Miksi olet miehesi kanssa, vaikkei hän ole sielunkumppanisi?

koko sielupaska



olkaa yksin jos ei kelpaa

musta se tarkoittaisi sitä, että joku todella ymmärtää ihan mun jokaikistä puolta, ymmärtää miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja olen mitä olen, jopa periaatteessa selittämättä. Että ollaan kiinnostuttu ihan samoista asioista ja jumaloidaan toisiamme.



Musta sellaista ei ole. Mä ainakin olen niin monimutkainen ihminen, etten suinkaan aina ymmärrä itseäni. Tosin mies kyllä usein näkee paremmin syyn käytökseni takana kuin itse. Me ollaan miehen kanssa erilaisia ja kiinnostuneita monista erilaisista asioista, toki samojakin kiinnostuksen kohteita on. Ja niin se pitää ollakin. Kunnioitus ja syvä rakkaus totta kai kuuluu suhteeseen, muttei siihen mitään sielunkumppanuutta tarvita. Mun mies on mun paras ystävä, tuntee mut paremmin kuin kukaan muu ja mä samoin hänet. Mitä muuta voisi siihen kaivata?

Nyt kymmenen vuoden jälkeen en enää tiedä onko ongelma siinä ettei hän olekaan sielunkumppanini, vai siinä etten vain oikeastaan haluakaan olla saman miehen kanssa ikuisesti.



Mies on erittäin puutteellinen, kuten olen minäkin. Siitä puutteellisuudesta olemme paljon yhteistä repineet vuosien varrella, enkä jatkossakaan odota ketään täydellistä. Mutta jos lapseni eivät olisi pieniä ja tarvitsisi meitä molempia, olisin itse kyllä huomattavasti onnellisempi jos saisin elää ilman miestäni.

Me olemme menneet yhteen, koska tulin vahingossa raskaaksi ja katsoimme parhaaksi että kasvatamme lapsen yhdessä. Emme tunteneet käytännössä toisiamme lainkaan kun sitouduimme toisiimme papin aamenella, eli kumpikaan ei odottanutkaan mitään sielunkumppanuuksia vaan varmasti toive oli lähinnä että toivottavasti toinen ei ihan kauhea pirttityranni ole vaan sopuisa ihminen.



Ja iloksemme olemme voineet huomata että ihan yhteen ollaan sovitettavissa eikä yhteiselämä ole kauheaa tai riitaisaa. Vuosien myötä olemme varmasti molemmat oppineet rakastamaan myös toistemme niitä puolia jotka aluksi ärsyttivät, ja käsittelemään niitä jotka ärsyttävät vieläkin - esim. mieheni on kovin vanhanaikainen ajatuksissaan naisista mutta ne minä siitä ala riitelemään vaan myöntelen vaan ja saan tahtoni läpi oveluudella.



Mutta sielunkumppanit, ei, emme me varmasti sitä ole, olemme kovin erilaisia ihmisiä. Mutta ei minulla ole tarvetta mitään sielunkumppania löytääkään, jotenkin tuntuu epärealistiselta haihattelulta sellainen. Kiva tietysti jos semmoinen löytyy, mutta eipä elämä tavallisen hyvän miehenkään kanssa ikävää ole, ja todennäköisyys löytää "sielunkumppani" jos nyt jättäisin hyvän ja kunnollisen mieheni sellaista etsiäkseni vaikuttaa aika pieneltä.

Sielunkumppaneita emme ole.



Yhteen olemme päätyneet varmaan sen takia, ettei kummallakaan ole mitään vientiä koskaan ollut. Kaipasimme kumpikin parisuhdetta ja lapsia. Toisin sanoen, otetaan se, mitä saadaan.



Mutta en valita. Mies on kiltti, lapsirakas, perheelleen omistautunut. Tylsää lapsiperhearkea tämä on ilman mitään ilotulitusta tai intohimoa. Tykkään silti miehestäni tosi paljon. En tiedä, rakastanko häntä, mutta rakas hän kuitenkin on.



Minä olen kai pessimisti, mutta en edes oleta, että tuolla jossakin olisi se sielunkumppani joka saa tossut väpättämään joka hetki. Haihattelua, sanon minä.

en tietenkään voi tietää olenko sitä hänelle. Aiemmin olen ollut ihmisten kanssa, jotka eivät ole olleet sielunkumppaneitani. Minulla on ollut hyviä suhteita heidänkin kanssaan.



Vaihda, jos siltä tuntuu, mutta varaudu siihen, että se sielunkumppani ei löydy tämän elämän aikana.

Tiesin heti nähdessäni sen lapsen ensi kertaa, että hän on elämäni tarkoitus (tai yksi niistä) ja minut on pantu tänne auttamaan häntä ja samalla kasvamaan itse n.s. ihmisenä. Toki myös mieheni tapaaminen tapahtui niin epätodennäköisellä tavalla, että tuli mieleen, että sillä on jonkinlainen tarkoitus, mutta varsinainen paukku oli tämä hänen lapsensa.

asiaa?

Kerran löysin, kerran oli minun, mutta en saanut pitää.

Onko ajatus sielunkumppanuuden löytämisestä todella haihattelua? Todella epärealistista?



Voiko ihminen tuntea itsensä kokonaiseksi eläessään ilman syvää ymmärrystä, syvää rakkautta ja kunnioitusta? (En nyt suoraan tarkoita, että näitä asioita voisi olla vain sielunkumppaneiden välillä, mutta se tuntuu heidän välillään luontaisemmalta ja tavanomaisemmalta.)



Tuntuu vain pahalta katsella vierestä pariskuntia, jotka tuntuvat olevan yhdessä lähinnä käytännön syistä ja vain siksi, että olisi joku. Heidän välillään ei tunnu olevan sitä jotain todellista.



Sitten havahduin, että minähän olen yksi heistä.



Olenko vain todella naiivi, kun olen alkanut pohtimaan elämää sielunkumppanin kaltaisen ihmisen kanssa? Onko kesä vain pehmittänyt aivoni?



Onko se vain normaalia, että parit eivät ole sielunkumppaneita, vaan sen sijaan "vain" tyytyväisiä elämäänsä?



ap

koska olemme samankaltaisia, ja molemmilla oli samaan aikaan tarve perustaa perhe.



Emme ole ideaalipuolisoita toisillemme, mutta olemme upea perhe. Meillä on hienot lapset ja hyvä perhe- elämä.



Veikkaan, että vanhanakin arvostamme enemmän sitä, että olemme kasvattaneet hyvät lapset sen sijaan että harmittelisimme sen oman romanttisen onnen huippuelämyksen puuttumista.



Ei tarvitse olla sielunkumppani elämänkumppaninsa kanssa. Onnellisuus on muutakin kuin huippuelämyksiä, keskinkertainen onni on myös arvokasta.

minulla on sielunkumppani, valitettavasti se vain ei ole oma mieheni. Omani ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Sanoo ettei osaa. Ajaudumme koko ajan kauemmaksi. Yhteisiä asioita ei ole.

Onko ajatus sielunkumppanuuden löytämisestä todella haihattelua? Todella epärealistista?

Voiko ihminen tuntea itsensä kokonaiseksi eläessään ilman syvää ymmärrystä, syvää rakkautta ja kunnioitusta? (En nyt suoraan tarkoita, että näitä asioita voisi olla vain sielunkumppaneiden välillä, mutta se tuntuu heidän välillään luontaisemmalta ja tavanomaisemmalta.)

Tuntuu vain pahalta katsella vierestä pariskuntia, jotka tuntuvat olevan yhdessä lähinnä käytännön syistä ja vain siksi, että olisi joku. Heidän välillään ei tunnu olevan sitä jotain todellista.

Sitten havahduin, että minähän olen yksi heistä.

Olenko vain todella naiivi, kun olen alkanut pohtimaan elämää sielunkumppanin kaltaisen ihmisen kanssa? Onko kesä vain pehmittänyt aivoni?

Onko se vain normaalia, että parit eivät ole sielunkumppaneita, vaan sen sijaan "vain" tyytyväisiä elämäänsä?

ap

Sitä, että täydennetään toisten lauseet? Kun yksi katse riittääm kertomaan kaiken? Vai että jakaa täysin saman ajatusmaailman?

Sitä tapahtuu vain leffoissa, se on minun mielipiteeni.

Onko ajatus sielunkumppanuuden löytämisestä todella haihattelua? Todella epärealistista?

Voiko ihminen tuntea itsensä kokonaiseksi eläessään ilman syvää ymmärrystä, syvää rakkautta ja kunnioitusta? (En nyt suoraan tarkoita, että näitä asioita voisi olla vain sielunkumppaneiden välillä, mutta se tuntuu heidän välillään luontaisemmalta ja tavanomaisemmalta.)

Tuntuu vain pahalta katsella vierestä pariskuntia, jotka tuntuvat olevan yhdessä lähinnä käytännön syistä ja vain siksi, että olisi joku. Heidän välillään ei tunnu olevan sitä jotain todellista.

Sitten havahduin, että minähän olen yksi heistä.

Olenko vain todella naiivi, kun olen alkanut pohtimaan elämää sielunkumppanin kaltaisen ihmisen kanssa? Onko kesä vain pehmittänyt aivoni?

Onko se vain normaalia, että parit eivät ole sielunkumppaneita, vaan sen sijaan "vain" tyytyväisiä elämäänsä?

ap

Sitä, että täydennetään toisten lauseet? Kun yksi katse riittääm kertomaan kaiken? Vai että jakaa täysin saman ajatusmaailman?

Sitä tapahtuu vain leffoissa, se on minun mielipiteeni.

Minun mielestäni se on sellaista syvää ymmärrystä toista kohtaan. Tuo ymmärrys toista kohtaan synnyttää sitten syvää rakkautta ja miksei jonkinlaista ihailua, mielenkiintoakin.

Esim. eräs naispuolinen ystäväni oli sielunkumppanini, sääli että molemmat olimme heteronaikkosia. ;)

ap

Rakastuin häneen ja perustimme perheen. Sittemmin olemme kasvaneet erilleen. Minulla on sielunkumppani, mutta hän ei ole minun.

Onko ajatus sielunkumppanuuden löytämisestä todella haihattelua? Todella epärealistista?

Voiko ihminen tuntea itsensä kokonaiseksi eläessään ilman syvää ymmärrystä, syvää rakkautta ja kunnioitusta? (En nyt suoraan tarkoita, että näitä asioita voisi olla vain sielunkumppaneiden välillä, mutta se tuntuu heidän välillään luontaisemmalta ja tavanomaisemmalta.)

Tuntuu vain pahalta katsella vierestä pariskuntia, jotka tuntuvat olevan yhdessä lähinnä käytännön syistä ja vain siksi, että olisi joku. Heidän välillään ei tunnu olevan sitä jotain todellista.

Sitten havahduin, että minähän olen yksi heistä.

Olenko vain todella naiivi, kun olen alkanut pohtimaan elämää sielunkumppanin kaltaisen ihmisen kanssa? Onko kesä vain pehmittänyt aivoni?

Onko se vain normaalia, että parit eivät ole sielunkumppaneita, vaan sen sijaan "vain" tyytyväisiä elämäänsä?

ap

Sitä, että täydennetään toisten lauseet? Kun yksi katse riittääm kertomaan kaiken? Vai että jakaa täysin saman ajatusmaailman?

Sitä tapahtuu vain leffoissa, se on minun mielipiteeni.

Minun mielestäni se on sellaista syvää ymmärrystä toista kohtaan. Tuo ymmärrys toista kohtaan synnyttää sitten syvää rakkautta ja miksei jonkinlaista ihailua, mielenkiintoakin.

Esim. eräs naispuolinen ystäväni oli sielunkumppanini, sääli että molemmat olimme heteronaikkosia. ;)

ap

pelkkää leffojen hömppää.. Tosin kyllä tunnistin itseni monien vastaajien viesteistä.. Mutta se ei poista sitä ettenkö rakastaisi miestäni ja että hän on hyvä isä, ihana puoliso, huomaavainen rakastaja...

Vaan joillekin ihan todellisessa elämässä. Ei se suhteesta välttämättä silti helppoa tee, tai elämästä pelkkää unelmaa. Joidenkin kanssa nyt vaan kohtaa aivan kertakaikkiaan eri tasolla kuin toisten.

aktiivisesti pohtinut viime aikoina. Ero on käytännössä vireillä.



Olen havahtunut siihen ettemme todellakaan ole sielunkumppaneita. Ei ole sitä keskinäistä kunnioitusta, ymmärrystä ja suurta rakkautta. Ei sitä omaa yhteistä maailmaa jossa vain me kaksi olemme... Onko sellaista olemassakaan? Kyllä käsittääkseni on.



Voin uskoa, juuri ja juuri, että tuolla jossain on minun kaltaiseni mies, joka ajattelee samallailla. Uskoo samoihin asioihin. Ja nauraa samoille asioille, ja haaveilee minusta.

En ole vielä yhteenkään sielunkumppaniini törmännyt, joten hyvin todennäköisesti saisin odotella sellaista lopun elämäni.



Rakastan kuitenkin miestäni syvästi ja kyllähän sitä jonkinmoiseta "sielujen sympatiaa" ehtii pitkän suhteen aikana oppimaankin. Kummallakaan ei ole ollut hirveästi vientiä, viihdymme hyvin yhdessä ja luotamme toisiimme. Suhteen alusta asti on ollut helppo olla miehen kanssa, mitään hirveää vääntämistä ei ole ollut mistään asiasta.. mutta selvästikään ei olla ihan samalla aaltopituudella aina.



Olen ihastunut voimakkaammin toisiin miehiin ennen miestäni ja voin kyllä suoraan sanoa, että näiden ihastusten kanssa suhde olisi epäonnistunut varmasti. Epäilen siis, että sielunkumppanikaan ei välttämättä ole se ideaali-aviomies ja lasten isä.



Pieni pelko vaanii siitä, että sielunkumppani joskus tuleekin vastaan ja joudun kamppailemaan asian kanssa, mutta edelleenkin pidän sitä hyvin epätodennäköisenä.

Olen ihastunut voimakkaammin toisiin miehiin ennen miestäni ja voin kyllä suoraan sanoa, että näiden ihastusten kanssa suhde olisi epäonnistunut varmasti. Epäilen siis, että sielunkumppanikaan ei välttämättä ole se ideaali-aviomies ja lasten isä.

Komppaan tätä! Itselleni on käynyt juuri noin, että miehet joiden kanssa juteltiin syvällisiä ja ihastuttiin, eivät olisi todellakaan sopineet aviomieheksi. Samat miehet ovat sittemmin löytäneet itselleen ei-niin-syvällisiä vaimoja ja näyttävät tyytyväisiltä.

Olen kyllä sitä mieltä, että romanttiset naiset ovat se ryhmä, jotka haaveilevat ja puhuvat sielunkumppanuudesta. Muut tietävät että sitä on vain leffoissa. Älkää hyvät ihmiset rikkoko toimivia parisuhteita noin epämääräisten unelmien takia..