Kun hankkii lapsen ja sitten huomaakin, ettei olekaan äitityyppiä. Mitäs sitten?
Näin kävi. Sain toivotun vauvan 25-vuotiaana. Mieheni kanssa olin ollut 5v, joista naimisissa 1v.
Jo sairaalassa huomasin, että ei minulla ole mitään äidillisiä, selkäytimestä tulevia taitoja, tunteita tms.
En ole äitityyppiä.
Älkää ymmärtäkö väärin: lapseni (nyt 5v ja sattuneesta syystä ainokainen) on hoidettu, sylissä pidetty, imetetty, neuvolassa ajallaan käytetty jne. Mutta sekunnistakaan en ole nauttinut ja mitään en ole "vaistonvaraisesti" osannut. Esim. syliin ottaminen ja halaaminen: olen lukenut että lapsi tarvitsee 6-10 halausta päivässä. Joten olen sen tehnyt. Koskaan ei ole tullut sellainen olo vain, että halaanpa nyt.
Mutta mitäs tälle voi. Ei mitään. En yhtään tiennyt etukäteen, että äitiys ei ole mun juttu ja nyt on myöhäistä.
Naiset: harkitkaa tarkkaan. Olkaa täysin varmoja asiasta ennen kuin hankitte lapsia. Oikeasti: tässä asiassa ei voi ottaa toista ottoa. Jos voisi, niin ehdottomasti jäisin mieluummin lapsettomaksi. Vaikka lastani rakastankin, niin eihän tämä kivaa ole. Toivottavasti lapsi ei saa koskaan tunteistani tietää.
Kommentit (70)
No sit pitää vaan toivoa, että mies on isityyppiä.
He ovat ulkoistaneet lapsen niin pitkälle kuin mahdollista. Lapsi on viikonloput isovanhemmilla tai kavereilla. Mielellään myös arkisin. Matkoille otetaan lapselle joku hoitaja (kuten mummi) mukaan, jonka kanssa lapsi asuu, että vanhemmat saa olla rauhassa. Heille olisi kyllä lapseton elämä sopinut paljon paremmin ja onneksi lapsi jäi ainokaiseksi.
Kerroin tämän lähinnä siksi, että tahtoisin rikkoa koko äitimyytin. Kaikki eivät ole armoitettuja äitejä suurine tunteineen ja erehtymättömine vaistoineen.
Kannattaa tuntea itsensä, sitten tehdä päätös tahtooko vai eikö tahdo lapsia. Lapsia ei ole mikään pakko tahtoa, lapsettomuus on aivan yhtä hyvä valinta.
ap
Mutta olen silti tyytyväinen että olemme 2 lasta hankkineet. Minä otin lasten hoidon sillä asenteella että se nyt vaan kuuluu elämään eikä siitä mitenkään erityisesti tarvitsekaan pitää tai tunteilla. Hyvin on mennyt ja helpottanut vielä lasten kasvaessa, nyt jo nuorempikin 9 v.
Itsellä kyllä lapsia 2... mutta ehkä kaikkien ei tarvitsekaan olla niin äitityyppiä. Ehkä meistä tulee sitten niitä bilemummoja, jotka muistavat lastenlapsia synttäreillä ja jouluna (jos muistavat...). Tai voihan se innostus tulla sitten lastenlasten kanssa...
Surku on minullakin lapsen puolesta. Eikä sellaista opi. =D Jos äidillisyyttä ei ole niin ei ole.
ap
Aika harvalla se varmaan mistään selkäytimestä tai vaistoista tulee, se on vain se kulunut äitimyytti. Tee parhaasi, se riittää.
Ja tuosta tarkkaan harkitsemisesta. Ikävä kyllä tätä asiaa ei voi mitenkään etukäteen kokeilla, joten ei lopulta voi olla koskaan täysin varma, miten äitiyden kokee. Tärkeintä on vain se, ettei sitten jää tuleen makaamaan "yhyy, mä en olekaan äitityyppiä" -tyylillä.
Ei mitään oikeaa äitityyppiä ole olemassa. Äitityyppiä voi olla maailmassa ihan yhtä monta kuin naistyyppiuäkin. Ei se äitimyytin mukainen pikkuisen pullea muumimammatyyppi ole ainoa tapa olla oikealla tavalla äiti. Olet juuri sellainen äiti kuin olet ja ihan varmasti omalle lapsellesi paras ja rakkain. Älä arvostele itseäsi noin rankasti, tuskin tekisit niin muillekkaan. Äitiys ei ole mikään suoritus vaan elelyä ihan sellaisena kuin on.
no lähinnä mä lähtisin kyllä tuossa tilanteessa itse terapiaan miettimään, että onko mulla jotenkin epänormaali tunne-elämä tai siis kykenenkö oikeasti ollenkaan rakastaviin tunteisiin. Siinä joutus varmaan myös miettimään sitä millaiset vanhemmat sulla itsellä on olleet? onko sinutkin vaan hoidettu mekaanisesti ilman tunteita?
Minusta äitiys voi olla hyvinkin monenlaista ja monitahoista...mutta olennaista siinä kyllä kuitenkin on se, että kokee niitä rakastavia tunteitakin lastaan kohtaan (joskin myös välillä voi tuntea vihaa ja raivoakin lasta kohtaan...) Ihmiset jotka ovat meille tärkeitä aiheuttavat meissä monenlaisia tunteita, mikäli meillä on terve tunne-elämä-
He ovat ulkoistaneet lapsen niin pitkälle kuin mahdollista. Lapsi on viikonloput isovanhemmilla tai kavereilla. Mielellään myös arkisin. Matkoille otetaan lapselle joku hoitaja (kuten mummi) mukaan, jonka kanssa lapsi asuu, että vanhemmat saa olla rauhassa. Heille olisi kyllä lapseton elämä sopinut paljon paremmin ja onneksi lapsi jäi ainokaiseksi.
Hoidin lapsen kotona 2v6kk asti, sitten vasta hoitoon, isovanhemmat asuvat toisella paikkakunnalla, joten lapsi on yökylässä korkeintaan 3 krt vuodessa.
ap
ei musta koskaan tullut se pullantuoksuinen äiti, joka hymyillen ja halauksin ottaa lapset aina vastaan. Rakastanko lapsiani? Kaippa... eikös niin kuulu tehdä? Koskaa en muiden vauvaa ole edes sylissä pitänyt ja tunnen oloni vaivautuneeksi muiden lasten kanssa.
Mulle on tärkeää, että lapsilla ois turvallinen ja hyvä olla, ja että saisivat mahdollisuuksien mukaan hyvän itsetunnon jotta pärjäisivät omassa elämässä.
Olen hyvin looginen ja järjestelmällinen, mietin aina ennekuin toimin. En todellakaan laske halauksia! Uskon, että lapsi huomaa eron tavan vuoksi tehdyissä asioissa, ja tunteella tehdyissä asioissa. Itse pidän enemmän puhumisesta ja selittämisestä kuin vaan "halailusta".
Kukin omalla tyylillään. Ihan "normaaleja" kakaroita meilläkin on. Tosin tää kaks kyllä riittää hyvin, en todellakaan halua lastentarhantädiksi. Jos nyt näistä kunnialla selvitään, huono omatunto aina nytkin kolkuttaa kun en ole tarpeeksi "äiti".
Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä ns. normaalin äidin aivoituksia, sitä miten itkevät ja stressaavat lapsensa puolesta, kuinka edes harrastuksessa ei voi käydä ilman että kyselee väliaikatietoja muksun puuhista sen kahden tunnin aikana...käyn ryhmätapaamisissa ja siellä on useampi äiti, joiden elämä pyörii lasten ympärillä ja sitä on oikeasti raskasta kuunnella. "Siis mä en ole ees syönyt mitään ennen tänne tuloani, Nico-Petteri sitätätätota ja sit jäi lounas pöydälle ja nyt on migreenikin tulossa" jne.
Lapsi on minulle rakas, kyllä. Toivon että voin olla hänen lähellään aina, kyllä. Mutta en kuvittele omistavani häntä, en elä hänen kauttaan ja jos jossain vaiheessa käy ilmi että hänen on parempi olla jossain muualla, pakkaan laukun ja pysyn yhteyksissä. En ymmärrä vanhempia, joiden mielestä viikonlopun kestävä parisuhdeloma on melkein liian pitkä aika olla lapsista erossa ja ikävöivät jne. Minä antaisin oman lapseni vaikka viikoksi hoitoon enkä usko että ikävöisin häntä juurikaan. Kyllähän minä hänet taas näkisin sitten.
Voit olla hyvä äiti sellaisena kuin olet, omalla tavallasi. Harvalle naiselle joka juttu lapsen kanssa tulee "selkäytimestä".
En minäkään ole halaajatyyppiä, mutta halaan lapsia aina kun he ovat sen tarpeessa (kolhu, suru), mutta yritän osoittaa hellyyttä muilla tavoin. Esim. silitän hiukan ohikulkiessani tai sipaisen poskea. Kerron lapselle kuinka komea/kaunis/fiksu/luova hän on.
Äitiys ei ole sarja sääntöjä, jotka on johonkin pyhään kiveen kaiverrettu.
Jos annat itsellesi armoa, ja yrität olla suorittamatta äitiyttäsi, niin saatat ihan huomata nauttivasi joistain hetkistä lapsen kanssa.
Pidätkö hänen seurastaan? Miten rakkautesi ilmenee? Pidät hänestä tietenkin huolta, mutta tunnepuolella?
Joku puhui tunne-elämästä. Kyllä minulla tunteita on, paljonkin- mekaanisesta hoidosta ei voi puhua. Minä nauran, itken, raivoan ja kaikkea siltä väliltä, aikalailla lapsen käytöksen vuoksi. Teemme päivittäin asioita yhdessä, mm. pelaamme lautapelejä, katsomme lastenohjelmia, teemme tehtävä/värityskirjaa, leikimme pieniä hetkiä... kirjoitin nämä, koska helposti syntyy vaikutelma että olisin joku zombie joka vain murahtaa jotain tietokoneelta silloin tällöin. Siitä ei ole kyse; en vaan koe lasta niin kokonaisvaltaiseksi jutuksi mitä kai "kuuluisi".
Viikonloppuna mies oli vapaalla, joten lähdin kaupungille ja palasin vasta alkuillasta. Nautin shoppailusta täysillä ja teen sitä mahdollisuuksien mukaan mutta aina ILMAN LASTA. En osaa tehdä lapsen kanssa ns. itselleni kivoja juttuja enkä tajua miten joku voi ottaa muksun shoppailemaan tai säännöllisesti vaikkapa ravintolaan mukanaan. Miten siinä pystyy rentoutumaan? Nauttimaan tilanteesta? Koko ajan pitää hoivata ja huolehtia, sehän vie ilon koko tilanteesta.
15
jotka ette tunne välttämättä rakkauden tunteita lastanne kohtaan, on kohdeltu omassa perheessänne? Oletteko saaneet tarpeeksi syliä ja lohdutusta, vai koetteko jääneenne jotain paitsi?
En kysy mitenkään vittuillakseni, vaan puhtaasta mielenkiinnosta.
Pidätkö hänen seurastaan? Miten rakkautesi ilmenee? Pidät hänestä tietenkin huolta, mutta tunnepuolella?
Jos hän on vaarassa, ahdistun, tahdon hänet turvaan. Stressaan hänen tulevaisuudestaan. Suren sitä, ettei hänellä voi olla oikeaa äitiä, sellaista nauravaista, halaavaa, hassuttelevaa, rakastavaa.
Eli rakkaus ilmenee negatiivisina tunteina. Hmmm...
jotka ette tunne välttämättä rakkauden tunteita lastanne kohtaan, on kohdeltu omassa perheessänne? Oletteko saaneet tarpeeksi syliä ja lohdutusta, vai koetteko jääneenne jotain paitsi?
En kysy mitenkään vittuillakseni, vaan puhtaasta mielenkiinnosta.
Halauksia ja syliä on saanut, kotona vanhemmilla hyvä suhde, erinomaiset keskusteluvälit etenkin äitiin... eli en löydä syytä sieltä. Ehkä olen vain henkisesti liian epäkypsä? Tai liian älyllisesti orientoitunut ollakseni läsnä hetkessä? En tiedä.
ap
hoitovastuu ovat olleet kovin rankkaa ja ihmettelen, kun on näinkin selvitty. On vakavaa pitkäaikaissairautta, huolta jokaisesta päivästä.
Olen kadottanut itseni lasten vuoksi ja huolta on heistä jokaisesta joka ikinen päivä.
Olen ollut äiti-tyyppiä, hoivannut, hellinyt ja kuunnellut lähes loputtomiin. Ja rakastanut.
Nykyään murheet ovat kasvaneet iloa suuremmiksi ja tulevaisuus ei lupaa ainakaan parempaa. Tämä on realismia meillä.
Minäkin ihan oikeasti luulin, että puolisoni hoitaisi lapsen asioista jos ei nyt 50%, niin ainakin 40%... jännästi vain ateriat, rytmi, pesut, sairauden hoito, kasvatuskeskustelut päiväkodissa, puheterapiakynnit, neuvolat, lääkärikäynnit, vaatehankinnat, hiekkalaatikon reunalla kykkimiset... kaikki "kuuluu" minulle. Mies on "hyvä isä" koska viitsii noin puolet ajasta hakea lapsen hoidosta jo silloin kun pääsee töistä ja leikkaa satunnaisesti kynnet. =P