Kenelle niistä perheongelmista muka uskaltaisi avautua?

Mä sairastuin raskauden aikaisen masennukseen ja sain lähetteen mennä psykiatriseen sairaalaan juttelemaan. Siellä mut otti vastaan joku hoitaja, joka tenttasi vain olenko itsetuhoinen. Kotona odotti lapsi, joten sanoin olevani ihan ok. Hoitaja sitten riemastuneena kommentoi mukana olleelle opiskelijalle, että "alhaisen riskin potilas". Pyysin saada tavata psykiatrin, jotta voisin saada lääkkeitä tms. Hoitaja sanoi tekevänsä lähetteen mielenterveytoimistoon. Noin 10 viikon kuluttua tuli aika sinne...

hurraa.

Jos menisi hakemaan apua ahdistukseen ym., takuuvarmasti olis kohta lastensuojelu toimittamassa lasta pois kotoa. En ikinä uskaltaisi avata suutani esim. neuvolassa.

itse sairastuin psyykkisesti hoitovapaalla ollessani (traumareaktio väkivallasta, ei liity puolisooni tai perheeseeni) eli jouduin syömään kovia lääkkeitä, sain paniikkikohtauksia, kärsin unettomuudesta. Olin lääkkeiden ja traumastressin takia aivan uupunut ja vaaraksi lapsilleni, kävelin päin seiniä, sain sydämen rytmihäiriöitä. Lääkäri kirjoitti sairaslomalappuja, mutta ei hoitovapaalainen voi sairastaa kun ei ole apua mistään!



Meillä ei kummatkaan isovanhemmat auta vaikka mikä hätä olisi, he eivät ole ikinä auttaneet mitenkään esim. hoitamalla lapsia tai muuten. Muu suku asuu 600km päässä, sisaruksia ei ole, ei siis sellaista tukiverkostoa joka auttaisi. Kunnalta ei saanut apua mistään. Soitin ja pyysin apua seuraavista paikoista:

-neuvola

-perhetyö

-lastensuojelu

-sossu

-seurakunta

-terveyskeskus



lopputulos: EI APUA! Ei edes kunta antanut hoitopaikkojakaan tässä hädässä. Sanottiin vaan että pyydä isovanhemmat apuun (no pyydetty on mutta luuri lyötiin korvaan...). Eli omillasi olet kun mistään ei saa apua.



Kotiapua saa vain lastensuojelun asiakkaat ja koska minulla ei ollut asikkauusoikeutta (=en hakannut lapsiani) niin en saanut sitä apua. Jos olisin lyönyt lapsiani niin heti olisi järjestynyt kotiapu ja olisin saanut levätä uupumukseni pois.



Tässä vaiheessa lääkäri sanoi jo vakavasti että kohta sydän pettää jos et lepää. Puoliso oli pois töistä niin paljon kuin pystyi, mutta ei hänkään voinut töistä olla poissa edes palkattomalla, työnantaja ei suostunut. Soitin taas uuden avunpyyntökierroksen. Ei tulosta, ennenkuin sitten sain puhelun viikon jälkeen: lapsille tarjotaan HUOSTAANOTTOA sairauslomani ajaksi.



Voi v***u sanon minä. No sitten piti ottaa lainaa, ja palkata omin rahoin kallis hoitaja 30e/tunti pariksi kuukaudeksi, mutta sillä selvittiin, tosin meni aika hiton monta kuukautta että päästiin taas velkakierteestä pois. Mutta APUA EI SAANUT mistään.



Joten totta helvetissä se on niin että avautua kannattaa ja voi - mutta siitä ei vain seuraa sitä apua.



Olisin siis vain kaivannut esim kolmena päivänä viikossa kotiapulaisen muutamaksi tunniksi leikittämään lapsia.



Tästä episodista opin sen että jos taas sairastuisin tai tulisi muu kriisi, niin yksin oltaisiin ja apua ei heruisi. Nyt minulla on AINA sellainen 10 000e tilillä vararahaa joka on hoitajan palkkaamista varten. Siitä pidän kiinni että tuosta rahasta en luovu ikinä, sillä se on se ainoa turva jos sairastuu, uupuu ja tarvitsee apua. Yhteiskunta ei auta.

Jos menisi hakemaan apua ahdistukseen ym., takuuvarmasti olis kohta lastensuojelu toimittamassa lasta pois kotoa. En ikinä uskaltaisi avata suutani esim. neuvolassa.

Yleisönosastokirjoitus: Perhe haki ensin yhdessä kaveriporukan muiden perheiden kanssa keskusteluapua sossusta oikomaan nuorten käsitystä siitä, kuinka sossusta saa asunnon ja "tonneja" käyttörahaa jos ei kotona suju. Nuoret siis kapinoivat perheiden sääntöjä vastaan. Tuloksena kaikille porukan nuorille automatic lastensuojelumerkintä.

Sitten ongelmia alkoholikokeilujen kanssa ja tukitoimena huostaanotto, vaikka vanhemmat toivoivat muunlaista tukea, olivat aivan normaaleja työssäkäyviä ihmisiä ilman päihde- tai mielenterveysongelmia.

Itse en ainakaan uskaltaisi todellakaan avautua yhtään missään, koska pelkäisin että saisivat jollain tavalla käännettyä asian niin että menettäisin lapset ja silloin vasta pohjalla olisin. Ei siis ole onneksi (kop. kop) mitään ongelmia, mutta varmaan viimeinen keino olisi hakea apua jostain neuvolasta tai sossusta.

Jos menisi hakemaan apua ahdistukseen ym., takuuvarmasti olis kohta lastensuojelu toimittamassa lasta pois kotoa. En ikinä uskaltaisi avata suutani esim. neuvolassa.

Minä olen saanut neuvolapsykologeilta nimenomaan ahdistukseen erinomaista tukea. Kukaan ei ole tuominnut eikä tehnyt ls-ilmoituksia, vaikka olen kertonut omasta mielestäni ihan kauheita juttuja siellä. Eihän ahdistuneisuus sinänsä ole mikään vaaratekijä. Se on vain pelottavaa ja kurjaa ihmiselle itselleen.

Myöhemmin myös yhdelle lapsistamme on tullut ongelmia, mm. masennusta. Siihenkin olemme hakeneet apua psykologilta, lääkäriltä ja perheneuvolasta, eikä kukaan ole puolella sanallakaan maininnut lastensuojelua.

mä sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ja en oo ollu sossun asiakas. Sairaalajakson jälkeen kävi sossu sairaalan sairaanhoitajan kanssa kerran meillä.

Mieheni alistavasta ja hallitsevasta käytöksestä, itsemurhalla uhkailusta, agressiivisuudesta, omasta lasteni huonosta kohtelustani, siitä miten pelkään miestä ja pelkään mitä erosta/jäämisestä seuraisi jne.Sain palstalla paljon haukkuja sekä hyviä neuvoja miten toimia ja mistä hakea apua.



Neuvolassa kerroin miehen itsemurhasta uhkailulla ja terkkari sanoi että hänelle voi tulla juttelemaan ylimääräisellä ajalla, ei käynnin tarvitse johtua lapsesta. Sain lähetteen psykiatrian erikoissairaanhoitajalle (puhe tuli, koska pyysin lähetettä psykologille ja terkkari pyysi kertomaan mistä kyse).



Olin jonossa kuudauden tai kaksi, sitten oli yksi käynti, joka oli kyllä miellyttävä, mutta seuraava käynti peruuntui psyk.esh:n puolesta ja sitten alkoivat kesälomat. Syksyllä kun hän soitti uutta aikaa, olimme jo muuttamassa uudelle paikkakunnalle.



Seurakunnan parisuhdeterapiaan saimme hyvin nopeasti ajan, kun sanoin soittaessa että mies ei ole väkivaltainen, mutta vähän pelkään häntä (oli muuten vaikeaa sanoa puhelimeen vastaan ottavalle virkailijalle). Soitin myös kaupungin perhetyöhön tai mihin olikaan ja saimme vastaanvanlaisen ajan sinne. Kolme sovittua tapaamista, joista yhteenkään emme päätyneet menemään, koska kaksi kertaa mies perui viime hetkellä (ed. ilta tai sama aamu oli kuulemma pakko ottaa vastaan työvuoro) ja kolmannella kertaa mies oli selvittänyt osoitteen, joka oli väärä ja kun oikea osoite selvisi ja puhelimeen vastannut työntekijä toivoi että tulisimme kuitenkin vaikka myöhässä (oli kuulemma 1,5 tunnin aika varattu ja olisimme ehtineet olla 30-45 minuuttia), mies huusi vieressä raivoissaan että myöhästyy töistä jos siellä pitää olla niin myöhään. Minä itku kurkussa kyselin linjan ollessa auki, että onko ne työt sitten niin tärkeitä, entä jos myöhästyykin ja mies karjui niiden olevan. Sanoin työntekijälle että taitaa olla turha varata enää uutta aikaa ja hän pahoitteli.



Uudella paikalla päädyimme eroamaan. Minä pelkäsin valtavasti miten mies käyttäytyy eron suhteen, mutta kävin samaa pohdintaa kuin aiemminkin, mikä johtuu minusta, mikä miehestä ja mikä on vain kuvitelmaani.



Kerroin uudessa asuinpaikassa neuvolassa taas uudelle terkkarille miehen (menneistä) itsemurhauhkailuista ja että olen itse varmaan masentunut. Hän neuvoi menemään psyk.esh:lle. Sanoin saman asian terveyskeskuslääkärille ja hän neuvoi psyk.esh:lle. Vuoden päästä näistä vasta menin sille psyk.esh:lle. Terkkari ja lääkäri olivat kyllä myötätuntoisia, mutta en saanut mitään ylimääräisiä käyntiaikoja lastenneuvolaan liittyen eikä psyk.esh:lle menemisen perään kyselty tuon väliin jääneen vuoden aikana.



Erotessa kysyin aikanaan neuvolasta jotain tietä jota saisi apua eron hoitamiseen asiallisesti. He antoivat perhetyön numeron. Joitain kertoja tapasimme miehen kanssa perhetyön työntekijät. Koin tapaamiset äärimmäisen turhauttavaksi. Sanoin suoraan, etten halua mitään parantavaa parisuhdeterapiaa, vaan apua eroamiseen. Sanoin siellä taas suoraan, että suhteessa minua eniten ahdistanut asia oli miehen itsemurhalla uhkailu ja kokemukseni, että mies pyrki vain hallitsemaan minua henkisesti ja lannistamaan minut. Työntekijät jankkasivat meidän erilaisia siivoustottumuksiamme ja keinojamme asettua toisen asemaan. Kun riittävän monta kertaa sanoin, etten aio jatkaa suhdetta, siihen he eivät minua saa enää kun olen erosta viimeinkin varma vaan haluan tukea juuri eroomme he totesivat että tapaamiset taitaa voida lopettaa turhina.



En ole puhunut asioista niiden koko syvyydestä vielä kellekään, nykyiselle psyk.esh:lle eniten. Ja omasta huonoudestani äitinä (tiuskin, olen läimäyttänyt joskus hyvin herkästi ja olin masentuneena todella etäinen ja itseeni keskittynyt) en ole puhunut vielä kellekään. Mutta olen sanonut miehen itsemurhauhkailuista vaikka kuinka monelle. Ja näistä perhesurmista tulee aina mieleen, että onneksi lapsilleni ei tapahtunut mitään (toivottavasti kaikki jatkuukin niin hyvin kuin nyt on asiat saatu). Mutta jos pelkoni olisivat olleet aiheellisia ja ex olisi päättänyt olla itsetuhoinen ja siinä mukana tappaa lapset, niin ei voisi sanoa, ettei sosiaalitoimella tai lastensuojella ollut tilaisuutta huomata ja puuttua. En kyllä tiedä, onko exään henkilökohtaisesti otettu yhteyttä, tiedän hänen olevan mielenterveyspalveluiden piirissä omasta aloitteestaan ja syövän mielialalääkkeitä.



En nyt lainkaan yritä syyttää viranomaisia itse väärin hoitamistani asioista. Ongelmat pohjalla ovat minun ja exän aiheuttamia. Ja on oma syyni,miten en ole hakenut apua hanakammin. Mutta tahdon sanoa sen, ettei meillä ainakaan tilanteeseen tartuttu kovinkaan aktiivisesti tai tehostetusti vaikka moneen kertaan toin ilmi itsetuhoisuuden, masennuksen, parisuhdeongelmat ja avioeron perheessä. Todellakaan neuvolasta tai perhetyöstä ei lähetetä mitään erikoispartiota hakemaan lapsia huostaan tai edes anneta vanhemmalle aikaa psykologille jos perhe vähän avaa ongelmia (päältä, tuskin kuvittelevat kaikkia elämän suruja kerrottavan neuvolakäynnillä lasten kanssa tai eropuolison kanssa yhtä aikaa perhetyössä).

Mun kohdallani ei sossun tädeille tullut mieleenkän, että lapset otettaisiin pois, se on ihan viimeinen aihtoehto, vaikka täälläkin huudellaan "turhista huostaanotoista". Uskon sellaisiin kun sellaisen näen.



Juuri sieltä neuvolasta on hyvä aloittaa se avun pyytäminen.

kun ei sitä apua saa vaikka pyytää!!! Ei niin mistään!!



Neuvola sanoo vain että voi voi rankkaa on, ja antaa perhetyöntekijän pari kertaa KESKUSTELUavuksi. Ei keskustelu auta, jos on mielenterveysongelma, uupumus, puolen vuoden valvominen, parisuhdekriisi ym päällä. Silloin tarvittaisiin KONKREETTISTA apua, käsipareja, mutta niitä ei saa!



Olen itse järkyttävän pettynyt yhteiskunna apuun tilanteessa jossa olisin tarvinnut kahden viikon ajan apua, perhetyöntekijää/kotipalveluapua. En saanut.



Kiva maksaa veroja ja jäädä hädän hetkellä yksin ilman mitään apua. Kyllä se on niin että jos suku ei auta (niinkuin minulla) niin omillasi olet ja saat ihan rahassa vaikka kuolla, apua ei vaan heru.

kun ei sitä apua saa vaikka pyytää!!! Ei niin mistään!!

Neuvola sanoo vain että voi voi rankkaa on, ja antaa perhetyöntekijän pari kertaa KESKUSTELUavuksi. Ei keskustelu auta, jos on mielenterveysongelma, uupumus, puolen vuoden valvominen, parisuhdekriisi ym päällä. Silloin tarvittaisiin KONKREETTISTA apua, käsipareja, mutta niitä ei saa!

Olen itse järkyttävän pettynyt yhteiskunna apuun tilanteessa jossa olisin tarvinnut kahden viikon ajan apua, perhetyöntekijää/kotipalveluapua. En saanut.

Kiva maksaa veroja ja jäädä hädän hetkellä yksin ilman mitään apua. Kyllä se on niin että jos suku ei auta (niinkuin minulla) niin omillasi olet ja saat ihan rahassa vaikka kuolla, apua ei vaan heru.

kun tarpeeksi kinuaa. Jos ei muuta, niin ota itse yhteyttä lastensuojeluun ja sanot, että nyt väsyttää ja taritsen apua.

Sieltä ei tulla pillit ulvoen ottamaan lapsia huostaan vaan kartoitetaan millaista apua kenties tarvitset. Mutta ei se apu tule sinne ovelle kolkuttamaan, sitä saa todellakin pyytää ja pyytää ja pyytää. Ja siitä keskusteluavista on ihan hyvä aloittaa, ei sitäkään kannata vähätellä.

ei todellakaan saa apua!!!

vai miten tulkitsette?

ei todellakaan saa apua!!!

sulla kävi huono tuuri. Edelleen pysyn kannassani, että sitä saa kun sitä pyytää ja vaatii. Ainakin minä sain, en helposti, mutta lopulta sain.

Eikä se ihminen tulekaan sinne kotiin niitä lapsia hoitamaan, jotta napsista vaan, jostain sun täytyy se aloittaa, esim. se jonkun mainitsema keskusteluapu on oikea tapa tuo prosessi aloittaa.

oikein tarkasti ja anteeksi vain, sun ei tosiaan tarvitse olla mikään lastenhakkaaja tai juoppo tao yhtään mikään, että voisit olla lastensuojelun avohuollon asiakas tai lastensuojelun asiakas yleensäkään!



Minä olin lastensuojelun avohuollon asiakas juurikin vain väsyneisyyteni ja masennukseni takia, meillä ei ollut alkoholiongelmia eikä väkivaltaa. Nyt kyllä täytyy sanoa, että kuulostaa, ettet ole ottanut tarpeeksi asioista selvää itse, kun mikään ei pyytämättä tule.



-14-

Niin iki-ihana nauvolantäti teki ENNAKOIVAN LASTENSUOJELUILMOITUKSEN!!! Voi kiitos vittu. Sitä pitäis ilmeisesti vaan hymyillä ja olla iloinen vaikka kuinka olisi jäänyt yksin ja riitaisa ero olisi meneillään.

No eihän tuommoisesta tietenkään ollut mitään apua, vaan lisää stressiä ja pahaa mieltä. :(

Tämä on juui kuntakohtainen asia, ja pienet kunnat laiminlyövät vastuunsa perheavun tuottamisesta. Meidän kunnassa esim apua ei saa, kotipalvelu on vain vanhuksille. Tämän pitäisi olla valtion hoidossa, mutta kun ei ole, niin jossain apua saa ja toisaalla taas ei. Tuo nro 3 ;n tarina olisi totta täälläkin, mitään apua ei kunta anna vaikka valtimosta veri roiskuisi ja lapset olis heitteillä kotona. Kun se ei kuulu kunnan palvelutarjontaan.

Lapsiperheiden avusta on olemassa vain suositukset, ei määräystä. Kunta saa itse päättää järkkääkö apua vai i.

kun ei sitä apua saa vaikka pyytää!!! Ei niin mistään!!

Neuvola sanoo vain että voi voi rankkaa on, ja antaa perhetyöntekijän pari kertaa KESKUSTELUavuksi. Ei keskustelu auta, jos on mielenterveysongelma, uupumus, puolen vuoden valvominen, parisuhdekriisi ym päällä. Silloin tarvittaisiin KONKREETTISTA apua, käsipareja, mutta niitä ei saa!

Olen itse järkyttävän pettynyt yhteiskunna apuun tilanteessa jossa olisin tarvinnut kahden viikon ajan apua, perhetyöntekijää/kotipalveluapua. En saanut.

Kiva maksaa veroja ja jäädä hädän hetkellä yksin ilman mitään apua. Kyllä se on niin että jos suku ei auta (niinkuin minulla) niin omillasi olet ja saat ihan rahassa vaikka kuolla, apua ei vaan heru.

Olen joutunut huomaamaan, että olemme täysin pulassa lasten kanssa, varsinkin jos minä sairastun. Olen omaishoitaja kahdelle erittäin vaativalle pikkulapselle.

On ollut aikoja, jolloin mies on käyttänyt kaikki mahdolliset vapaapäivät, "pekkaset" ja vuoronvaihdot ja lomapäivät, kun itse olen ollut sairaalassa hoitamassa toista lasta ja toinen on ollut kotona miehen hoidossa. Työnantaja ei tunne tilannetta, jossa hoidettavia on kaksi mutta hoitajia vain yksi. Kun vaimo on kotona, vaimo on kotona. Piste.

Kun sitten koitti se päivä, että jouduin itse sairaalaan, soitin sieltä käsin apua kaupungilta, sosiaalitoimelta, vammaispalvelulta, kehitysvammahuollolta. Kuka tulisi kaitsemaan lapsia, kun isä on töissä ja minä vuoteenomana? Päivä oli perjantai ja asiaan luvattiin palata maanantaina!

Maanantai tuli ja sain kuulla, ettei apua ole, vielä. Mies otti työstä palkatonta vapaata. Jos on pakko, heidät oltaisiin voitu sijoittaa laitoshoitoon aikuisten kehitysvammaisten kanssa, mutta yksikään hoitaja ei osaa heidän hoitoaan.

Palasin kotiin viikon kuluttua. Samalla sain sitten hoitoavustusta kotiin, mutta iso osa ajasta meni hoitajan perehdyttämiseen.

-Voin vain kuvitella miten mahdottoman vaikeaa on saada ajoissa apua ihan tavalliseen lapsiperheeseen, kun se on niin vaikeata erityisperheellekin. Tilanteemme kuitenkin tiedetään kaupungissa hyvin ja "varajärjestelmää" on yritetty luoda vuodesta toiseen. Ei ota onnistuakseen.

vai miten tulkitsette?

Itse olen tuskaillut avun hakemisen, ja etenkin alkujaan puhumaan alkamisen, kanssa kahdessa eri kunnassa, useammassa eri paikassa (neuvolat, perhetyö, psyk.esh jne) ja monella eri työntekijällä. Vakituisia lastenneuvolan työntekijöitä minulla on ollut 6, eri aikaisia sijaisia vähintään yhtä monta (ja molemmat lapset alle kouluikäisiä) ja äityisneuvolan vakituisia työntekijöitä on ollut 3 tai 4. Sijaisille nyt ei kuitenkaan puhuisi mitään, eikä hyvin lyhytaikaisille vakituisillekaan. Tai vakituisille kun paikalla vieras opiskelija. Mutta niillä vakituisilla, joilla olen käynyt useamman kerran, ja joille puhumista olen harkinnut, on ollut aivan erilaisia persoonia. Joillekin vain on helpompi puhua kuin toisille. Ja tuollainen henkilökemia oman alueen terveydenhoitajan kanssa taas on aivan onnesta kiinni.

Psykiatrian erikoissairaanhoitajista koin molemmat helpoiksi keskusteluseuraksi, mutta taas perhetyössä minusta tuntui, että jäin siellä täysin syrjään exän valloittaessa tilanteen. Hän on sosiaalisesti paljon minua lahjakkaampi, olen aina jotenkin vetäytynyt seurassa jos olen hänen kanssaan ja yleensäkin naiset aina ihastelevat häntä. Olen kuullut ihan mielettömän kertaa avioliiton aikana miten onnekas olen siitä millainen mies minulla on. Hän vain jotenkin osaa olla sellainen, valloittaa tilanteen ja minä jään jännittämään miten minun tulisi olla. Minä koin, että perhetyössäkin kyse oli henkilöistä, ei ehkä niinkään kunnan ohjeista.

Tavallaanhan minulle ja exälle on tarjottu apua monestakin paikasta. Mutta kun me syystä tai toisesta jätimme sen käyttämättä tai kesken, niin kukaan ei puuttunut selvittääkseen lasten tilannetta vaikka minusta annoin vahvasti ja ilman väärinymmärryksen mahdollisuutta viestiä, että olemme jonkinlainen riskiperhe. Minulle esim perhetyöhön yhteyden ottaminen oli valtava pettymys ja tuntui, ettei kannata yrittää enää vaan jäädä toivomaan parasta ja varoa exän ärsyttämistä. Mutta lapset olivat ne, jotka minusta "systeemissä" hylättiin kun homma jätettiin meidän vanhempien varaan vaikka ongelmat olivat tiedossa.

t:8

saanut apua ja neuvoja neuvolasta, mielenterveystoimistosta ja perheneuvolasta. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, olin ensin omillani n. pari kuukautta, kunnes tajusin että pakko on apua pyytää. Kun rohkaistuin soittamaan, sain heti kriisiajan. Ja tarjottiin myös joka käynnillä kotiin avustajaa, joka esim. olisi siivonnut ja tehnyt muita arkiaskareita. Perheneuvolaankin olen saanut keskusteluajan, kun olen harkinnut eroa miehestä. Mies ei sinne ole halunnut. Nyt on tauko perheneuvolaan, koska elämäni on niin kiireistä, etten ehdi pohtia syvempiä. Mutta tiedän siis, että apu on lähellä.

Kun se on kuntakohtaista, onko sitä kotiapua kunnalla vaiko ei!! Mikä voi olla niin vaikea ymmärtää? Se että juuri sinun kunnasta saa, ei tarkoita että kaikkialla saa!

Just tän takia avun pitäisi oll lakisääteinn ja valtion hallinnoima. Nyt tilanne on epätasa-arvoinen,riippuu kunnasta täysin.