Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa! Ystävyyssuhde menossa karille, en voi itselleni mitään
30.06.2012 |
Ystäväni on työkyvyttömyyseläkkeellä. Psyykkisten syiden takia. Hän on kuitenkin hyvässä kunnossa. Tapaamme usein, joten kyllä hän minusta vaikuttaa tosi pirteeltä ja elinvoimaiselta.
Hänellä on useita kivoja harrastuksia, hän tekee pari, kolme kertaa vuodessa ulkomaanmatkan. Kesä menee rattoisasti ystävien kanssa rannalla. Jos nukuttaa, voi ottaa nokoset ja sitten katsoa telkkaria tai tavata ystäviä, tehdä heille herkullisia aterioita, tai saaressakin voi paistaa makkaraa.... tässä muutamia esimerkkejä. Hänellä on asiat niin hyvin! Äiti käy siivoamassa, isä nikkaroimassa ja tekemässä remontit, ystävät tukevat, aina on seuraa ja hauskaa tekemistä, joista sitten kertoo minulle.
Itse teen raskasta työtä ja olen huomannut, miten kateus ja katkeruus alkaa myrkyttää mieleni. Mitä tämä tällainen 'sairastaminen' on, että voi elää ja olla kuin lomalainen vuodesta toiseen, meidän palkkatyöläisten rahoilla. En jaksaisi enää tavata tätä sirkuttajaa :(
Mutta sääli, koska olimme niin hyvät ystävät.
Enkö mitenkään pääsisi tästä katkeruudentunteestani?
Kommentit (23)
Samoilla linjoilla kanssasi
Vierailija - 02.07.12 10:12 (ID 15133758)
Elämäntapalusmut pärjäävät kohtalaisen hyvin, pienipalkkaisessa työssä käyvät eivät.
Olen alkanut tehdä töitä toimeentulotuen parissa ja tajuan nyt, että jotkut ihmiset ihan todella saa tässä elämässä makaamalla saman verran rahaa, kuin minä sillä että herään joka aamu kuudelta, painan töitä niska limassa, säästän ja kärvistelen huonolla palkalla.
On niitä, jotka tarvitseva toimeentulotukea todella. Mutta ihan liikaa ihan lyhyessä ajassa on ollut niitä, jotka vinkuu ja mankuu kaikkea mahdollista. Ja ihan todella heille sää toimeentulotuella enemmän rahaa huvitteluunsa kuin minulla keskipalkkaisella raskaan työn tekijällä, joka makssaa itse kalleimman mukaan kaikesta. Musta on alkanut tuntua, että toimeentulotuki pitäisi tehdä vastikeperusteiseksi.
Että ymmärrän tunnelmasi ap. Todella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyrin näyttämään ulkopuolelle, myös ystäville että kaikki oli upeeta ja ihanaa, häpesin pahaa oloani niin paljon.
Kotona yksin kaikki kaatui niskaan.
Siksi yritin nähdä ihmisiä, ja tehdä kaikkea koko ajan, että se oma olo unohtuisi. Töissä jouduin olla rauhassa ja ajattelemaan, se ei sopinut ollenkaan. Vaihdoin työpaikkaan, jossa saa tehdä fyysistä rankkaa työtä, ja keskittyä vain siihen. Tuntui että se oli iso askel koko parantumisessa..
Ystäväsi saattaa olla samanlainen, ainakin vaikuttaisi siltä, mutta harmittavan paljon on myös näitä työtä vältteleviä muka-sairaita..tiedä sitten mikä oikeasti on tilanne.
Kun jäin sairalomalle en edes itse tajunnut, missä tilassa olin ollut ennen sitä. Jäin saikulle, kun kaikki repesi totaalisti ja vain itkin ja itkin. Vain mieheni ja lapseni sekä hoitohenkilökunta ovat nähneet tämän. Vanhempanikaan eivät ymmärtäneet miksi jäin sairaslomalle. Olen aina ollut kiltti, mukava ja aktiivinen. Kuuntelen muiden paskan ja vain hieman raotan todella luotetuille omaa oloani.
Loppuajalla sairaslomasta olin jo itse sitä mieltä, että olen ihan terve ja voin melko hyvin. Nyt olen ollut reilu 2 kk osa-aikatöissä. Hieman ovat oireet palanneet ja pelkään joutuvani takaisin saikulle. Toisaalta saikulla minun oli lopulta ok olla itseni kanssa. Ei ahdistanut, pyörryttänyt, särkenyt tai oksettanut jatkuvasti. En kärsinyt uniongelmista tai peloista.
Haluaisin apua, mutta apua ei saa. Lääkkeet sain ja syön niitä kiltisti. Mielenterveyshoitajaa tapaan n kerran kuussa tai kahdessa. Aikoja ei ole antaa enempää. Psykiatrin olen nähnyt kerran, kun hän reilu 2 kk sairasloman jälkeen kirjoitti minulle 4kk lisää ja teki Kelalle puoltavat lausunnot. Jos haluan terapiaa, pitäisi minun mennä yksityiselle, eikä terapian laadusta ole takeita. Minun taviksena pitää osata itse hakea itselleni sopiva terapeutti. En minä tiedä, mitä tarvitsen. Eikä meillä ole varaa terapiaani. Elämme muutoinkin jatkuvasti alle minimitulojen.
Suoraan sanottuna minua vituttaa, kun kunta ei tuota minimipalvelua ja itse en jaksa hakea yksityistä apua. Että kiitos yksityistämisen huuman, ne samat rahat ja enemmänkin maksetaan ehkä minunkin tulevina eläkkeinä.
Koskaan jutelleet siitä miten ne psyykkiset syyt tekevät oikeasti hänen työnteosta mahdotonta vaikka arki ilman työtä ilmeisesti sujuu varsin hyvin? Jos hän osaisi selvittää sitä niin ehkä voisit paremmin ymmärtää etkä enää kokisi että tyyppi joka voisi ihan hyvin tehdä työtäkin loisii toisten verorahoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psyykkisistä syistä eläkkeellä ovat oikeastaan ainoastaan skitsofreenikot ja vaikeasti masentuneet (esim. todella monta itsemurhayritystä takana)., Ajattele asiaa niin että tämä ystäväsi on todella "kipeä". Varmasti kukaan ei haluaisi vaihtaa osia hänen kanssaan, onhan takana varmasti pitkä mielisairaalahistoria ja ties miten kamalia tapahtumia menneisyydessä. Eläkkeellä olevat ihmiset eivät ole mitään pelleilijöitä, eläkepäätöstä ei tosiaan saa helposti jos on vähänkään järjissään.
joka välttelee työntekemistä kaikin keinoin. Hankittuna pari ammattia ja pari lasta. Nyt kun olisi pitänyt mennä viimein töihin, he ottivat pari sijaislasta ja taas hän voi olla vähän aikaa kotona. Lyhyinä työjaksoina elämässään on viettänyt sairaslomalla suurimman osan työajastaan... Koti on viimeisen päälle, koska on aikaa sitä laittaa koko ajan. Isovanhemmat maksavat omien lasten vaatteet ja harrastukset ja sossu tietenkin sijaislasten jutut.
Itse olen töissä oleva useamman lapsen äiti ja me hoidamme kyllä kaikki asiamme itse. Tosin isovanhemmat joskus auttavat lasten harrastuksiin kuljettamisessa.
Tuo ystävä on loisinut eri keinoilla jo vuositolkulla ja sama meno vain jatkuu! Koko ajan hänellä on niin rankkaa ja vaikeaa! Välillä tosi vaikea suhtautua! Kaikenlisäksi hän ja hänen lapsensa ovat oikein malliesimerkki luulosairaudesta. Kaikkea mahdollista keksitään itselle ja lapsille... Huh, huh!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei hän ole sairaalassa ollut koskaan. Itsemurhayrityksiä ei ole. Masennus on, ollut vaikea, mutta nyt jo vuosia hallinnassa. Hänestä ei huomaa mitään sellaista nykyään. Itse olen paljon masentuneemman ja uupuneemman oloinen kuin hän. Lääkkeitä hän syö säännöllisesti ja varmaan joutuu syömään jatkossakin. Mutta kaiken lääkityksen ja terapian ansiosta hän on todella pirteä, energinen, sosiaalinen ja positiivinen. Hän on ollut sairaseläkkeellä jo vuosia, joten epäilen, että silloiset perusteet ehkä hänelle eläkkeen toivat, mutta hän olisi luultavasti täysin työkykyinen nyt. Eläke on pysyvä. Työvuosia olisi ollut edessä reilut parikymmentä.
Psyykkisistä syistä eläkkeellä ovat oikeastaan ainoastaan skitsofreenikot ja vaikeasti masentuneet.
Ystävä pääsi bipolaarisena eläkkeelle. Siis "bipolaarisena". Nyt hengaa kotirouvana kotona ja hänelläkin on aina kivaa tekemistä ja koti tiptop ja onhan se mukavaa kun ehtii harrastaa kaikkea. EI MITÄÄN VIKAA PÄÄSSÄ, paitsi että on ammattilusmu.
VInkki: kannattaa hakea diagnoosi yksityisen kautta. Sillai onnistaa ja pääsee loppuiäkseen sapattivapaalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksityisen kautta ystäväni ainakin sai diagnoosinsa.
töihin menosta voisi seurata romahdus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päällisin puolin kaikki on aina hyvin, ainakin useimmiten niin...
Mutta minä en olisi itselleni kateellinen... Sitten kun muksut ovat aikuisia, aion passittaa itseni taivaaseen
Itelläni on vaikee masennus ollu. vuosia. Nykyään helpottanu, tiedä häntä onko hetkellistä. vielä olen vasta opiskelija.
olettko koskaan tunteneet sellaista tunnetta, päivä, viikko, kuukausi kaupalla, että mielummin kuolette pois kuin menette töihin/kouluun? sitä tunnetta että matkalla sinne töihin/kouluun oksettaa, pyörryttää, saatte paniikkikohtauksia ja se ei edes lääkkein helpotu?
se kuluttaa.
mustakaan ei moni uskonut kuinka sairas olin - ennenkuin lopulta oloni koheni - menin saman päivön sisällä jopa terapeutilleni, ja 2 tuntia myöhemmin olin kuolla itsariyritykseen. vain koska stressasin niin paljon omaa työtäni, joka silloin oli sentäs vain opiskelu.
vaikeimmin masentuneet harvoin enää jaksavat edes tappaa itseään. kysykää vaikka psykiatreilta - kriittinen hetki onkin silloin kun nousee sieltä syövereistä vähän lähemmäs valoa.
mulla masennustani on aina pahentanut stressi. ja työelämässä, se vähä mitä vielä sitä peliä olen pelannut, on stressi meinannut olla tappavaa. onneksi nykyän sujuu. ainakin vielä.
on stressannut pahimmilla ajoilla seuraavaa työpäivää niin paljon, ettei ole voinut nukkua yöllä - unilääkkeissä taas ongelma on että ne turuttaa ja toimit töissä kuin darrassa. ja unetta töissä meno kuluttaa tosi nopeasti. uuvuttaa.
mie tiedän et henk.koht oisin aidosti onnellisimmillani jos voisin hoitaa kotia, ja tehdä sen tyylisiä hommia. mut tiedän ettei se riitä yhteiskunnalle. yritän parhaani, etenki ku nytoon hyvässä kunnossa. ja teen töitä mielelläni - stressaan vain sitä työelämän painetta, sitä "muutu, kehity, edisty, et ole koskaan riittävän tuottelias!" painetta.
pahimmillanikin masentuneena olen voinut hymyillä ja sanoa muille et kaikki on loistavasti. olen voinu tehdä kaikkea - mua masennus ei lamaannuta, varsinaisesti.se vain kuluttaa, vie unen, vie järjen, lopulta jaksamisen.
harva psyykkistä sairautta kokematon ymmärtää, että se todella ON siellä pään sisällä, mutta se vaikuttaa sun koko kehoosi, mitä siellä pään sisällä on. se vaikuttaa toimintakykyyn.
se että ystäväsi näyttää voivan terveeltä tarkoittanee vain sitä, että ystäväsi masennuksen ainoa toimiva hoitokeino on ollut eläke. pelkkä perusarki, ilman työelämän stressiä. kenties?
tottakai on niitäkin jotka huijaavat itsensä eläkkeelle yms. mutta ite en suosittele tekemään johtopäätöksiä itse toisen henkilön tilanteesta.
Se mitä ajan viestilläni takaa on tässä: jos ystäväsi nyt on onnellinen ja voi hyvin, niin anna hänen olla. vai pitäisikö hönen palata työelämään ja mahdollisesti sairastua heti uudelleen? entä jos niin kävisi? olisitko AP tyytyväinen? vai onko ehkä parempi, että ystäväsi on nyt elämäniloisen oloinen ja pystyy elämään normaaliarkea?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos sinulle, antoi paljon ajattelemisen aihetta, tosi paljon. Tämä oli kyllä pysähdyttävä vastaus, pakko myöntää. Kaikkea hyvää sulle elämääsi.
Olen alkanut tehdä töitä toimeentulotuen parissa ja tajuan nyt, että jotkut ihmiset ihan todella saa tässä elämässä makaamalla saman verran rahaa, kuin minä sillä että herään joka aamu kuudelta, painan töitä niska limassa, säästän ja kärvistelen huonolla palkalla.
On niitä, jotka tarvitseva toimeentulotukea todella. Mutta ihan liikaa ihan lyhyessä ajassa on ollut niitä, jotka vinkuu ja mankuu kaikkea mahdollista. Ja ihan todella heille sää toimeentulotuella enemmän rahaa huvitteluunsa kuin minulla keskipalkkaisella raskaan työn tekijällä, joka makssaa itse kalleimman mukaan kaikesta. Musta on alkanut tuntua, että toimeentulotuki pitäisi tehdä vastikeperusteiseksi.
Että ymmärrän tunnelmasi ap. Todella.
Itelläni on vaikee masennus ollu. vuosia. Nykyään helpottanu, tiedä häntä onko hetkellistä. vielä olen vasta opiskelija.
olettko koskaan tunteneet sellaista tunnetta, päivä, viikko, kuukausi kaupalla, että mielummin kuolette pois kuin menette töihin/kouluun? sitä tunnetta että matkalla sinne töihin/kouluun oksettaa, pyörryttää, saatte paniikkikohtauksia ja se ei edes lääkkein helpotu?
se kuluttaa.
mustakaan ei moni uskonut kuinka sairas olin - ennenkuin lopulta oloni koheni - menin saman päivön sisällä jopa terapeutilleni, ja 2 tuntia myöhemmin olin kuolla itsariyritykseen. vain koska stressasin niin paljon omaa työtäni, joka silloin oli sentäs vain opiskelu.
vaikeimmin masentuneet harvoin enää jaksavat edes tappaa itseään. kysykää vaikka psykiatreilta - kriittinen hetki onkin silloin kun nousee sieltä syövereistä vähän lähemmäs valoa.mulla masennustani on aina pahentanut stressi. ja työelämässä, se vähä mitä vielä sitä peliä olen pelannut, on stressi meinannut olla tappavaa. onneksi nykyän sujuu. ainakin vielä.
on stressannut pahimmilla ajoilla seuraavaa työpäivää niin paljon, ettei ole voinut nukkua yöllä - unilääkkeissä taas ongelma on että ne turuttaa ja toimit töissä kuin darrassa. ja unetta töissä meno kuluttaa tosi nopeasti. uuvuttaa.
mie tiedän et henk.koht oisin aidosti onnellisimmillani jos voisin hoitaa kotia, ja tehdä sen tyylisiä hommia. mut tiedän ettei se riitä yhteiskunnalle. yritän parhaani, etenki ku nytoon hyvässä kunnossa. ja teen töitä mielelläni - stressaan vain sitä työelämän painetta, sitä "muutu, kehity, edisty, et ole koskaan riittävän tuottelias!" painetta.
pahimmillanikin masentuneena olen voinut hymyillä ja sanoa muille et kaikki on loistavasti. olen voinu tehdä kaikkea - mua masennus ei lamaannuta, varsinaisesti.se vain kuluttaa, vie unen, vie järjen, lopulta jaksamisen.
harva psyykkistä sairautta kokematon ymmärtää, että se todella ON siellä pään sisällä, mutta se vaikuttaa sun koko kehoosi, mitä siellä pään sisällä on. se vaikuttaa toimintakykyyn.
se että ystäväsi näyttää voivan terveeltä tarkoittanee vain sitä, että ystäväsi masennuksen ainoa toimiva hoitokeino on ollut eläke. pelkkä perusarki, ilman työelämän stressiä. kenties?
tottakai on niitäkin jotka huijaavat itsensä eläkkeelle yms. mutta ite en suosittele tekemään johtopäätöksiä itse toisen henkilön tilanteesta.
Se mitä ajan viestilläni takaa on tässä: jos ystäväsi nyt on onnellinen ja voi hyvin, niin anna hänen olla. vai pitäisikö hönen palata työelämään ja mahdollisesti sairastua heti uudelleen? entä jos niin kävisi? olisitko AP tyytyväinen? vai onko ehkä parempi, että ystäväsi on nyt elämäniloisen oloinen ja pystyy elämään normaaliarkea?
Toisaalta, jos ongelma on se, ettei pysty työekämän "muutu, pysty, kehity" vauhdissa, eikö ole mahdollisuutta tehdä suorittavaa työtä pienemmillä tunneilla? Jotenkin tuntuu turhauttavalta, ettei ihminen tee mitään, vaikka voisi omalla panoksellaan vähän osallistua.
Itelläni on vaikee masennus ollu. vuosia. Nykyään helpottanu, tiedä häntä onko hetkellistä. vielä olen vasta opiskelija. olettko koskaan tunteneet sellaista tunnetta, päivä, viikko, kuukausi kaupalla, että mielummin kuolette pois kuin menette töihin/kouluun? sitä tunnetta että matkalla sinne töihin/kouluun oksettaa, pyörryttää, saatte paniikkikohtauksia ja se ei edes lääkkein helpotu? se kuluttaa. mustakaan ei moni uskonut kuinka sairas olin - ennenkuin lopulta oloni koheni - menin saman päivön sisällä jopa terapeutilleni, ja 2 tuntia myöhemmin olin kuolla itsariyritykseen. vain koska stressasin niin paljon omaa työtäni, joka silloin oli sentäs vain opiskelu. vaikeimmin masentuneet harvoin enää jaksavat edes tappaa itseään. kysykää vaikka psykiatreilta - kriittinen hetki onkin silloin kun nousee sieltä syövereistä vähän lähemmäs valoa. mulla masennustani on aina pahentanut stressi. ja työelämässä, se vähä mitä vielä sitä peliä olen pelannut, on stressi meinannut olla tappavaa. onneksi nykyän sujuu. ainakin vielä. on stressannut pahimmilla ajoilla seuraavaa työpäivää niin paljon, ettei ole voinut nukkua yöllä - unilääkkeissä taas ongelma on että ne turuttaa ja toimit töissä kuin darrassa. ja unetta töissä meno kuluttaa tosi nopeasti. uuvuttaa. mie tiedän et henk.koht oisin aidosti onnellisimmillani jos voisin hoitaa kotia, ja tehdä sen tyylisiä hommia. mut tiedän ettei se riitä yhteiskunnalle. yritän parhaani, etenki ku nytoon hyvässä kunnossa. ja teen töitä mielelläni - stressaan vain sitä työelämän painetta, sitä "muutu, kehity, edisty, et ole koskaan riittävän tuottelias!" painetta. pahimmillanikin masentuneena olen voinut hymyillä ja sanoa muille et kaikki on loistavasti. olen voinu tehdä kaikkea - mua masennus ei lamaannuta, varsinaisesti.se vain kuluttaa, vie unen, vie järjen, lopulta jaksamisen. harva psyykkistä sairautta kokematon ymmärtää, että se todella ON siellä pään sisällä, mutta se vaikuttaa sun koko kehoosi, mitä siellä pään sisällä on. se vaikuttaa toimintakykyyn. se että ystäväsi näyttää voivan terveeltä tarkoittanee vain sitä, että ystäväsi masennuksen ainoa toimiva hoitokeino on ollut eläke. pelkkä perusarki, ilman työelämän stressiä. kenties? tottakai on niitäkin jotka huijaavat itsensä eläkkeelle yms. mutta ite en suosittele tekemään johtopäätöksiä itse toisen henkilön tilanteesta. Se mitä ajan viestilläni takaa on tässä: jos ystäväsi nyt on onnellinen ja voi hyvin, niin anna hänen olla. vai pitäisikö hönen palata työelämään ja mahdollisesti sairastua heti uudelleen? entä jos niin kävisi? olisitko AP tyytyväinen? vai onko ehkä parempi, että ystäväsi on nyt elämäniloisen oloinen ja pystyy elämään normaaliarkea?
Toisaalta, jos ongelma on se, ettei pysty työekämän "muutu, pysty, kehity" vauhdissa, eikö ole mahdollisuutta tehdä suorittavaa työtä pienemmillä tunneilla? Jotenkin tuntuu turhauttavalta, ettei ihminen tee mitään, vaikka voisi omalla panoksellaan vähän osallistua.
Ite olen aidosti tosissani ettiny itelleni työtä, jota pystyn tekemään jos olo huononee joskus. mutta ei tunnu löytyvän mitään. yksi mulle sellainen sopiva työ olisi siivousduuni, mutta siihenkään en päässyt edes kesätöihin - olen jo nyt liian "koulutettu" siihen ja kun nuo työt menee herkästi ulkomaalaisille yms halvemmalle väelle... :(
lisänä se että mulla vanhemmat akateemisina saa hepulin jo tästä mille nyt koulutan itteäni - kaupan kassaksi. mut siivooja vakkariduunina ois niille melkonen jysäys. vaikka ite tekisin sitä esmes miellelläni.
nyky-yhteiskunnan ongelma on just se et meille jotka koemme jotkin asiat "liikana", ei anneta ns. vaatimattomampia vaihtoehtoja.
esmes kaupan alan hommistakaanei oo kulemma sit valmistuttua toivookaan saada vain 15h/vko soppareita tms. vaan kokoaikaseksi melkeen pittää ruveta, vaikka ei jaksiaisi kokoaikasuutena. ja tuottava pitää olla. ehdottomasti...
t. tuo jonka tekstin lainasit, en muista numeroa.
Huoma ahyvin, että täällä kirjoittavat ihmiset ei oo koskaan kokeneet itse masennusta
itselläni ollut masennus ja könttä muita ongelmia. Työelämässä silti. Kaikki joilla on mt-ongelmia, vakaviakin, eivät silti maksata ongelmiaan muilla. Sitäpaitsi työ on terapiaa masennuksen. Joten lähehän ruikuttaja duuniin
Huoma ahyvin, että täällä kirjoittavat ihmiset ei oo koskaan kokeneet itse masennusta
itselläni ollut masennus ja könttä muita ongelmia. Työelämässä silti. Kaikki joilla on mt-ongelmia, vakaviakin, eivät silti maksata ongelmiaan muilla. Sitäpaitsi työ on terapiaa masennuksen. Joten lähehän ruikuttaja duuniin
etä työnantajan ja työkavereides mielestä olisi parempi, mitä enemmän olisit poissa. Sekä kielenkäyttösi, että ajattelutapasi ansiosta.
Ottaisit kiltisti lääkkeesi ja menisit nukkumaan.
Elämäntapalusmut pärjäävät kohtalaisen hyvin, pienipalkkaisessa työssä käyvät eivät.