Mun mies ei arvostanut mua synnytyksen jälkeen, kuten teidän muiden :'(

Meillä mies ei ole koskaan arvostanut minua äitinä. Alusta asti hän on epäillyt ihan ääneen, että teen jotain väärin, ja kun vauva kaikesta huolimatta on hengissä ja voi hyvin, hän on ottanut asiakseen lukea netistä, miksi niin ei voisi toimia, miten toimin. Esim. imetyksen hän on kokenut siten, että minä omin vauvan ja jätän hänet ulkopuolelle. Tuttipullolla hän pääsee osallistumaan. Äitiysloman hän koki minun laiskottelunani ja vaati, että osallistun perheen talouteen heti kuin mahdollista.



Kotitöitä hän ei edes huomaa. Hän pitää kyllä meteliä siitä, miten on leikannut ruohon tai tehnyt lumityöt, ja katsoo vain ivallisesti, jos totean, että tein sinä aikana päivällisen, hoidin tiskit ja pyykit ja siinä sivussa vielä lapsetkin ja että kyllä nyt minuakin vähän väsyttää. Eihän kotityöt tai lastenhoito voi väsyttää eikä ole rankkaa, koska se kuuluu ihan normaaliarkeen.



Tämä samainen mies oli muuten aivan uskomaton niin esikoisen odotusaikana ja synnytyksessä. Tuki, auttoi, kuunteli ja helli. Mutta kun vauva syntyi, huomio oli sitten pelkästään siinä. Paluu arkeen on ollut sitten kaikkea muuta...



Pointti siis tässä, että synnytystä arvostamaton mies on ainakin minun tapauksessani ollut arvostamatta mitään äitiyteeni liittyvää.

kaikesta huolimatta voisit ehkä kokeilla unohtaa tuon "kiitoksenruinaamis"-jutun, joka on kyllä varmasti meillä suomalaisille naisille opetettu menneiden sukupolvien toimesta vähän liiankin hyvin!



Itse elin marttyyrina ja vältin ruinaamasta kiitoksia ja odotin, että miehen TÄYTYY tietää ja osata, kunnes tausin, etten itsekään tiedä mistä kaikesta mies eniten odottaa ja toivoo kiitosta. Kun aloin kysellä mieheltä noista asioista ja opin kiittämään ja kehumaan häntä oikeissa kohdissa ja näin miten kovin hän siitä ilahtui, tajusin että voin tehdä itsekin samoin. Pyydetyn kiitoksen saaminen tuntuukin yllättäen ihan yhtä hyvälle! Jos epäilet, ettei mies pyynnöstäsi ja kertomastasi huolimatta osaa vilpittömästi kiittää tai kehua, niin se on sitten jo arvostuksen puutetta.



Nykyään minä kerron raskausaikana mikä saisi mieleni piristymään tai mistä saisin voimia ja minkälaisia huomionosoituksia toivoisin ja ne kaikki pyydetytkin teot tuntuu ihanalta, koska se tarkoittaa sitä, että mies kuunteli, uskoi ja muisti! Tuo synnytyslahjaidea oli minusta aivan ihana ja pyydämpä semmoistakin miettimään ja hankkimaan, lahja itsessään olkoon sitten yllätys :).



Kyllä se mieskin oppii, kunhan kerrot ensin hänelle mitä toivot ja haluat. Muutoin voit jäädä odottelemaan eroa...

Etteivät älyä tukea naista tuollaisissa hetkissä. Oma mieheni oli kyllä suht. mukava synnytyksessä ja sen jälkeen, mutta jos mulla on esim. paha olo ja itkettää,niin ei kyllä tajua tulla lohduttamaan. Ollaan monesti keskusteltu asiasta, mies lähinnä suuttuu?!? Mun mielestä toista pitää lohduttaa surussa, tai niin mä ainakin teen :)

se on just se TUNNEÄLY!

Ei se ole tyhmyyttä. Kaikki IHMISET eivät vain osaa suhtautua esim. toisen ihmisen suruun "oikealla" tavalla.

Monet miehet on sitäpaitsi kasvatettu sanomalla "ei isot pojat itke" ja opetettu siihen että tunteita ei saa näyttää ja että itkeminen ja suru ei ole sallittua miehille.

Että siitä vain syyttämään aiempaa sukupolvea.

En minäkään mene suunapäänä halaamaan tai "lohduttamaan" itkevää ihmistä. Surevalle sitäpaitsi ei ole olemassa oikeita sanoja, ikinä. Pelkkiä koruttomia kliseitä "kyllä se siitä" ja silleen. Ei ne lohduta yhtään ketään.

AP: Puhuitko miehesi kanssa ENNEN synnytystä noista asioista? Oletko puhunut harmistasi myöhemmin? Vai oletko kuten kaikki muutkin hellyyden ja huomion puutteesta valittavat naiset ja olet vain olettanut että "kyllähän se nyt tajuaa miten näissä tilanteissa tulee toimia" ja sitten mököttänyt kun mies ei osaakaan lukea ajatuksiasi?

mutta on kyllä totta ettei munkaan mieheni koskaan, kummankaan lapsemme syntymään liittyen, osoittanut millään lailla arvostaneensa mun osuuttani.



Ei raskausaikoina, ei synnytysten aikana tai niiden jälkeen. Ei kohdellut minua mitenkään huonosti, muttei kyllä myöskään noteerannut mun panostani mitenkään - pikemminkin tuntui että hän oli sitä mieltä ettei esim. raskauden pitäisi hidastaa menoa missään määrin, ei edes silloin kun se tarkoitti jokapäiväistä oksentamista. Mieheni oli minua kohtaan normaalin ystävällinen, muttei esim. mitenkään avulias. Hänestä ei myöskään synnyttäessä ollut mitään haittaa muttei hyötyäkään, luki siis kirjaa nurkassa.



Oli kyllä innostunut lapsista heti heidän synnyttyään.



Minä en rakasta häntä enää. En tiedä rakastaisinko jos hän olisi menneinä vuosina osoittanut arvostavansa minua äitinä, mutta ainakaan en osaisi enää uskoa tuollaisten huomionosoitusten vilpittömyyteen vaikka niitä yhtäkkiä alkaisikin tulla.

hyvä tuki, en osaa edes kuvitella, miten niistä olisin selvinnyt ilman häntä. Kukkia toi sairaalaan, kun kerroin, että ruusuja pitää sitten tulla. En kyllä muista, että mies olisi minua kehunut.



Alkuvuodet oli kyllä pettymys minulle, sillä mies tuntui elävän poikamiehen elämää. Jo seurustelun alkuaikoina huomasin, miten hienosti mies tuli toimeen pienten lasten kanssa, joten en osannut edes kuvitella ettei niin olisi oman perheen kanssa.



Miehestä on kuitenkin kehkeytynyt hyvä isä. Varsinkin lasten teinivuosina ja aikuistuessa hän on ollut sellainen, että lapset pitävät isäänsä huipputyyppinä. Pienten lasten huolet ja murheet ovat niin erilaisia isojen lasten vastaaviin verrattuna.

mutta sitten myöhemmin sain korun. Ja oli kiva :) On kiva kertoa lapsille, että siinä korussa lapset kulkee aina mukana :)

Tämä on ihan kuin pornoa.



Elämä ei olekaan niin kuin elokuvissa.



Jos ei kehtaa puhua, niin mistä ihmeestä se sun miehesi voisi tietää että kaipaat sanallista arvostusta? Onko se muka joku oraakkeli?

Minusta tuntuu, että monet miehet ei ymmärrä, kuinka tärkeää se heidän tukensa on juurikin raskausaikana, synnytyksessä ja sen jälkeen. Minulla on kaveripiirissä pariskuntia, joista kaikki on jo ekan lapsen odotusaikana nähneet, että nainen ottaa jossain vaiheessa eron, koska tuntee ettei enää pysty rakastamaan miestä joka on jättänyt hänet niin yksin niin tärkeissä asioissa juuri silloin kun nainen on ollut kaikkein herkimmillään koko elämänsä aikana. Silti se ero on voinut olla miehelle yllätys - aivan kuin siellä pääkopassa ei raksuttaisi yhtään mitään. Tuollaiset tapaukset on jotenkin vaikeita ymmärtää, koska nuo miehet on ihan normaaliälyisiä muussa elämässä. Aivan kuin he eivät olisi tajunneet, kuinka haavoittavaa se oma käytös on ollut.

tulee luonnostaan. Tunneälyksi sitä kutsutaan ja tilanteessa, kuten synnytys tai synnytyksen jälkeinen aika, huomion osoittaminen kumppanille, joka on tehnyt suuren työn, on odotettavaa.

Suomessa on tällainen kulttuuri, tunteita ei osoiteta, ei rakkautta, ei arvostusta. Möllötetään vaan ja ollaan niin kuin ei mitään olis tapahtunut.

Sitten ihmetellään ja kysellään, että miksi ei vaimo halua seksiä. Niin, mieti sitä sitten.

Tämä on ihan kuin pornoa.

Elämä ei olekaan niin kuin elokuvissa.

Jos ei kehtaa puhua, niin mistä ihmeestä se sun miehesi voisi tietää että kaipaat sanallista arvostusta? Onko se muka joku oraakkeli?

Kun kasvat, ymmärrät että ihmisen ei tarvitse olla mikään oraakkeli pitääkseen huolta rakkaista ihmisistään. Se nimenomaan on normaalin ihmisen merkki. Myös miehillä.

Etteivät älyä tukea naista tuollaisissa hetkissä. Oma mieheni oli kyllä suht. mukava synnytyksessä ja sen jälkeen, mutta jos mulla on esim. paha olo ja itkettää,niin ei kyllä tajua tulla lohduttamaan. Ollaan monesti keskusteltu asiasta, mies lähinnä suuttuu?!? Mun mielestä toista pitää lohduttaa surussa, tai niin mä ainakin teen :)



se on just se TUNNEÄLY!

Mutta ei se mies osaa sitä spontaanisti. Ja jos pyydät, niin se ei ole sama asia. Ole onnellinen, että mies akastaa lastaan. Ehkä hän myöhemmin oppii arvostamaan sinua lasten äitinä ja kasvattajana. Ei vain vielä ymmärrä sinun arvoasi parka.

Ei munkaan mies arvosta mun koettelemuksia lapsensaannissa - tai ainakaan ei tunnu siltä että arvostais.



Tosin en tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, että tuntisin oloni arvostetuksi. Jotkut kaverit ovat saaneet mieheltään korun synnytyslahjaksi, ja mun mielestä se on vähän naurettavaa. Synnytyslahja - muah!

Saman ohjelman katsoin ja mietin vähän samoja asioita.



En kaipaa itse mitään lahjoja... riittäisi hyvin, kun edes joskus kuulisi nuo sanat "Rakastan sinua".

tuore isä oli ulkomailla töissä, eikä "päässyt" mukaan synnytykseen. Kävi sitten katsastamassa lapsen viikko synnytyksen jälkeen ja hävisi takaisin ulkomaille puoleksi vuodeksi.

En mä mitään paraatia odottanut, mutta kieltämättä oli ihanaa, kun molemmat säteilimme ylpeyttä työstäni ja sen tuloksesta.



Luulen, että miehesi tuntee itsensä lapsensaannissa sinuun errattuna niin mitättömäksi, että kompensoi omaa pienuudentunnettaan ohittamalla sinut. Tämä tuskin on tietoista, mutta voisitteko harkita pariterapiaa?

Niitä ei saa juurikaan aiheesta puhumaan. Oma mies toi suklaata ja kukkia synnärille ja oli toki koko ajan mukana. Mutta olin maininnut erikseen, että ois kiva jos toisi niitä kukkia, kun esikoisesta ei muistaakseni mitään tuonut. Toki hemmotteli sitten heti äitinepäivänä, joka oli piakkoin esikoisen synytmän jälkeen.



Olisin kyllä itse loukkaantunut, jos olisin erikseen pyytänyt tai vihjannut että jonkinlaista huomionosoitusta kaipailisin, enkä olisi mitään saanut. Olisin varmaan tyrkännyt sen vauvan miehelle, jos se on pääasia. Ja lähtenyt miehen VISAlla ostamaan kimpun ruusuja. Elän suhteessa, jossa saa näyttää pettymyksen tunteita. En ole mikään prinsessa, mutta kyllä nykymiehen pitää ymmärtää tietyt jutut.

Ei munkaan mies arvosta mun koettelemuksia lapsensaannissa - tai ainakaan ei tunnu siltä että arvostais.

Tosin en tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, että tuntisin oloni arvostetuksi. Jotkut kaverit ovat saaneet mieheltään korun synnytyslahjaksi, ja mun mielestä se on vähän naurettavaa. Synnytyslahja - muah!

oli myös kiva saada synnytyslahja. Sain lasisen enkeli kuusenkoristeen jossa oli 2.50€ hintalappu. :D Eli mukava oli vain kun sai jonkun pienen muiston. Tuo kuusenkoriste on oikeasti todella kiva kun saa lapsille kertoa kuusta koristellessa tarinan.

Mutta on se oikeasti tylsä kun on tuollaisia miehiä jotka ei osaa näyttää arvostavansa. :/ Itsellä miehen tuki synnytyksessä on todella iso osa, ollaan kyllä ihan yhdessä sitä lasta siellä tekemässä ja kun mies on paikalla niin tietää kyllä tasan kuinka helppo tai vaikea on synnytys ollut.

Ehkä paras asia mistä itse näen että mies arvostaa on miehen silmät. Siitä vain näkee sen että arvostaa, että on liikuttunut ja että siihen sattuu varmaan enemmän kuin minuun kun minuun sattuu.. ei se osaa sitä sanallisesti kertoakaan. Ja mun mies on verbaalisesti melko jörö joten mitään sanallista kehua en voi siltä odottaakaan.

Helpottiko yhtään?

Itku tuli sydänäänet -ohjelman jälkeen, kun isä ylisti vastasynnyttänyttä naistaan. Synnytin kaksi vuotta sitten meidän esikoisen, minkä jälkeen mies kyllä keskittyi vauvaan, mutta unohti minut täysin. Varpajaisetkin juhli isosti, muttei huomioinut mua mitenkään. Olisi ollut ihanaa, jos olos edes silittänyt tukkaa ja sanonut reippaaksi, mutta mies ohitti minut kokonaan. Kavereilleen kehui olleen helppo synnytys eikä maininnut edes nimeäni sairaalasta soittamissaan puheluissa, ellei joku huomannut erikseen kysyä. Kysyin varovasti, enkö saa sairaalaan edes kukkia, niin mies kysyi, mitä niillä teen ja eikös vauva ole se pääasia...

Olen niin kateellinen naisille, joiden miehet ovat heistä ylpeitä. Itse jaoin elämäni suurimman ja myös tuskallisimman hetken miehen kanssa, joka ei pidä sitä minään. En saanut edes pientä silitystä tai vaikka olalle taputusta. Kaikista rintatulehduksista ja imetysvaikeuksista huolimatta imetin 13 kk, eikä mies tästäkään ole koskaan sanonut mitään arvostavaa. Koen olevani jotenkin mitätön, kun luen muiden naisten kokemuksia siitä, miten mies on huolehtinut, hemmotellut ja rakastanut synnyttänyttä vaimoaan. Toisaalta en kehtaa asiasta puhua, kun koen "kiitoksenruinaamisen" nolona. Olenko mä vain itsekäs?

ei pusua, ei halia, ei mitään.....

ja mule tehtii hätäsektio, olin huonona jne jne

ei mitään rakkaus´den soituksia mieheltä...

onneksi vauva oli hyvässä kunnossa, ja kaikki meni hyvin siltä osin, mutta

kyllä ..olisin henksitä tukea ja raukkadellista huomiota kaivannut mieheltäni.

nooo... ies ei järin hellyyttä osoittava ole koskaan ollut........

eli ap et ole itsekäs, vaan miehesi !!! kuten minunkin..