Oletko häpeissäsi nuoren aikuisikäsi huonosta käytöksestä jälkeenpäin?

Kyllä häpeän. Huh, vieläkin alkaa korvat punottaa, kuin muistelen nuoruuttani...

Pienellä googlettellulla löysin tälläsen aloituksen (en ole ap). Jospa sille saisi jatkoa? 

Löysin tänään vanhoja kuvia noin 5-10 vuoden takaa (olen nyt 26) ja ainoa tunne mikä ensimmäisenä mieleen oli häpeä. Häpeä miltä näytin ja mitä tein (monet oli biletyskuvia) ja kaikki ne vanhat muistot tuli mieleen. Olihan silloin kivaa (kai?), mutta jotenkin kaduttaa ne vanhat kommellukset. En oikeen osaa antaa itselleni anteeksi sitä,että olen ollut naivi kakskymppinen, enkä pysty hahmottamaan täysin mikä on ajanut minut esim. käyttämään alkoholia niin holtittomasti.

Vaikka en ole nyt kamalasti vanhempi. Minusta tuntuu siltä, että viimesen kahden vuoden aikana olen kasvanut enemmän, rauhottunut jne. Mutta miten tästä itsevihasta ja häpeästä pääsee eroon? En ole polttanut siltoja kenenkään kanssa, en tapellut, joutunut putkaan yms. Olen myös saanut opinnot loppuun. Mutta silti tämä katumus kumpuaa jostain.. Tunnen olevani elämäni epäonnistuja vanhojen virheiden takia, koska olen ollut niin typerä.

Kokemusia? Neuvoja?

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:25"]

[quote author="Vierailija" time="25.09.2014 klo 12:20"]

En kun ei olla muututtu juurikaan. Tuntuu että tavallaan ollaan tultu pahemmiksi. Ei siitä kauhean kauaa ole kun sain sakot julkisella paikalla kusemisesta. Mun lapset oli riemuissaan ja yritin pitää sen poissa niiden tiedosta. Nuorena tehtiin jotain sellaistakin josta en suostu puhumaan mutta niin teki meidän alueen pojatkin. Sovittiin että pidetään vaan omana tietona vaikka ne alussa yritti että ainoastaan me ollaan tehty. Pari sitten jäi kiinni meille...olis tullut ihan kamala maine kaikille jos olis mennyt muiden korviin. 

[/quote]

Unohtui lisätä että se oli niin erilaista nuorena kuin nyt ne sekoilut. Välillä joiltain tulee kyllä samojakin mitä joskus ennen ja kokeiltiinkin yhtä nuoruuden juttua humalassa. Sitten ihmeltiin että mitä suunnattoman hauskaa tossa muka on ollut.

[/quote]

Onko ihan mahdotonta aikuistua?

Kyllä häpeän. Olen elämäntilanteessa jossa käyn juuri nuoruuttani ja lapsuuttani läpi. Tällä kertaa kierroksessa on kaikki se äärettömän epätoivoinen roikkuminen, kun nuoruuden epävarmuudella ja kypsymättömyydellä roikuin miehissä uhkuen kaiken parantavaa ja omistautuvaa disney-rakkautta.. Hyi. Olin varmaan ihan saakelin rasittava ämmä. :(

Muita töppäilyjä nyt ollenkaan huomioimatta...

up

Missä menee mielestänne raja, että jonkin voi pistää nuoruuden piikkiin? Minulla on aivan vastuuton veli, jonka tekemisiä on aina katsottu läpi sormien ja todettu vain, että "pojat on poikia" ja "kyllä se siitä vanhemmiten viisastuu". No, veli täyttää tänä vuonna 30, eikä minkäänlaista aikuistumista ole tapahtunut. Minusta 20-vuotiaan voi jo odottaa käyttäytyvän aikuisen tavoin. Toki tuon ikäinen on vielä kokematon ja naiivi monissa asioissa, mutta ylenpalttinen kapina ja uho sekä mustavalkoinen ajattelu pitäisi olla jo jäänyt taakse.

Minä kadun elämässäni vain yhtä asiaa, nimittäin sitä, että annoin muiden yläasteikäisten lasten ja nuorten talloa minut ja musertaa itsetuntoni. Eihän se minun syyni ole, että nuo keskenkasvuiset eivät ymmärtäneet erilaisuutta ja luovan ihmisen ajattelumaailmaa, mutta jos voisin elää tuon ajan uudestaan, pitäisin pääni idioottien haukkuessa ja nauraessa enkä antaisi itseni lyyhistyä kasaan vaan antaisin palaa samalla mitalla. En varsinaisesti siis häpeä erilaisuuttani, vaan pikemminkin sitä, että en jatkanut omana itsenäni olemista, annoin ihmisten muuttaa sisintäni.

Opettajia kohtaan käytös oli niiin noloa. Hävettää moikata nykyään. Muita?

Ei noita kannata hävetä. Olit silloin nuori ja kypsymätön. Eri asia, jos olisit tehnyt jotain tosi pahaa, kuten pahoinpidellyt jonkun.

Olen itse saanut viime aikoina runsaasti parikymppisiä naapureita, ja voi hyvänen aika, ei siinä iässä ihminen kyllä ihan hirveästi mieti mitään (muuta kuin itseään, mikä taitaakin olla se nuoruuden tärkein tehtävä). Joillakin on kasvu vielä tosi pahasti kesken. 

Joo, häpeän. Tosin parikymppisenä olin jo äiti ja elin ihan normaalia työssäkäyvän lapsiperheen elämää, mutta ikävuodet 13-15 saavat häpeämään syvästi. Se, että juopottelin julkisesti ja näpistin kaupasta pari kertaa, tuntuu olevan ihan jostain toisesta maailmasta nyt.

Olin typerä teini-ikäisenä kuten monet muutkin. Auoin päätäni, kun olisi pitänyt olla hiljaa ja tein monia idioottimaisia virheitä. En osaa kuitenkaan hävetä sitä, olen ottanut opiksi ja jos joku kuvittelee tuntevansa minut yläasteen tms. perusteella niin siitä vaan. Miksi minun pitäisi heille muuta todistaa?

Kaikki tekemäni hyvät ja huonot asiat ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. En haluaisi poistaa menneisyydestäni mitään sillä virheeni ovat opettaneet minulle paljon. Toisiin ihmisiin ei kannata suhtautua ylemmyyden tunteella, mutta jos niin voi kokea entistä itseään kohtaan on luultavasti oppinut jotain.

Kyllä hävettää. Varsinkin yksi kirjoittamani rakkauskirje/avautuminen yhdelle miehelle joka ei oikeastaan välittänyt minusta yhtään.  Yhhy! Sen sisältö oli niin naivi ja niin noloa. Että pitikin se mennä tekemään. 

Lohduttaidun sillä, että ehkä joku muukin on joskus tehnyt samoin. 

Toisaalta. Onneksi nolasin itseni tuon ikäisenä enkä vasta keski-iässä. 

Häpeän hyvin monta asiaa mitä tein siinä parikymppisenä ja vähän päälle. Ja minulla on tuo sama pelko, että minut edelleen mielletään sellaiseksi henkilöksi mitä olin silloin, vaikka aikaa on kulunut 25 vuotta. Ikävä kyllä tuohon aikaan olin henkisesti hukassa ja sen vuoksi ajauduin vääriin ratkaisuihin. En puhu mistään rikollisesta, vaan ihan sekoiluista ihmissuhteissa ja omista elämän hallinnan ongelmista. Jälkikäteen kuvio näyttää hyvin selvältä ja oikeastaan kaavamaiselta, mutta silloin se oli yhtä labyrinttiä eikä minulla ollut vielä ymmärrystä asioista. 

Vierailija kirjoitti:

Olin typerä teini-ikäisenä kuten monet muutkin. Auoin päätäni, kun olisi pitänyt olla hiljaa ja tein monia idioottimaisia virheitä. En osaa kuitenkaan hävetä sitä, olen ottanut opiksi ja jos joku kuvittelee tuntevansa minut yläasteen tms. perusteella niin siitä vaan. Miksi minun pitäisi heille muuta todistaa?

Kaikki tekemäni hyvät ja huonot asiat ovat johtaneet minut tähän pisteeseen, jossa nyt olen. En haluaisi poistaa menneisyydestäni mitään sillä virheeni ovat opettaneet minulle paljon. Toisiin ihmisiin ei kannata suhtautua ylemmyyden tunteella, mutta jos niin voi kokea entistä itseään kohtaan on luultavasti oppinut jotain.

Minä muuttaisin menneisyydestäni hyvinkin paljon jos vaan voisin. Mutta koska en voi, en sitä mieti muuta kuin varoittavana opetuksena. Toista kertaa en niitä virheitä tee. Nämä menneisyyden kokemukset eivät tehneet minusta vahvaa, vaan aran ja säikyn, joka tekee kaikkensa ettei se toistu. 

En oikeastaan häpeä, mutta kyllähän sitä tuli oltua hölmö joskus 17-18-vuotiaana. Kaiken kaikkiaan olin liiankin kypsä ja järkevä, mutta muutama juttu olisi voinut jäädä tekemättä. Tuli muutaman kerran juotua niin paljon, että muisti meni ja löysin sitten aamulla itseni jonkun ihan törpön miehen vierestä tai kotiin ties millä kärryllä tuotuna. Tai jotain täysin juoppoa, epäsiistiä ystäväni tuttua miestä hyysättiin varmaan viikko meidän yhden huoneen asunnossa.  Ja ne hölmöt vaatteet, joihin joskus tuli pukeuduttua. Joskus nykyään naureksin nuorison vaatteille, että mitähän nuokin ihmiset ajattelevat pukeutumisestaan muutaman vuosikymmenen päästä.

Mulla on jokin aivan järkyttävä häpeä siitä, että käytin lukiossa itseruskettavaa. En ollut ainoa, mutta ilkeät vanhemmat lukiotytöt teki asiasta pilkkaa, ja se jäi jonnekin mielen perukoille hävettämään. Vaikka tuskin kukaan muu tällaista muistelee, lähinnä ehkä ne ilkeät kiusaajatytöt häpeävät sitä, että kiusasivat muita(?).

Muistan muita teinejä, jotka esim tekivät asuntomurtoja ja muuta oikeasti kamalaa, enkä todellakaan ajattele nyt aikuisena, että he olisivat edelleen sellaisia kuin olivat teineinä