Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys ulkomailla asuessa- vuodatus
28.07.2014 |
Eli.. vapaapäivänä kun istuskelen koneen ääressä yksin ja tekisi mieli tehdä jotain, mennä shoppailemaan jne. mutta ei ole ketään kaveria, tulee tosi paha mieli. Ei jaksaisi aina mennä yksin kaikkialle, vaikka mulla onkin poikakaveri jota rakastan yli kaiken mutta se ei ole sama juttu kuin naispuoliset kaverit.
Netistä olen yrittänyt etsiä ranskansuomalaisia kavereita mutta en ole nähnyt meille tarkoitettua foorumia missään. Olisi niin kiva jutella jonkun kanssa joka ymmärtää tämän tunteen. Ranskansuomalaisiin yritin liittyä Facessa mutta eivät hyväksyneet mua siihen ryhmään muutaman päivän kuluessa niin annoin olla.
Suomalaiset kaverit on mut hylänneet, en tiedä miksi. Toki tämä kaupunki missä asun on kaunis ja tykkään olla täällä mutta olen viimeiseen asti yrittänyt pitää kaikki hehkutukset minimissään. Ketään ei enää kiinnosta mitä mulle kuuluu, kukaan ei kommentoi mun päivityksiä Facessa paitsi isä ja äiti. Kaverit ei tule koskaan kylässä käymään. Vaikka ennen oltiin tiiviisti tekemisissä niin nykyään se olen aina minä joka ottaa yhteyttä. No, kasvaahan kaverit yleensä jossain vaiheessa kuitenkin erilleen.
Viime vuonna yliopistolla mulla oli vielä vaihtarikavereita mutta he ovat lähteneet jo pois ja nyt en opiskele enää. Muutenkin tuntuu ettei jaksaisi enää missään opiskelijabileissä riehua kauheasti, joten itseään kai sitä saa vain yksinäisyydestään syyttää.
Yleisesti ottaen olen tyytyväinen elämääni täällä mutta joinakin päivinä suru nousee pintaan. Ehkä joku päivä saan paikallisia ystäviä?
En tiedä mikä tämän avauksen tarkoitus on. Oma luonnekin, kun en kauhean helposti oikeasti ystävysty kenenkään kanssa, vaikeuttaa asiaa. Kaipa sitä pitää oppia elämään yksin (tai siis kaksin). Olisko täällä muita samassa tilanteessa painivia?
Kommentit (52)
Joo, tiedän tunteen.
Mut kannattaisi yrittää liittyä siellä työpaikalla erilaisiin puolisosiaalisiin yhteisöihin. Jutella naapureille jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sinun tosiaan kannattaa oppia elämään yksin. Ei aikuisiällä välttämättä enää helposti ystävysty uusiin ihmisiin, ja varsinkin kun on ulkomaalaisena maassa, se on tavallistakin vaikeampaa, varsinkin jos on vähääkään introvertti tai ujo luonne.
Itsellä samanlainen kokemus vuosikymmenen takia, ja kärsin alkuun ihan kauheasti yksinäisyydestä. Mutta sitten vaan päätin, että minä lopetan itseni surkuttelun ja hankin elämääni sisältöä yksin. Aloin käydä missä halusin vaikkei olekaan ketään kaveria mukaan. Ihan baareissakin, tai konserteissa, tai harrastuksissa, tai missä vaan. Niin elämääni tuli tekemistä ja sisältöä enkä enää vaan istunut yksin kämpässäni surkuttelemassa yksinäisyyttäni. Ei minulla vieläkään mitään kavereita tai ystäviä ole, mutta nykyisin olen asiantilaan jo täysin sopeutunut ja onnellinen elämässäni.
Kiitos vastauksista! Totta, että kavereiden saanti ei enää ole niin helppoa. Tai saahan niitä kavereita mutta ei ystäviä, sellaisia keiden kanssa nauretaan tuntitolkulla ja kelle voi kertoa ihan mitä tahansa. Sellaista minä kaipaan..Poikakaverini toki on ihan huipputyyppi mutta kun ei se ole nainen.. se ei ole ollenkaan sama juttu :/
Ranskalaisten kanssa tutustuminen on vielä vaikeampaa kun ne on samalla lailla alussa estyneitä kuin minäkin. Ihan hyvin tulen kuitenkin heidän kanssaan juttuun, heitän läppää ja vitsaillaan mutta sellaista syvää ystävyyttä ei vaan saa kehitettyä, joku "muuri" siinä on edessä. Uskon, että syynä on se, kun asun poikakaverin kanssa enkä esim. kimppakämpässä. Siellä varmaan saisi syvempiä kaverisuhteita.
ap
Oon ollut ihan samassa tilanteessa...
Sun pitää vaan alkaa tehdä asioita yksin. Ja niihin suomen kaveihin, se yhteydenpito on susta kiinni. en tiä miksi se niin on mut mikäli ne haluat pitää, on sun se työ tehtävä.
Voi ei, tiedän tunteen. Mulla on sama tilanne, mutta eri maassa ja ilman poikaystävää. Olen kokonaan yksin. Tuntuu ikävältä asua ihanassa kaupungissa, missä ois vaikka mitä vapaa-ajan vietto mahdollisuuksia, mutta ei ketään kenen kanssa sitä aikaa viettää. En osaa tutustua ihmisiin, jos en voi puhua äidinkieltäni. Olen ihan tosissani yrittänyt!! Tuntuu kamalalta, kun huomaa, ettei ihmiset halua tutustua minuun vaikka olen hyväsydäminen ja mukava. Suomessa minulla on läpi elämän ollut aina monta läheistä ystävää. En ymmärrä, missä mättää.
Voimia sinulle<3 Koitetaan jaksaa ja yritetään oppia nauttimaan asioista yksikseen. Ehkä niitä kavereitakin vielä siunautuu... :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, tuttu tunne. Ulkomailla oli niin ihana asua, ja muuttaisin todella mielelläni uudestaan, mutta pelottaa juurikin tuo sosiaalisen verkoston puuttuminen. Minulla kävi juurikin niin, että lähestulkoon heti muuttaessani kyseiseen maahan tapasin poikaystäväni (nyk. ex) ja nojauduin häneen ihan liikaa. En sitten oikein ystävystynyt kenenkään kanssa ja se harmittaa. Ei sillä, että olisin Suomessakaan näin aikuisiällä löytänyt enää hyviä ystäviä. Lapsuudenystävät säilyvät.
Mä olen haaveillut ulkomaille muutosta mutta yksinäisyys on kyllä aika varma realiteetti ainakin jonkun aikaa. Mutta mulla on aika sama tilanne jo nyt Suomessa, kavereita ei asu lähellä ja useimmiten olen yksin. Että sama se jos olisi yksin mielenkiintoisemmassa maassa kai. Kyllä itse olen tähän jo aika hyvin tottunut, en tosin kaipaa edes koko ajan seuraa muutenkaan, mutta kyllä muakin vähän pelottaa että jos ei koskaan saa ulkomailla kavereita. Mutta eipä niitä välttämättä saa uusia Suomessakaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä, 7! Suomalaisella mittapuulla olen kuitenkin ollut suht. suosittu eikä kavereiden saaminen ole ollut koskaan mikään ongelma, ihan kuin täällä ulkomailla kehittyisi joku "sosiaalinen händikäppi" että kaikki se rohkeus ja uskallus mikä oli kotimaassa, häviää ja nyt olen tällainen nyyhkyttäjä.
Saanko kysyä missä päin maailmaa asut? Tiedän tunteen, kun silloin alussa olin oikein koiranpentumaisen ystävällinen kaikille, yritin olla mahdollisimman kiva niin sit vaan sai aina ilkeitä mulkaisuja vastaukseksi.. En enää jaksa ees yrittää :D
Ja 6, en mä jotenkin jaksa edes enää vaivautua kun huomaan ettei ketään kiinnosta, ei ne tainneet edes olla oikeita ystäviä.. Okei muutaman ignooraamisen vielä sietää mut jos se jatkuu yli vuoden niin se ystävyys tais olla siinä.
ap
Etkö ole miehesi kautta tutustunut paikallisiin? Onko hänellä ystäviä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
9 jatkaa: oon siis joskus asunut jo ulkomailla mutta silloin oli kontakteja, haaveilen silti muutosta mutta yksinäistähän siitä varmaan tulee.
Oletko mitenkään saanut paikallisia kavereita? Mietin vaan, että luulis sieltäkin löytyvän noita samantyyppisiä foorumeita, joiden kautta etsitään uusia kavereita. Kuten esimerkiksi täällä ja monella muulla suomalaisella sivustolla. Oisiko mahdollista etsiä paikallisia kavereita sitä kautta? Itse en siis tiedä, onko tällaista mahdollisuutta edes, mutta tuli nyt mieleen :) tsemppiä ja toivottavasti löydät uusia ystäviä. Ystävystyminen on vanhempana ehkä hankalampaa, mutta ei mahdotonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:38"]
Ranskalaisten kanssa tutustuminen on vielä vaikeampaa kun ne on samalla lailla alussa estyneitä kuin minäkin. Ihan hyvin tulen kuitenkin heidän kanssaan juttuun, heitän läppää ja vitsaillaan mutta sellaista syvää ystävyyttä ei vaan saa kehitettyä, joku "muuri" siinä on edessä.
[/quote]
Ranskalaisista en kyllä tiedä, mutta osassa maista ei ole tapana ollenkaan, että aikuisilla naisilla keskenään on mitään kovin syviä ystävyyssuhteita. Tai sitten on vain johonkin sukulaisnaisiin. Minä kun asuin Italiassa niin totesin että siellä naiset pääosin oli aika tylyjä toisilleen eikiä tosiaan halunnut niitä "kilpailijoita" ystäviksi. Ystävät löytyi suvusta ja puolison suvusta.
Ja tuntui myös ettei moni kaivannut ollenkaan sellaista sielunystävyyttä kuin moni suomalainen kaipaa. Siellä useimmille riitti sellainen että on paljon pinnallisempaa sosiaalista elämää, kun taas suomalaisilla usein on vain jokunen ystävä mutta ystävyys on tosi syvää.
Musta taas tuntuu että ulkomailla on helpompaa olla sosiaalinen. Olen vahvasti introvertti mutta silti ulkomailla se on jotenkin helpompaa. Tai sitten se johtuu vaan siitä että tunsin samassa tilanteessa olevia. Moni kaveri on kyllä kertonut kuinka ulkomailla heidän on ollut helpompo saada kavereita kuin Suomessa. Suomessa he ovat olleet niitä hiljaisia hylkiöitä, suomalaiset syrjii helpommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene johonkin paikallistin expatien juttuihin mukaan? Monesti on ainakin jotain toimintaa ja tapaamisia, siellä voisi löytyä samassa tilanteessa olevia! Vaikka ei välttämättä suomalaisia, niin muita ulkomaalaisia joilla ei välttämättä ole kavereita siellä ja ovat innokkaampia tutustumaan.
Joo kyllä jos haluaa pysyä sosiaalisesti aktiivisena niin kannattaa pysyä Suomessa.. tai sit jonnekin Jenkkeihin, siellä varmaan tutustuu helposti?
Mun poikakaveri on sellainen yksinäinen susi, painaa paljon duunia ja on muutenkin introvertti luonteeltaan. Me tasapainotetaan toisiamme hyvin- mä olen se aktiivinen joka raahaa sen leffaan, kuntosalille ja kaupungille ja museoihin. Sukulaisia nähdään toisinaan, ei kovin usein, eli meidän sosiaalinen elämä ei ole kovin monipuolista. Poikakaveri ei valita, mutta mä kaipaan naisseuraa..
ap
Mua ärsyttää nää ap:n kaltaiset valittajat, joita on 80% tän palstan yksinäisyysvalittajista eli valitetaan, että voi voi ku oon yksin ja sitten kuitenkin ap:lla on mies! Kuule ap, on meitä, joilla ei ole edes sitä miestä. Arvaa miten yksin me ollaan? Eikö sun miehestä oo sulle seuraa, eiks se tuu sun kanssa ulos ja tapahtumiin? Miksi sä oot sen kanssa, jos et sit kumminkaan oo, kun kerran valitat, että oot yksin.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 11:00"]
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 10:38"]
Ranskalaisten kanssa tutustuminen on vielä vaikeampaa kun ne on samalla lailla alussa estyneitä kuin minäkin. Ihan hyvin tulen kuitenkin heidän kanssaan juttuun, heitän läppää ja vitsaillaan mutta sellaista syvää ystävyyttä ei vaan saa kehitettyä, joku "muuri" siinä on edessä.
[/quote]
Ranskalaisista en kyllä tiedä, mutta osassa maista ei ole tapana ollenkaan, että aikuisilla naisilla keskenään on mitään kovin syviä ystävyyssuhteita. Tai sitten on vain johonkin sukulaisnaisiin. Minä kun asuin Italiassa niin totesin että siellä naiset pääosin oli aika tylyjä toisilleen eikiä tosiaan halunnut niitä "kilpailijoita" ystäviksi. Ystävät löytyi suvusta ja puolison suvusta.
Ja tuntui myös ettei moni kaivannut ollenkaan sellaista sielunystävyyttä kuin moni suomalainen kaipaa. Siellä useimmille riitti sellainen että on paljon pinnallisempaa sosiaalista elämää, kun taas suomalaisilla usein on vain jokunen ystävä mutta ystävyys on tosi syvää.
[/quote]
Tämän olen itse asiassa kanssa huomannut, naiset ei sillä tavalla ole laumaeläimiä kuin Suomessa, eikä samalla lailla mennä porukalla baariin esim.. sellaista suomalais/amerikkalaistyylistä "girls night out" aivotnarikkaan-meininkiä ei ole. En siis tarkoita sekoilua vaan sellaista naisten välistä solidaarisuutta :)
Yritän parhaillaan katsella amerikkalaisilta sivustoilta täällä asuvia ihmisiä, ehkä heidän kanssaan voisin tutustua.
ap
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 11:04"]
Mua ärsyttää nää ap:n kaltaiset valittajat, joita on 80% tän palstan yksinäisyysvalittajista eli valitetaan, että voi voi ku oon yksin ja sitten kuitenkin ap:lla on mies! Kuule ap, on meitä, joilla ei ole edes sitä miestä. Arvaa miten yksin me ollaan? Eikö sun miehestä oo sulle seuraa, eiks se tuu sun kanssa ulos ja tapahtumiin? Miksi sä oot sen kanssa, jos et sit kumminkaan oo, kun kerran valitat, että oot yksin.
[/quote]
Miks mun pitäis koko ajan olla poikakaverin kanssa? On se kiva joo mutta en jaksais koko ajan puhua jalkapallosta ja formuloista :)
Voisitteko harrastaa jotain ja tutustua harrastuksen kautta uusiin ihmisiin?
Ap, laita uusi pyyntö palstalle. Miksi ihmeessä he eivät haluaisi sinua mukaan? Viestejä katoaa tai joku unohtaa kiireisenä päivänä lisätä sinut. Tietenkin he haluavat sinut mukaan.
Googlaamalla löytyi tämä:
https://groups.yahoo.com/neo/groups/ransulista/info
Asun yksin ja teen paljon asioita yksin, koska ystävistäni valtaosa on töissä. Minä olen pitkällä sairauslomalla syövän vuoksi, joten päivät tuntuvat välillä pitkiltä ilman seuraa. Toisaalta viihdyn yksin. Jos voin paremmin, niin käyn museoissa, gallerioissa, konserteissa, kirjastossa ja toisinaan lautalla lähisaarilla. Kierrän puistoja, käyn joskus päivällä elokuvissa, näen ystäviäni lounaalla, kiertelen kaupoissa, kasvitieteellisissä puutarhoissa ja merenrannalla. Iltaisin luen (tosin näen kortisonin takia huonosti, joten lukeminen on hankalaa), katson tv:tä, notkun netissä, puhun sukulaisten ja ystävien kanssa puhelimessa tai käyn kävelylenkeillä. Lähetän sähköpostia (hyvä keino pitää yhteyttä ihmisiin - parempi kuin Fb), selaan lehtiä tms. Toisinaan harmittaa olla yksin, mutta toisaalta kaupungilla on niin paljon nähtävää, että murheet unohtuvat pian. Liikunta on ehdottomasti paras keino, jolla piristää itseään.
up