Minua niin ahdistaa ja pelottaa kuolema.. Läheisen tai oma

olet ajatteleva ihminen! Kaikkia se pelottaa, lopulta. Sinä olet vielä nuori, kuolemaasi on todennäköisesti vielä aikaa. Siihen mennessä ehdit ratkaista pelkosi jollakin sinua tyydyttävällä elämänkatsomuksella tai sitten hyväksymään pelon. Jos liikaa alkaa ahdistaa, hae apua.

ajatuksia tosi voimakkaana silloin kun lapseni syntyi. Heräsin öisin itkemään kuolemanpelkoani, ja tunti ettei kukaan muu "tajua" elämän rajallisuutta kuin minä. Oli tosi yksinäinen olo.

Itselläni auttoi se, että ihan tietoisesti revin itseni irti niistä ajatuksista, siihen pelkoon ja suruun jää niin herkästi vellomaan. Keksin kaikkea mukavaa tekemistä, ja pidin ajatukset väkisin muualla. Minulla oli myös ihan hirveä ajan kulumisen pelko, pelkäsin siis sitä aikaa kun lapset ovat aikuisia eivätkä enää tarvitse minua, kun omat vanhemmat ovat kuolleita tai huonossa kunnossa, puolison kuolemaa ym.



Minulla meni ajan kanssa ohitse, kesti joku puolisen vuotta. Mutta kannattaa ehdottomasti hakea apua jos tuntuu ettei mene ohitse itsestään. Todella kuluttavaa murehtia väistämätöntä.

Reilun kymmenen vuoden välein. Teini-iässä kertaalleen, sitten kolmenkympin rajapyykin ylitettyä. Lasten saaminen laukaisee aika monella tuon, mitä olen ystävien kanssa asiasta puhunut. Lasten kautta sen oman(kin) elämän rajallisuuden jotenkin tajuaa selvemmin, kun ei itse ole enää sitä "uusinta" sukupolvea.



Nämä asiat vaan pitää käydä läpi ja hyväksyä. Eikä saa jäädä märehtimään sitä väistämätöntä päätöstä, vaan juuri sen päättymisen väistämättömyyden vuoksi nauttia jokaisesta hetkestä ennen sitä "the end" -hetkeä. :)

no minulla pelko/ahdistus kuoleman suhteen hävisi uskoontullessa. Minä tiedän, että kuolema ei piste elämälle, vaan pilkku eli elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin.



Toki suren kuollutta lastani, lähinnä siinä mielessä,että joudun tämän maallisen elämäni loppuajan olemaan ilman häntä. Olisin halunnut jakaa elinpäiviäni täällä hänen kanssaan, mutta tiedän hänen olevan turvassa, hyvässä paikassa ja me näemme vielä siellä.

mennä juttelemaan jonkun kanssa? Meinaan että lapsihan nostaa pintaan kaikenlaista jokaisen omasta lapsuudesta ja menneisyydestä, ja tuon kuolemanpelon alla voisi olla jokin käsittelyä vaativa asia, trauma, masennus tms?

Tietysti äidiksi kasvaminen ja vastuun tajuaminen ja sen että lapsen kautta olet haavoitettavissa tavalla jta et ole koskaan ennen ollut, yli oman itsesi, voi aiheuttaa kaikenlaisia herkkyyskausia.

Lapsen menettäminen tai lapsen orvoksi jääminen kun hän on vielä täysin riippuvainen muista on ehkä elämän suurin pelko...

Mut asiahan on niin että elämä on luopumista ja jokainen päivä omaa elämää ja jokainen päivä jonka saa jakaa läheisten kanssa on suuri lahja. Auttaisko yhtään jos alkaisit ajatella kiitollisuutta ja kaikkea hyvää mitä sulla on? Aamuja joihin saat herätä ja jotka saat elää rakkaittesi kanssa? Jostain pelko kumpuaa, toisaalta pelolle ei kannata antaa liikaa valtaa- mun pelko ainakin kasvaa yksinisyydessä, toisten kanssa jutellessa se helpottaa. ja pelon vastakohta on ehkä rakkaus...? Rakasta ja ole kiitollinen..

no minulla pelko/ahdistus kuoleman suhteen hävisi uskoontullessa. Minä tiedän, että kuolema ei piste elämälle, vaan pilkku eli elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin.

Toki suren kuollutta lastani, lähinnä siinä mielessä,että joudun tämän maallisen elämäni loppuajan olemaan ilman häntä. Olisin halunnut jakaa elinpäiviäni täällä hänen kanssaan, mutta tiedän hänen olevan turvassa, hyvässä paikassa ja me näemme vielä siellä.

Olen niin pahoillani lapsen menetyksestä.. Oliko minkä ikäinen ja kauan tästä on aikaa?

Etkö pode syyllisyyttä siitä, että sinä jatkat elämää muiden läheisten kanssa täällä maan päällä, mutta lapsesi ei..

Jatkuuko elämä sinusta siis taivaassa vai mitä tarkoitit tällä?

niin kyllähän esim. paniikkihäiriöön liittyy yleensä voimakas kuolemanpelko. Silloin olisi karhunpalvelus sanoa, että yritä vain tottua tai sopeutua... Sinuna menisin kuitenkin juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa.





t. 2.

niin kyllähän esim. paniikkihäiriöön liittyy yleensä voimakas kuolemanpelko. Silloin olisi karhunpalvelus sanoa, että yritä vain tottua tai sopeutua... Sinuna menisin kuitenkin juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa.

t. 2.

siihen.. En ole aikaisemmin tätä yhdistänytkään tähän..

-AP-

Mitä sinä pelkäät?



Turvassahan kuolleet ovat.

Mitä sinä pelkäät?

Turvassahan kuolleet ovat.

joutuu kuollessa kärsimään, ettei kerkeä hyvästellä ja sanoa kaikkea mitä haluaisi, ei voi koskaan enää halata ja puhua hänelle, yksinäisyys, syyllisyys että minä jatkan täällä elämää ja hän ei.. KAIKKI.. ihan kaikki mahdollinen.

-AP-

no minulla pelko/ahdistus kuoleman suhteen hävisi uskoontullessa. Minä tiedän, että kuolema ei piste elämälle, vaan pilkku eli elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin.

Toki suren kuollutta lastani, lähinnä siinä mielessä,että joudun tämän maallisen elämäni loppuajan olemaan ilman häntä. Olisin halunnut jakaa elinpäiviäni täällä hänen kanssaan, mutta tiedän hänen olevan turvassa, hyvässä paikassa ja me näemme vielä siellä.

Olen niin pahoillani lapsen menetyksestä.. Oliko minkä ikäinen ja kauan tästä on aikaa?

Etkö pode syyllisyyttä siitä, että sinä jatkat elämää muiden läheisten kanssa täällä maan päällä, mutta lapsesi ei..

Jatkuuko elämä sinusta siis taivaassa vai mitä tarkoitit tällä?

tulin uskoon jo ennen lapsen kuolemaa...mutta ennen uskoontuloa minua myös ahdisti ajatus, että elämä vaan päättyisi vailla suurempaa tarkoitusta/merkitystä. pelkäsin kuolemaa.

lapseni kuoli vauvana nelisen vuotta sitten ja se toki on ollut tämänhetkisen elämäni kauhein hetki. Joutua luopumaan hänestä tässä elämässä. Minua lohdutti ajatus, että hän on taivaassa (kyllä tarkoitin taivasta) ja tiedän, että hänellä on siellä hyvä olla. Hän ei ole siis totaalisesti hävinnyt mihinkään, vaan säilyy minun sydämessänikin siihen asti kunnes minä itse kuolen ja tapaamme jälleen. Ja taivaassa me saamme olla yhdessä ja saan oppia tuntemaan hänet paremmin.

kysyit tuosta syyllisyydestä niin ei, en koe syyllisyyttä siitä että saan elää muiden läheisteni kanssa. Toki rankkoina surun hetkinä toivoin, että voisin itsekkin pian kuolla ja näin päästä hänen luokseen.. Itse asiassa koin niin, että lapseni "sanoisi" minulle, että hän ei todellakaan toivo, että hänen kuolemansa olisi saanut minut lopettamaan elämisen, vihaamaan omaa elämääni, päinvastoin hän varmaan toivoisi, että osaisin arvostaa jokaista päivää ja sen ainutlaatuisuutta kun saan elään. Koska minäkin halusin/haluaisin vain hyvää omalle lapselleni niin eikö hän olisi halunnut samaa minulle?

Jotkut pelkäävät silloin kuolemaa, jotkut sekoamista, jotkut sairauksia yms. Yhteistä näille on rasittava ahdistuneisuus asiasta. Se painaa kohtuuttomasti ja vie energiaa. Minulla oli nuorena myös tuota. Kävin terapiassa joitain kertoja ja sain hyviä "työkaluja" asian voittamiseksi. Edelleen väsyneenä saatan ruveta pelkäämään jotain. Tiedän nykyään, että se johtuu stressistä, mutta onhan se inhottavaa. Kannattaa hakea apua. En tarkoita että olisit sairas, mutta ahdistava ajatus on jäänyt jumittamaan aivoihisi ja saa sinut voimaan huonosti. Vaivasi on parannettavissa jos olet valmis tekemään sen eteen vähän toitä.

Rahaa tai tavaraa ei mukaan saa.

Mitä sinä pelkäät?

Turvassahan kuolleet ovat.

Jotkut pelkäävät silloin kuolemaa, jotkut sekoamista, jotkut sairauksia yms. Yhteistä näille on rasittava ahdistuneisuus asiasta. Se painaa kohtuuttomasti ja vie energiaa. Minulla oli nuorena myös tuota. Kävin terapiassa joitain kertoja ja sain hyviä "työkaluja" asian voittamiseksi. Edelleen väsyneenä saatan ruveta pelkäämään jotain. Tiedän nykyään, että se johtuu stressistä, mutta onhan se inhottavaa. Kannattaa hakea apua. En tarkoita että olisit sairas, mutta ahdistava ajatus on jäänyt jumittamaan aivoihisi ja saa sinut voimaan huonosti. Vaivasi on parannettavissa jos olet valmis tekemään sen eteen vähän toitä.

lapsen saamisen myötä tälläinset "pelkotilat" ovat aika yleisiä. Niistä ei paljoa pukuta. Lapsen saaminen on kuitenkin niin suuri asia ihmisen elämässä.

no minulla pelko/ahdistus kuoleman suhteen hävisi uskoontullessa. Minä tiedän, että kuolema ei piste elämälle, vaan pilkku eli elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin.

Toki suren kuollutta lastani, lähinnä siinä mielessä,että joudun tämän maallisen elämäni loppuajan olemaan ilman häntä. Olisin halunnut jakaa elinpäiviäni täällä hänen kanssaan, mutta tiedän hänen olevan turvassa, hyvässä paikassa ja me näemme vielä siellä.

Olen niin pahoillani lapsen menetyksestä.. Oliko minkä ikäinen ja kauan tästä on aikaa?

Etkö pode syyllisyyttä siitä, että sinä jatkat elämää muiden läheisten kanssa täällä maan päällä, mutta lapsesi ei..

Jatkuuko elämä sinusta siis taivaassa vai mitä tarkoitit tällä?

tulin uskoon jo ennen lapsen kuolemaa...mutta ennen uskoontuloa minua myös ahdisti ajatus, että elämä vaan päättyisi vailla suurempaa tarkoitusta/merkitystä. pelkäsin kuolemaa.

lapseni kuoli vauvana nelisen vuotta sitten ja se toki on ollut tämänhetkisen elämäni kauhein hetki. Joutua luopumaan hänestä tässä elämässä. Minua lohdutti ajatus, että hän on taivaassa (kyllä tarkoitin taivasta) ja tiedän, että hänellä on siellä hyvä olla. Hän ei ole siis totaalisesti hävinnyt mihinkään, vaan säilyy minun sydämessänikin siihen asti kunnes minä itse kuolen ja tapaamme jälleen. Ja taivaassa me saamme olla yhdessä ja saan oppia tuntemaan hänet paremmin.

kysyit tuosta syyllisyydestä niin ei, en koe syyllisyyttä siitä että saan elää muiden läheisteni kanssa. Toki rankkoina surun hetkinä toivoin, että voisin itsekkin pian kuolla ja näin päästä hänen luokseen.. Itse asiassa koin niin, että lapseni "sanoisi" minulle, että hän ei todellakaan toivo, että hänen kuolemansa olisi saanut minut lopettamaan elämisen, vihaamaan omaa elämääni, päinvastoin hän varmaan toivoisi, että osaisin arvostaa jokaista päivää ja sen ainutlaatuisuutta kun saan elään. Koska minäkin halusin/haluaisin vain hyvää omalle lapselleni niin eikö hän olisi halunnut samaa minulle?

Ihanaa,että osaat suhtautua asiaan näin. Olet paljon joutunut kokemaan ja oppinut varmasti paljon.. Ehkä itsekkin suhtaudun asiaan eri tavalla jos koen itse jonkin menetyksen. Ääh en tiedä nyt mitä kirjoittaa, mutta ihanaa, että laitoitte paljon vastauksia!

-AP-

Ihan normaaliin elämään ja ihmisenä kasvamiseen myös ilman että on mitään diagnooseja ja hoitoa vaativia ongelmia. Onhan se kuolevaisuus ja rajallisuus iso asia, ja jokainen ajatteleva ihminen joutuu elämänsä varrella henkilökohtaisesti kohtaamaan tämän realiteetin. Jossain ikävaiheissa ja elämäntilanteissa asia nousee esiin voimakkaammin kuin toisissa.



Aina ei ole edes hyväksi omalle henkiselle kasvulle jos heti juoksee jollekin terapeutille tai lääkepurkille kun on ikävä olo. Jotkut vaikeudet kun kasvattaa ja kypsyttää, mutta vain jos ne käy läpi mielessään pohjia myöten ja löytää tavan hyväksyä asiaan liittyvät ristiriidat.

aika vahva, kestääksen esim. kuoleman pelkoa aiheuttavan ristiriidan. Monastihan ei ole kysymys epävarmuuden todellisesta sietämisestä, vaan enemmänkin asian kieltämisestä. Toisaalta harva asia on joko tai: Jos on muutenkin ahdistuvampaa tyyppiä, varmasti elämän kriisit satuttavat/pelottavat enemmän.



Terapiasta sen verran, että ammattitaitoinen terapeutti ei anna mitään pika-apua, vaan nimenomaan auttaa asiakasta löytämään työvälineitä ahdistuksen käsittelyyn. Eli tarapiaan juokseminen ei estä henkistä kasvua, päinvastoin. Joskus lääkekin on pakollinen, että pystyy kohtaamaan vaikeat tunteet.

Sain ekan lapseni 20v:nä ja sen jälkeen ahdistus alkoi, paheni asteittain vuosien kuluessa.

Ensin pelkäsin, että vauvalle tapahtuu jotain tai se on jo kuoleman sairas tai kuolee muuten vain esim.kätkytkuolemaan. Mulla oli joku kalvava tunne, että lapsi kuolee ennen kun täyttää vuoden.



Vähän sen jälkeen kun lapsi oli täyttänyt vuoden sain yhtenä iltana ihan järkyttävän kohtauksen, ekan paniikkikohtauksen, sydän hakkasi,henki ei kulkenut ym.. luulin kuolevani siihen paikkaan.

Siitä se ahdistus sitten alkoikin.

Luulin todella sairastavani jotain fyysistä sairautta,syöpää,sydäreitä,ms tautia.. siis vuosien saatossa ihan kaikkea. Oli vaan hirveä tarve löytää oireille jokun syy, enkä millään uskonut, että se voisi olla pään sisällä.



Meni järjettömän monta vuotta siinä jatkuvassa pelossa, maailmanlopun tunnelmassa. Tein hyvästejä mielessäni joka joulu,kevät ja synttäreiden aikaan. Itkin jatkuvasti sitä, että kuolen enkä näe mun lapsia enää, sitä ajatusta oli melkein mahdoton kestää.



Sitten monen mutkan ja elämäntilanteen ja äkkiseltään muuttuneen tilanteen myötä, mun aivot jotenki muutti suuntaa, lakkasin sen itseeni käpertymisen ja elämän ikäänkuin kuplan sisällä, mieli jotenkin avartui ja ahdistus helpotti.

Olen vieläkin todella herkkä ja jos vaikka luen jostain sairaasta lapsesta tai siitä, että jonkun lapsi on kuollut, ahdistun todella paljon, tunnen melkein kun se olisi tapahtunut itselleni, sen takia ihan tietoisesti välttelen itselleni liian raskaita aiheita.



Tässä yhtenä aamuyönä kun en saanut unta aloin miettimään äitiäni, sitä, että olen yksinhuoltaja äitini ainoa lapsi, isään ei ole mitään kontakteja. Mietin sitä, että miten tärkeä äitini on minulle, ainoa ihminen joka tietää ja muistaa minun koko historiani, tuli tunne, että sitten olisin yksin, vaikka tosiasiassa se ei pidä paikkaansa, neljän lapsen äitinä tuskin enää koskaan tulen olemaan ihan yksin tai ainakaan yksinäinen. Olen kai tunteellinen ihminen, mutta onneksi en enää ahdistunut sellainen.



Jos ahdistus kuormittaa liikaa pääkoppaa tai haittaa normaalia arkea, kannattaa asialle tehdä jotakin, lähteä juttelemaan ja tarvittaessa miettiä vaikka lääkitystä.

Olisi itsekkin pitänyt tarttua asiaan heti sillon alkuunsa(ehkä olisinkin jos olisin ihan tajunnut mistä on kyse), nyt valitettavasti vanhin lapseni kärsii minun ahditukseni seurauksista, luultavasti koska olen takertunut häneen niin paljon ja ollut kai liian ylisuojeleva, muutenkin lapset ovat mestareita vaistoamaan tunnetiloja vaikka kuinka esittäisi, että kaikki hyvin ja elämä huoletonta.



Tsemppiä! :)

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Vanha ketju mutta minulle oikeen ajankohtainen.Alan todellakin jo itse olemaan aivan kyllästynyt tilaani.Milloin pelkään kuolevani auto-onnettomuudessa,milloin kun vatsaani sattuu niin sairastankin vakavaa syöpää(tätä ei ole helpottanut erään tietyn blogin lukeminen)milloin saan aivoinfarktin yms.Tuskin edes lomallekaan tulen uskaltamaan lähteä kun pelkään kuinka lentokone ammutaan alas.Sain esikoiseni huhtikuussa ja silloin on tämä kaikki lähtenyt juurikin lapasesta.Raskausaikana jaksoin pelätä keskenenoa,synnytykseen kuolemista ja mitä kaikkea muuta silloin voikaan pelätä.Täytyy varmaan väkisin nyt repiä itseni irti uutisista jotka käsittelevät kuolonkolareita,lento-onnettomuuksia,murhia,mitä tahansa koska huomaan että kaikki alkaa myllätä päässä.Tänäänkin tuntui että jokatoinen uutinen käsitteli syöpää ja pidin jo sitä merkkinä että nyt se sitten on vihdoin ja viimein minullakin.