatkuvasti eikä tahtonut niin vain asettua sittenkään kun ei enää kiusaamisvaaraa ollut.
Mutta en ole minäkään silti jäänyt märehtimään menneisytytä ja luomaan itselleni uhri-identiteettiä kiusaamiskokemuksista. Nykyisin koen, että kiusaaminen on vahvistanut minua ihmisenä verrattuan siihen, että jos minua ei olisi kiusattu.
pitäisi elää ja nauttia perheestään, sentään kolme lastakin. Luulisi olevan elämässä muuta sisältöä kuin vuosikymmenten takainen koulukiusaaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli alakoulu, yläkoulu ja vielä lukiossakin, joskus fyysisesti vaarallisesti, joskus "vain" syrjien ja eristäen ja haukkuen.
Ei se minunkaan elämääni enää mämäritä, mutta siloin tietysti määritti. Minä en selvinnyt siksi, että olisin osnanut lakata murehtimasta (päinvastoin, kaikien mahdollisten ja mahdottomien oasioiden pakonomanen murehtiminen ocd-oirein oli yksi sen pitkäaikaisimista seurauksista), vaan siksi, että elämässäni myöhemmin tapahtui paljon hyvää, joka alkoi tuntua tärkeämmältä ja palautti itsetuntoni yliopistoaikoina. Näin jälkenepäin ajatellen elämässäni olis hyviä asioita myös kiusaamisaikoina, kuten rakastava perhe ja harrastus, josta nautin vaikka se yksinäinen olikin. Ne varmaan pitivät minua pinnalla silloinkin, vaikken silloiin sitä osannut ajatella.
Minä en mitenkään halua päsmäröidä muiden kokemuksia ja vaikeuksia, mutta minusta olisi tärkeä kiinnittää huomiota siihen, että parempia aikoija tulee koulukiusatunkin elämässä melko varmasti vielä, ja siksi elämän lopettaminen on sama kuin tuomitsisi itse itsensä lopulliseen surkeuteen. Jää silloin paitsi sitäkin enemmästä, mitä suurempi osa elämästä on ollut kurjaa siihen asti. Itsemurhaan ei pitäisi yllyttää ketään sellaista, jolla on vielä mahdollisuus edessään.
ei koulukiusaaminen ole niin traumatisoivaa kuin henkilöilä joiden ongelmat alkavat jo kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiusattiin koko 9-vuotta, mutta periksi en antanut tuumaakaan ja tässä olen. "Peri"kiusaajistani on ainakin 2 kuollut ja minua oli kuulemma niin helppo kiusata kun en koskaan puolustanut itseäni millään tavalla. Näin sanoi minulle aikanaan toinen näistä kuolleista.
Minulla oli helvetti kotona ja koulussa. Siitä on vähän vaikeampi päästä yli ja kasvaa eheäksi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta toisille se aiheuttaa pysyvät mt-ongelmat tai vieläkin pahempaa. Ole onnellinen, että kuuluit ekaan ryhmään.
osittain siitäkin, miksi kiusataan. Jos se johtuu henkilökohtaisista ja vaikeasti muutettavista ominaisuuksista, etenkin ulkonäöstä, niin vaikutus kiusatun itsetuntoon on luultavasti pahempi kuin jos kiusataan vaikka hassusta piposta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen itse miettinyt samaa. Mua kiusattiin koko yläaste, kiusaajia olivat pojat. Pahimmillaan murtui kylkiluu ja sain aivotärähdyksen. Mulla oli kuitenkin kavereita, olin ihan suosittu ja normaali, en edes tiedä syytä, miksi kiusattiin.
Koulun jälkeen kävin talleilla tai tanssitreeneissä, siellä oli ihan eri kaveripiirit kuin koulussa.
Jotenkin tiesin, että kiusaaminen loppuu, kun yläaste loppuu.
En ole päivääkään vellonut menneissä. Yläasteesta on nyt joka tapauksessa jo 20 vuotta. En osaa nimetä yhtään piirrettä tai asiaa itsessäni, mikä olisi vaikuttanut myöhempään elämääni.
Ja kiusaaminen oli todellakin sekä henkistä että fyysistä pahoinpitelyä, josta en kertonut vanhemmilleni jne.
Joskus lukioaikana törmäsin yhteen entiseen kiusaajaan, joka pyysi anteeksi. Lähinnä nauratti.
Eniten hyvitystä mulle on tuonut se, että yksi neljästä kiusaajastani on läski taksikuski, yksi on kaupan hyllyttäjänä ihan tossa lähimarketissa, yksi on ties minkä päihteiden käyttäjä ja istunut varmaan puolet aikuiselämästään ja se neljäs on yhden räkälän pokena siellä tuulikaapissa seisoskelemassa.
Musta se Minttu Vettenterä vaikuttaa katkeralta ja purkaa omia traumojaan tai mitä lienee. Jotenkin surkean oloinen tapaus.
vaatteeni olivat rikki eikä yh-äitini viitsinyt paljoa panostaa minuun.Ei ollut rahaa luokkaretkiin eikä luistimiin.
Huomasin myös että opettajat suhtautuivat minuun negatiivisesti koska olin sellainen ryysyläinen.Olin usein jälki-istunnossa ihan mitättömistä asioista ja myös toisten puolesta. Jos joku keksi että minua voi syyttää esimerkiksi luokan sotkemisesta välitunnin aikana sain kyllä syyt niskoilleni.
Olin siis hyvää riistaa kiusaajille jotka tulivat paremmista kodeista.Minua ei puolustanut kukaan.
Inhosin koulua ja opettajia. En olisi ikinä kertonut heille mistään ongelmastani kotona tai koulussa.
Kesti kymmenen vuotta päästä tuosta kaikesta eroon mutta nyt olen omillani enkä ole enää edes käynyt kotikaupungissani. Valehtelen syntymäpaikkani muille ettei tulisi juttua koulusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen mitä olen, liekö karaissut tai mitä mutta kiusaamista en silmissäni siedä näillä "vanhuuden"vakailla päivilläni eli 37-vuotiaana. Minä otan ilon irti sieltä mistä sen milloinkin näen pilkottavan. Matkaa näihin päiviin on kuljettu paljon. Minä teen töitä kun niitä on ja päivääkään en menneistä huolisi takaisin. Lyhyesti sanottuna, taidan olla onnellinen. Mutta kun kuulen jostain kouluammuskelusta tai kiusaamisesta olen murheen murtama.
Minulla on myös pitkä historia koulukiusattuna olosta, itseasiassa koko homma alkoi kerhossa ja esikoulussa. Karkea arvioni on että olen ollut kiusattu noin 12 vuotta elämästäni, eli sieltä päiväkerhosta ammattikouluun.
No kuitenkin. Minua kiusattiin joistain syystä x. Olin lapsena vähän muita pyöreämpi ja se oli syy kiusaamiseen ala- ja yläasteella. Ammattikoulussa taas se kiusaaminen oli suoraa vittuilua ja päänaukomista milloin mistäkin. Etsin identiteettiäni aika rankasti tuohon aikaan ja joitain tyylinmuutokseni ärsyttivät kovastikin.
EN oikeastaan ikinä näyttänyt että kiusaaminen sattui, joskus kun homma meni tarpeeksi pitkälle, saatoin lähteä tilanteesta keskenkaiken, vaikka kesken tunnin jne. mutta muutoin en itkenyt julkisesti tai ollut mitenkään erityisen "rassukka" sen kiusaamisen takia, kuten jotkut kiusatut. Se se kai sitten ihmisiä ärsytti ja he jatkoivat sitä kiusaamista.
Tosiasiassa pelkäsin mennä kouluun ja amiskassa pelko äityi niin pahaksi että saatoin purskahtaa itkemään kun näin koulun ja jätin menemättä kouluun koska sain paniikkikohtauksen. Itsemurhaakin yritin ja melkein onnistuinkin. (tässä tiivistettynä, koko tarina on paljon pidempi ja tuskallisempi, mutta en sitä nyt ala kertomaan)
Kiusaamisesta minulle jäi anoreksia (joka tosin on tietyllä tapaa itseaiheutettua) ja ahdistuneisuushäiriö sekä tietty epäluulo ihmisiä kohtaan. En oikein osaa luottaa keneenkään, enkä esim. osaa vieläkään itkeä ihmisten nähden, koska pelkään että he tarttuvat siihen heikkoutena. En siltikään sanoisi että se kiusaaminen määrittäisi identiteettini, siitä vain jäi tietyt asiat mukaani. En ole niitä ihmisiä jotka paljastavat kiusaamistaustan muille, itseasiassa miehenikään ei taida tietää siitä.
Tiedän kuitenkin ihmisiä jotka vetävät sen kiusaamisensa joka ikiseen väliin. Heillä on se "uhri-identiteetti" ja jollain tapaa he käyttävät sitä hyväkseen.
Ymmärrän toki että joillain se kiusaaminen on jättänyt todella pahat arvet ja heillä se elämä on vielä pahempaa epäluuloa, pelkoa ja taistelemista kuin minulla. Vaikka se kiusaaminen ei määritä minua ihmisenä, ymmärrän täysin että joidenkin on siitä kiusaamisesta paljon vaikeampi päästä yli, onhan minullakin vielä niitä kiusaamisen lieveilmiöitä taakkanani.
Olen tietyllä tapaa antanut anteeksi kiusaamiset jo kauan sitten, mutta unohtaa niitä en voi.
ei koulukiusaaminen ole niin traumatisoivaa kuin henkilöilä joiden ongelmat alkavat jo kotoa.
Oli hyvä koti mutta kiusaamisesta en koskaan siellä kertonut. Jotenkin ajattelin, etten saa huolestuttaa äitiäni. Opinkin kiusaamisen myötä tavan valehdella kaikkea mitä muka olin kaverien kanssa tehnyt jne vaikkei minulla koskaan yhtään kaveria ollut. Vanhempani eivät tiedä tänä päivänäkään että minua kiusattiin.
Mulla kiusaamisen syy oli käsittääkseni lähinnä introverttiuteni ja kömpelyyteni. Olin semmoinen hiljainen, itsekseni viihtyvä tyttönen joka vielä epäonnekseen oli liikunnassa kauhean huono. Silmätikuksihan sellainen päätyi ja sitten kun se asema oli jo vakiintunut kiusaaminen jatkui omalla painollaan. Yleinen hupi oli että välitunnilla pääosa luokasta kertyi ringiksi katsomaan kun pari pääkiusaajaa kiusasivat minua.
osittain siitäkin, miksi kiusataan. Jos se johtuu henkilökohtaisista ja vaikeasti muutettavista ominaisuuksista, etenkin ulkonäöstä, niin vaikutus kiusatun itsetuntoon on luultavasti pahempi kuin jos kiusataan vaikka hassusta piposta...
Vuosi toisensa jälkeen sillä on vaan aina hassu pipo?
Oli hyvä koti mutta kiusaamisesta en koskaan siellä kertonut. Jotenkin ajattelin, etten saa huolestuttaa äitiäni. Opinkin kiusaamisen myötä tavan valehdella kaikkea mitä muka olin kaverien kanssa tehnyt jne vaikkei minulla koskaan yhtään kaveria ollut. Vanhempani eivät tiedä tänä päivänäkään että minua kiusattiin.
Mulla kiusaamisen syy oli käsittääkseni lähinnä introverttiuteni ja kömpelyyteni. Olin semmoinen hiljainen, itsekseni viihtyvä tyttönen joka vielä epäonnekseen oli liikunnassa kauhean huono. Silmätikuksihan sellainen päätyi ja sitten kun se asema oli jo vakiintunut kiusaaminen jatkui omalla painollaan. Yleinen hupi oli että välitunnilla pääosa luokasta kertyi ringiksi katsomaan kun pari pääkiusaajaa kiusasivat minua.
oletko miettinyt, että sulla sentään oli hyvä koti ja vanhemmat, jotka tod näk vaikuttivat edullisesti siihen, ettei koulukiusaaminen aiheuttanut sulle pahempia traumoja? Joillakin kun on nääs sekä paskat kotiolot että paskat kouluolot. Silloin on vaikeampi selviytyä vaikeuksistaan.
Tosi hyvä että kiusaaminen ei pilannut elämääsi, mutta ennen kuin rupeaa ylimieliseksi muita kohtaan, niin kannattaa miettiä asioita useammalta kantilta.
En ota kantaa tuohon Minttuun, mutta toivottavasti ymmärrät myös sen, että joillain koulukiusaaminen voi aiheuttaa pahojakin mt-ongelmia, jotka sitten leimaavat sitä elämää.