Miksi olet miehesi kanssa, vaikkei hän ole sielunkumppanisi?

Arkirakkaus kantaa.

Ihan oikeasti, mitä yhdessäolon ja rakkauden pitäisi olla? Romanttista, ihanaa, sitä mitä elokuvissa näkee? En usko että se kantaisi alkua pidemmälle. Olemme aikanaan rakastuneet, menneet yksiin, perustaneet perheen. Arjessa se rakkaus koitellaan. Kunnioitan miestäni, ja uskon hänen tuntevan samoin minua kohtaan. Meillä on yhteinen menneisyys, yhteinen arki (omaisuus ja lapset) ja toivottavasti yhteinen tulevaisuus.

Mutta ei hän mikään "sielunkumppani" ole. Olemme monesta asiasta eri mieltä, ja meillä on hyvinkin erilainen maailmankatsomus monessa suhteessa. Mutta toisinaan vastakohdat täydentävät toisiaan :) Minä esimerkiksi olen loistava suunnittelemaan asioita, mies ei yleensä suunnittele vaan tekee. JOs olisin yksin (tai kaltaiseni kanssa) jäisi kaikki pelkäksi suunnitelmaksi, ja toisaalta mies vain tekisi, ja menisi perä edellä puuhun, kun ei koskaan suunnittelisi minkään toteutusta. Näin yhtenä esimekrkkinä :)

Emme ole sielunkumppaneita, mutta elämä toimii näinkin :)

Ei se ole mitään jatkuvaa romanttista rakkautta ja ilotulitusta. Se on kuitenkin syvää intohimoa, ystävyyttä ja kunnioitusta, jota ilman en jaksaisi sitä arkea.

Arkirakkaus kantaa.

Ihan oikeasti, mitä yhdessäolon ja rakkauden pitäisi olla? Romanttista, ihanaa, sitä mitä elokuvissa näkee? En usko että se kantaisi alkua pidemmälle. Olemme aikanaan rakastuneet, menneet yksiin, perustaneet perheen. Arjessa se rakkaus koitellaan. Kunnioitan miestäni, ja uskon hänen tuntevan samoin minua kohtaan. Meillä on yhteinen menneisyys, yhteinen arki (omaisuus ja lapset) ja toivottavasti yhteinen tulevaisuus.

Mutta ei hän mikään "sielunkumppani" ole. Olemme monesta asiasta eri mieltä, ja meillä on hyvinkin erilainen maailmankatsomus monessa suhteessa. Mutta toisinaan vastakohdat täydentävät toisiaan :) Minä esimerkiksi olen loistava suunnittelemaan asioita, mies ei yleensä suunnittele vaan tekee. JOs olisin yksin (tai kaltaiseni kanssa) jäisi kaikki pelkäksi suunnitelmaksi, ja toisaalta mies vain tekisi, ja menisi perä edellä puuhun, kun ei koskaan suunnittelisi minkään toteutusta. Näin yhtenä esimekrkkinä :)

Emme ole sielunkumppaneita, mutta elämä toimii näinkin :)

Ei se ole mitään jatkuvaa romanttista rakkautta ja ilotulitusta. Se on kuitenkin syvää intohimoa, ystävyyttä ja kunnioitusta, jota ilman en jaksaisi sitä arkea.

En nyt yhtään ymmärrä, että miksi luulette että arki ei voisi toimia sielunkumppanin kanssa?! Voisitteko vähän valottaa?

Kuulostaa vähän vaan puolustelulta sille, ettei itse sellaista löytänyt.

Tässä keskustelussa sen taas huomaa, että koska käsitettä ei määritellä, juttu puuroutuu. Toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä.



Tunnistan oman parisuhteen tuollaiseksi mitä jotkut täällä kertovat: yhteistä huumoria, kunnioitusta, kuuntelemista, toisen tukemista, hellyyttä, halua olla loukkaamatta toista. Minusta meillä on lähes ideaali parisuhde. Ja kysyin, riittääkö se, niin ap:n mielestä ei riitä, vaan täytyy olla jotain sielunkumppanuutta. Toisten mielestä taas sielunkumppanuus on juuri tuota.



Sitä tarkoitin, että esimerkiksi tilanteessani olisi haihattelua haikailla jonkun muun mystisen ulottuvuuden perään, kun kaikki on hyvin.



-18

Tässä keskustelussa sen taas huomaa, että koska käsitettä ei määritellä, juttu puuroutuu. Toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä.

Tunnistan oman parisuhteen tuollaiseksi mitä jotkut täällä kertovat: yhteistä huumoria, kunnioitusta, kuuntelemista, toisen tukemista, hellyyttä, halua olla loukkaamatta toista. Minusta meillä on lähes ideaali parisuhde. Ja kysyin, riittääkö se, niin ap:n mielestä ei riitä, vaan täytyy olla jotain sielunkumppanuutta. Toisten mielestä taas sielunkumppanuus on juuri tuota.

Sitä tarkoitin, että esimerkiksi tilanteessani olisi haihattelua haikailla jonkun muun mystisen ulottuvuuden perään, kun kaikki on hyvin.

-18

Miksi et sitten itse koe olevasi sielunkumppani miehesi kanssa? Mitä siitä sinun mielestäsi puuttuu?

tarkoitin että en usko että on olemassa ap:n mainitsemaa sielunkumppanuutta.



Toki on olemassa syvällisempiä ja vähemmän syvällisiä ihmissuhteita, mutta parisuhteessa on loppupeleissä kyse biologiasta. :)

Tässä keskustelussa sen taas huomaa, että koska käsitettä ei määritellä, juttu puuroutuu. Toinen puhuu aidasta ja toinen seipäästä.

Itse määrittelisin aivan varmasti oman mieheni sielunkumppanikseni, jos en olisi tavannut tuota toista mainitsemaani miestä enkä siis tietäisi että sellaistakin yhteyttä voi toiseen ihmiseen kokea. Omankin mieheni kanssa yhteys on todella syvä ja suhde ainutlaatuinen ja äärimmäisen arvokas.

Kuitenkaan meillä ei ole samaa maagista yhteyttä, mikä tämän toisen kanssa oli. Mutta tuo yhteys oli toisaalta sellainen, että elämästä ei toden totta olisi tullut yhtään mitään, jos olisimme sitä ryhtyneet ylläpitämään. Olimme ihan kuin ruumiistamme irtautuneita, ajan taju katosi täysin, samoin nälkä ja jano eivät tuntuneet, emme hahmottaneet missä olimme fyysisesti, ja tällaista se oli vaikka emme edes tehneet mitään muuta kuin katsoimme toisiamme silmiin. Jos satuimme olemaan julkisella paikalla, ihmiset kääntyivät tuijottamaan meitä - yhteys ei siis jäänyt ulkopuolisiltakaan havaitsematta.

Mutta ei tuollaisesta ole arkielämän rakennusaineiksi. Olisin varmaan ihan tyytyväisenä voinut viettää hänen kanssaan tiiviissä yhteydessä aikaa niin kauan, että lopulta kuolema olisi korjannut. Arkielämän merkitys jotenkin katosi; tunsin saaneeni jo kaiken. Huono lähtökohta elämän jatkamiselle. Lisäksi, vaikka se tunne oli toki huumaavan ihana ja energisoiva, niin siinä tuntui myös jonkinlainen häiritsevä ja varsin pelottavakin pohjavire. En osaa sitä tarkemmin kuvailla tai selittää, mutta se sai minut hieman varpailleni tuon miehen kanssa.

Nyt kun sitten määrittelen "sielunkumppanuuden" tällaiseksi, joudun sanomaan, ettei nykyinen mieheni ole sielunkumppanini. Mutta meidän suhteestamme ei kuitenkaan puutu mitään, mitä tarvitaan onnelliseen elämään. Ja mieheni ymmärtää minua syvemmältä ja laajemmalta kuin kukaan toinen tuntemani ihminen (tämä sielunkumppani puolestaan ymmärtää _erittäin_ syvältä, mutta aika kapea-alaisesti - vaikea selittää), joten erinomaiset perusteet olisi toisaalta määritellä hänetkin sielunkumppanikseni.

Hankalia juttuja. Ehkä jos kysymyksen muotoilisi uudelleen, voisi saada tarkempia vastauksia - jotenkin näin vaikka: "Miksi olet miehesi kanssa, vaikka suhteestanne puuttuu jotakin olennaista?"

t. 28

tarkoitin että en usko että on olemassa ap:n mainitsemaa sielunkumppanuutta.

Toki on olemassa syvällisempiä ja vähemmän syvällisiä ihmissuhteita, mutta parisuhteessa on loppupeleissä kyse biologiasta. :)

En nyt oikein ymmärrä, että miksei juuri minun mainitsemaani sielunkumppanuutta olisi olemassa? En ole puhunut mistään leffojen hömppöpömppähetkistä, vaan lähinnä syvästä ymmärrryksestä ja synkkaamisesta. Miksi se olisi niin mahdotonta? Varmasti vaikeaa ja harvinaista tosin. :)

Ja mielestäni on turha jämähtää tuohon sielunkumppani-sanaan. Sehän ei ole mikään absoluuttisesti määriteltävä. Täällä ihmiset ovat kirjoittaneet, että heidän miehensä joko on tai ei ole heidän sielunkumppaninsa, joten he kyllä itse tämän tietävät ja tuntevat. Uskon, että ihminen itse tietää kyllä kohdatessaan sielunkumppaninsa, se tuskin jäisi huomaamatta. Se lienee paras määritelmä tähän keskusteluun, jos sitä nyt kovasti kaivataan? :)

olin tosi nuori ja epävarma, vaikeiden kokemusten jäljiltä hiukan epätasapainoinenkin, kun tapasimme. Otin miehen koska se oli tosi rakastunut muhun ja vaikutti ns. hyvältä mieheltä, luotettavalta jne. Ottajia olisi ollut paljon muitakin mutta tämä kaiffari osui juuri siihen hetkeen kun olin sinkkuilun jälkeen alkanut kaivata seurustelusuhdetta.



Nyt kymmenen vuotta yhdessä. Välillä ahdistaa ja pahasti. Meillä on monessa mielessä hyvä suhde, mutta tietynlainen läheisyys puuttuu, mies ei ymmärrä minua sitäkään vähää mitä minä häntä. Hänen on todella vaikea ilmaista tunteitaan,mistään ei puhuta koskaan. Siis KOSKAAN,ei hyvällä,pahalla eikä pakottamalla.

Itselläni on ihan samanlaisia mietteitä. Yritän olla realisti ja pohdin, aivan kuten sinäkin, haaveilenko jostain mitä ei olekaan. Alan uskoa että ei se ihan näinkään ole. Täydellisiä ihmisiä tai täydellisiä suhteita on varmasti aika harvassa, ehkä vain leffoissa, mutta kyllä varmasti on paljon ihmisiä jotka ymmärtävät kumppaniaan, kunnioittavat häntä ja joilla on tunne siitä että oma kumppani on jonkinlainen sielunkumppani.



Itse uskon tehneeni virheen, kun olen jäänyt tähän suhteeseen. Ja taidan tehdä jatkossakin, olen 32 enkä yksinkertaisesti uskalla heittäytyä sinkuksi, pelkään etten ehdi löytää sitä oikeaa ja saada lapsia. Muutenkin ero tuntuu aika mahdottomalta, olen niin tottunut tähän ja kaikki olisi niin hankalaa jos eroaisimme. Ei ole sinkkukavereita, talous menisi TODELLA tiukille jne.



Joku ehkä ajattelee että toimin väärin miestä kohtaan ja että hän ansaitsisi kumppanin jolle hän olisi se oikea. Mutta ongelman ydin onkun juuri siinä, että ei tuo välitä. Jos olen peruskiva ja hyväntuulinen, enkä angstaa, mies on tyytyväinen vaikka tietäisi että olen todella onneton enkä halua häntä. Välillä mietin, onko sillä sielua ylipäätään.



Tsemmpiä ap, olis kiva tietää mihin pohdintasi johtavat. Tule kertomaan kun saat selvyyden tunteisiisi,jooko?



t.45

Minulla oli mies, jota pidin sielunkumppaninani. Kaikki oli kuin satua - minulle. Hän ei tuntenutkaan samoin. Sen jälkeen vuosikausia etsin miestä, joka saisi minut tuntemaan jotain. Lukuunottamatta erästä varattua miestä kukaan ei saanut minua tuntemaan mitään. Niin sitten otin miehen, jota pidin mukavana ja hyvänä valintana, vaikka olemme hyvin erilaisia. Olen miettinyt välillä, onko tässä mitään mieltä. Sitten taas muistan erään tuttavani, joka on koko ikänsä etsinyt "sitä oikeaa" eikä ole koskaan löytänyt ja etsii edelleen eli on yksinäinen ja perheetön vaikka haluaisi perhettä ja ikäkin jo painaa. Että sitäkö haluaisin, no en.

Itselläni on ihan samanlaisia mietteitä. Yritän olla realisti ja pohdin, aivan kuten sinäkin, haaveilenko jostain mitä ei olekaan. Alan uskoa että ei se ihan näinkään ole. Täydellisiä ihmisiä tai täydellisiä suhteita on varmasti aika harvassa, ehkä vain leffoissa, mutta kyllä varmasti on paljon ihmisiä jotka ymmärtävät kumppaniaan, kunnioittavat häntä ja joilla on tunne siitä että oma kumppani on jonkinlainen sielunkumppani.

Itse uskon tehneeni virheen, kun olen jäänyt tähän suhteeseen. Ja taidan tehdä jatkossakin, olen 32 enkä yksinkertaisesti uskalla heittäytyä sinkuksi, pelkään etten ehdi löytää sitä oikeaa ja saada lapsia. Muutenkin ero tuntuu aika mahdottomalta, olen niin tottunut tähän ja kaikki olisi niin hankalaa jos eroaisimme. Ei ole sinkkukavereita, talous menisi TODELLA tiukille jne.

Joku ehkä ajattelee että toimin väärin miestä kohtaan ja että hän ansaitsisi kumppanin jolle hän olisi se oikea. Mutta ongelman ydin onkun juuri siinä, että ei tuo välitä. Jos olen peruskiva ja hyväntuulinen, enkä angstaa, mies on tyytyväinen vaikka tietäisi että olen todella onneton enkä halua häntä. Välillä mietin, onko sillä sielua ylipäätään.

Tsemmpiä ap, olis kiva tietää mihin pohdintasi johtavat. Tule kertomaan kun saat selvyyden tunteisiisi,jooko?

t.45

Oli mielenkiintoista lukea tarinasi. Olet myös selvästi objektiivisesti, älykkäästi ja rehellisesti tarkastellut omaa tilannettasi, mitä arvostan suuresti!

Tarinassasi oli myös tuttuja piirteitä. Itse olen myös jotenkin olosuhteiden saattelemana ajautunut tähän suhteeseen. Olen myös havahtunut, että näin on tainnut käydä aika monelle... Sinun kertomaasi verrattuna minulla on muutamia etuja, minulla on aika läheisiä ystäviä, ei taloudellisia sitoumuksia ja olen hippusen nuorempi. Tässä juuri pohdinkin, että uskallanko heittäytyä ihan ookoosta tyhjän päälle.

Täytyy myös todeta, että ymmärrän todella hyvin ihmisiä, jotka ovat yhdessä "ei-sielunkumppani-miehen" kanssa. Onhan syvän rakkauden metsästelyssä riskinsä? Esim ikuinen yksinäisyys ja lapsettomuus jne. Olen todella kahden vaiheilla ja hieman sekaisin ehkä muutenkin :)

Tulen kyllä kertomaan, että mihin tämä herännyt pohdintani sitten johtaa :)

ap

Siis ihan arjen asioissa suksemme menevät ristiin. Erilaiset maailmankuvat, mielenkiinnon kohteet, koulutukset jne.

Aviomieheni kanssa sen sijaan olemme loistava tiimi, askelkuviot ovat samat. Olemme veistetty samasta puusta, joten elämä sujuu. Siksi olen mieheni kanssa ja rakastan sielunkumppaniani kaukaa (tai olemme kyllä ystäviä hänenkin kanssaan, mutta siihen se jääkin).

Onko ajatus sielunkumppanuuden löytämisestä todella haihattelua? Todella epärealistista? Voiko ihminen tuntea itsensä kokonaiseksi eläessään ilman syvää ymmärrystä, syvää rakkautta ja kunnioitusta? (En nyt suoraan tarkoita, että näitä asioita voisi olla vain sielunkumppaneiden välillä, mutta se tuntuu heidän välillään luontaisemmalta ja tavanomaisemmalta.) Tuntuu vain pahalta katsella vierestä pariskuntia, jotka tuntuvat olevan yhdessä lähinnä käytännön syistä ja vain siksi, että olisi joku. Heidän välillään ei tunnu olevan sitä jotain todellista. Sitten havahduin, että minähän olen yksi heistä. Olenko vain todella naiivi, kun olen alkanut pohtimaan elämää sielunkumppanin kaltaisen ihmisen kanssa? Onko kesä vain pehmittänyt aivoni? Onko se vain normaalia, että parit eivät ole sielunkumppaneita, vaan sen sijaan "vain" tyytyväisiä elämäänsä? ap

Sitä, että täydennetään toisten lauseet? Kun yksi katse riittääm kertomaan kaiken? Vai että jakaa täysin saman ajatusmaailman? Sitä tapahtuu vain leffoissa, se on minun mielipiteeni.

Minun mielestäni se on sellaista syvää ymmärrystä toista kohtaan. Tuo ymmärrys toista kohtaan synnyttää sitten syvää rakkautta ja miksei jonkinlaista ihailua, mielenkiintoakin. Esim. eräs naispuolinen ystäväni oli sielunkumppanini, sääli että molemmat olimme heteronaikkosia. ;) ap

sielunkumppanini; meillä riittää tuota kiinnostusta ja arvostusta toista kohtaan, rakkautta ja hellyyttä - tiedän olevani hänen suurimman intohimonkin kohde vaikkei hän sitä ehkä minulle olekaan sillätavalla kuin minä intohimon koen ts haluan kokea. Ihana ja taitava, mutta ei mun sukat aina pyöri jaloissa tai pelkkä ajatus saa pöksyjä kastumaan.

Tärkeintä ehkä sitoutuminen toisiinsa ja perheeseen, yhteiset haaveet ja unelmat ja niitä kohti ponnisteleminen, arjen pienet teot joilla ilahduttaa. Se että voi ihailla toista ja toisen tekemisiä eikä tarvitse koskaan pelätä että pettää luottamuksen jollain tavalla (tällä en tarkoita uskollisuutta, enhän omista miestäni - vapaa valinta molemmille).

Mun mielestä tuohon sielunkumppanuuteen sisältyy jotenkin myös se että osaa "lukea" toista, mielialoja ja huolia/iloja ja toimia sen mukaan

kaveriporukassa puhuneet sielunkumppanuudesta. Esiin nousi kolme kokemusta siitä, jokainen muutti yhteen.



Ensimmäinen sielunkumppanipari eivät jostain syystä pystyneetkään elämään yhdess.



Toinen pari erosi, koska parin vuoden päästä paljastui, etteivät he sitten olleetkaan sielunkumppaneita.



Kolmas pari on vielä vuoden jälkeen yhdessä. Heistä tiedämme ainoastaan raivoisat riidat lähes joka päivä.

koko sielupaska

olkaa yksin jos ei kelpaa

Siitä huolimatta täälläkin on säännöllisesti keskusteluja "mikä vika 30-vuotiaassa naisessa, joka ei ole parisuhteessa", "ihmiset vaativat liikaa kumppaniltaan" tms. Miksi se parisuhde on sellainen oletusarvo, että yhteiskunnan painostuksen vuoksi tyydytään huonoon kumppaniin?

Elämä on paljon helpompaa ilman miestä. Oli se mies sitten hyvä tai huono.

en jaksanut odottaa ja etsiä vaan menin naimisiin sellaisen melkein sopivan miehen kanssa.

todettakoon, että sielunkumppani on ihminen, joka ymmärtää sinua paremmin kuin muut. (Nuo kunnioitukset ja arvostamiset eivät siihen liity, sillä sitä voi olla vaikkei ymmärtäisikään toista täysin).



Jos tämä on sielunkumppanin määritelmä, niin tämä ymmärtäminen voi tulla pelkästään yhdestä lähteestä: samanlaisesta taustasta. Toisen ihmisen ymmärtäminen ei ole mitään yliluonnollista, vaan lähtee siitä, että meillä on samanlaiset kokemukset, siksi ajattelemme samalla tavalla.



Tästä voi vetää johtopäätöksen, että sielunkumppania tulee etsiä samasta yhteiskuntaluokasta ja samalaisella perhekokoonapanolla. Vanhemmilla on ollut samanlaisia ominaisuuksia. Esimerkiksi: tietyllä tavalla vietetty vapaa-aikaa; samoja asioita arvostettu; perheen dynamiikka ollut samantapainen.



Sanotaan, että ihminen etsii koko elämänsä sitä, mistä lapsena jäi paitsi. Jotenkin se sielunkumppani heijastaa sitä lapsuutta. Pelkäämpä, että se lapsuus tulee sielunkumppanin kanssa toistumaan niin hyvässä kuin pahassa.

enkä sen perusteella osaa sanoa, onko mieheni sielunkumppanini.



Hän on paras ystäväni, hänen kanssaan on alusta asti ollut äärettömän helppoa olla omana itsenään. Meillä käy arvomaailma ja huumorintaju hyvin yksiin.



Ymmärrämme toisen tunnetiloja aika usein sanoitta, mutta tämä ei liity samantapaiseen lapsuuteen kuten joku yllä väittää (perheemme ovat täysin erilaisia ja vieläpä eri maista), vaan yhteiseen kymmenvuotiseen historiaan ja haluun yrittää ymmärtää. Toisaalta tuohon sanattomaan ymmärtämiseen ei silti saa luottaa, vaan asioista pitää aina keskustella, eikä niitä saa jättää tulkintojen ja arvailujen varaan.



Kuten sanottua, en tiedä onko hän sielunkumppanini, mutta hän on elämäni rakkaus. En vaihtaisi. Ajattelemme isoista asioista samalla tavoin, mutta ihan kaikesta en haluakaan ajatella samoin, muuten käy elämä yksitoikkoiseksi. ;)

tarkoitin että en usko että on olemassa ap:n mainitsemaa sielunkumppanuutta.

Toki on olemassa syvällisempiä ja vähemmän syvällisiä ihmissuhteita, mutta parisuhteessa on loppupeleissä kyse biologiasta. :)

En nyt oikein ymmärrä, että miksei juuri minun mainitsemaani sielunkumppanuutta olisi olemassa? En ole puhunut mistään leffojen hömppöpömppähetkistä, vaan lähinnä syvästä ymmärrryksestä ja synkkaamisesta. Miksi se olisi niin mahdotonta? Varmasti vaikeaa ja harvinaista tosin. :)

Ja mielestäni on turha jämähtää tuohon sielunkumppani-sanaan. Sehän ei ole mikään absoluuttisesti määriteltävä. Täällä ihmiset ovat kirjoittaneet, että heidän miehensä joko on tai ei ole heidän sielunkumppaninsa, joten he kyllä itse tämän tietävät ja tuntevat. Uskon, että ihminen itse tietää kyllä kohdatessaan sielunkumppaninsa, se tuskin jäisi huomaamatta. Se lienee paras määritelmä tähän keskusteluun, jos sitä nyt kovasti kaivataan? :)

Ja kiitos kovasti taman keskustelun aloittamisesta! Olen itse mielessani askarrellut saman kysymyksen kanssa useinkin, ja monet sinun ja muutaman mun vastaajan kirjoittamista viesteista voisi olla minun kirjoittamiani.

Vailla sielunkumppania minakin, mutta kiitan Luojaa hyvasta miehesta, jonka olen saanut.