Minua niin ahdistaa ja pelottaa kuolema.. Läheisen tai oma

Kuolema on luonnollinen asia. Ensin kuoli tapaturmassa pieni leikkikaveri, serkku, kun olin 5 v ja kävin hänen avoimella arkullaan, sitten lähti oman käden kautta täti, joka oli minulle kuin isosisko. Nyt on viimeisen 7 vuoden aikana kuollut 8 lähiomaista. Alan olla täysin kyllästynyt hautajaisiin ja näkemään siellä ihmisiä, joita ei vainaja kovin kiinnostanut hänen eläessään.

Kuoleman pelkäämisen sijasta kannattaa keskittyä elämiseen  JA RAKKAUDEN ANTAMISEEN. Sanoa useammin, että rakastaa, antaa anteeksi vähän helpommin, tavata useammin, muistella useammin yhdessä. Hautajaisissa on liian myöhäistä. Vainaja ei niitä korusanoja kuule.

Tunnen hautajaissa lähinnä kipua ja ikävää siitä, että olisi vielä pitänyt kerran soittaa, kuulla vielä ääni. Kuten mummoni hautajaisissa, ja juttelin hänen kanssaan usein. Soitin mummolleni jouluaattona. Oli mielessäni soittaa uutena vuotena, mutta nukahdin sohvalle ja heräsin vasta iltakymmeneltä, kun mies herätti. Mummu kuoli päivän päästä.

Minun hautajaisiini en halua muistolauseita. En kuule niitä. Sanokaa ne sanat, kun elän.

Anna siis rakkautta, ja unohda syyllisyys elämisestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema on luonnollinen asia. Ensin kuoli tapaturmassa pieni leikkikaveri, serkku, kun olin 5 v ja kävin hänen avoimella arkullaan, sitten lähti oman käden kautta täti, joka oli minulle kuin isosisko. Nyt on viimeisen 7 vuoden aikana kuollut 8 lähiomaista. Alan olla täysin kyllästynyt hautajaisiin ja näkemään siellä ihmisiä, joita ei vainaja kovin kiinnostanut hänen eläessään.

Kuoleman pelkäämisen sijasta kannattaa keskittyä elämiseen  JA RAKKAUDEN ANTAMISEEN. Sanoa useammin, että rakastaa, antaa anteeksi vähän helpommin, tavata useammin, muistella useammin yhdessä. Hautajaisissa on liian myöhäistä. Vainaja ei niitä korusanoja kuule.

Tunnen hautajaissa lähinnä kipua ja ikävää siitä, että olisi vielä pitänyt kerran soittaa, kuulla vielä ääni. Kuten mummoni hautajaisissa, ja juttelin hänen kanssaan usein. Soitin mummolleni jouluaattona. Oli mielessäni soittaa uutena vuotena, mutta nukahdin sohvalle ja heräsin vasta iltakymmeneltä, kun mies herätti. Mummu kuoli päivän päästä.

Minun hautajaisiini en halua muistolauseita. En kuule niitä. Sanokaa ne sanat, kun elän.

Anna siis rakkautta, ja unohda syyllisyys elämisestäsi.

Noinhan se on,harmi vaan ku se on niin helppo unohtaa arjen tuoksinnassa :(

Itselläni tämä alkoi silloin kun paras ystävä yritti tappaa itsensä. Siitä jäi sitten semmonen pelko ja ahdistus, että sehän voi yrittää uudestaan milloin tahansa.. ja on yrittänytkin. Se menettämisen pelko on jotain aivan kauheaa.. Kuolisin mieluummin kuin menettäisin hänet. Jos hän tekisi itsemurhan, syyttäisn aivan varmasti itseäni, ja kuolisin perässä.

PS. Vaikka olen vasta 14v niin joskus ahdistus on kova

Tämä on vanha ketju, mutta nostan sen. Aihe on minulle ajankohtainen. Minulla raskaat ajatukset ja lähes sietämättömältä tuntuva kuolemanpelko lienevät seurausta äitini sairastumisesta ja myös lapsihaaveista miehen kanssa.

Äitini sairastui noin kaksi vuotta sitten alle 70-vuotiaana vaskulaarisen dementian ja Alzheimerin taudin sekamuotoon. Oireista näkyvin on afasia eli sanojen löytämättömyys puhuessa, ja olen huomannut, että ilmeisesti tämän seurauksena äitini ei enää nykyään koskaan aloita keskustelua. Hän on sinänsä hyvässä kunnossa: osaa huolehtia hygieniastaan ja pukeutumisesta, käy lenkillä, jumpassa ja kuorossa ja on mielialaltaan iloinen.

Kuitenkin se äiti, jonka minä ennen sairautta tunsin, on jo kadonnut keskustelujen niukkuuden vuoksi. Äiti ei enää myöskään suunnittele mitään asioita tai halua mitään erityistä. Lisäksi muistamattomuus ja kielellisten kykyjen haurastuminen aiheuttavat sen, että usein äidin on vaikea pysyä ihan kärryillä eri asioissa. Vielä hänen kanssaan voi kyllä jutella.

Minun on aivan hirveän vaikea hyväksyä tätä kaikkea. Olen katkera siitä, että äiti sairastui niin nuorena. Äiti on aina ollut tukeni ja neuvonantajani erityisesti tunneasioissa. Ajattelin aina, että kun joskus saisin oman lapsen, äiti olisi apuna ja ainakin henkisenä tukena. Äiti myös rakastaa lapsia yli kaiken ja tiedän, että lapsenlapsi olisi (ollut) hänelle todella iso ilon aihe. Nyt olen jo menettänyt äidin henkisen tuen, vaikka rakkauden koen vahvana toki vieläkin. Enkä voi mitenkään olla varma, että äiti tulee tulevaisuudessa edes ymmärtämään sitä, että hänellä on lapsenlapsi saatika, että lapselle voisi muodostua suhdetta isoäitiinsä.

Ja olen tietenkin huolissani äidistäni - onko hän peloissaan ja ahdistaako tilanne häntä itseään. Myös isäni jaksaminen huolestuttaa. Hän tekee kaikkensa äidin eteen ja esiintyy reippaana, huumorin pilke silmäkulmassa. Tiedän kuitenkin keskustelujemme pohjalta, että tämä on isälle valtavan raskasta, vaikka hän urhea onkin.

Äidin tilanne ahdistaa hirveästi. Ei helpota yhtään, että sairaus tästä vain etenee ja muuttuu pahemmaksi. Lopulta (ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä kymmenen, sitä ei tiedä) äiti istuu hoitokodissa puhekykynsä täysin menettäneenä kykenemättä itse käymään edes vessassa. Tämän myötä olen alkanut ajattelemaan paitsi äitini kuolemaa, myös omaani. Erityisesti iltaisin. Mietin, mitä järkeä missään on. Kaikki tuntuu sattumanvaraiselta ja mielettömältä. Suru on ehtymätön.

Minulla on mies, jota rakastan syvästi. Olemme jo pitkään asuneet yhdessä. Meillä synkkaa. On myös kiva oma koti ja hyvät työpaikat molemmilla. Menemme naimisiin keväällä. Paljon on siis iloa ja onnea. Olemme jutelleet, että häiden jälkeen alkaisimme yrittämään lasta. Lapsi olisi niin toivottu. Samalla minua kauhistuttaa. Miten osaan huolehtia pienestä hauraasta ihmisestä ja olla hänelle turvallinen äiti, kun itse uin välillä niin syvissä vesissä ja oma äitisuhteeni on nyt niin rankasti surun ja katkeruuden sävyttämä? Tämä mietityttää todella paljon. Olisiko jostain terapiasta apua siihen, että saisi näitä asioita käsiteltyä?

Mulla kans samanlaista. Pelkään vanhempien, puolison, isovanhemman, lemmikin (koiran, joka on ollut elämässäni alakoulu-ikäisestä asti) kuolemaa. Iltasin kun pitäisi nukkua minut valtaa hirveä suru ja ahdistus. Mietin etukäteen kuinka hirveältä se tuntuu, kun ei ole jtn läheistä enää täällä maan päällä... Tiedostan, että se on täysin turhaa, ei etukäteen pitäisi murehtia.

Omalla kohdallani varmasti vaikuttaa surutyö, mummuni kuoli vuosi sitten... tuntuu että jotenkin prosessoin sitä näin voimakkaasti tällä hetkellä. Plus on kaikenlaista muuta stressiä esim. Opiskelusta.

Huomasin samanlaista pelkoa jo silloin kun edesmennyt mummoni sairastui vakavasti. Jo sillon päässä alkoi pyöriä menettämisen pelko omista läheisistä.

Toivoisin, että voisin nauttia tästä hetkestä, kun kaikki läheiset ovat terveitä ja kaikki hyvin. Ahdistaa jo sekin että hukkaan hyviä ja arvokkaita päiviä suremalla jtn mikä ei ole vielä tapahtunut. Samalla olen myös huolissani itsestäni, että miksi noin paljon mietin synkkiä asioita ja ne tulevat ison suruhyökyaallon lailla.

Osaako joku viisas (esim. psykologiaa lukenut) sanoa tähän jotain? Mitä kannattaisi tehdä? Onko tämä ohimenevää suruprosessia vai pitäisikö käydä juttelemassa jotta voisi iltaisin hyvillä mielin nukkua, koska KAIKKI ON HYVIN!