Miksi olet miehesi kanssa, vaikkei hän ole sielunkumppanisi?

Vuosien aikana olen huomannut, ehkäpä kaverien/lähipiirin huonojen/hyvien suhteiden kautta ,että mieheni on aivan ihana . Toivon, että vietän elämäni hänen kanssaan loppuun asti.

2 lasta ja 17 vuotta yhdessä

-33vuotia nainen

Olen ihastunut voimakkaammin toisiin miehiin ennen miestäni ja voin kyllä suoraan sanoa, että näiden ihastusten kanssa suhde olisi epäonnistunut varmasti. Epäilen siis, että sielunkumppanikaan ei välttämättä ole se ideaali-aviomies ja lasten isä.

Komppaan tätä! Itselleni on käynyt juuri noin, että miehet joiden kanssa juteltiin syvällisiä ja ihastuttiin, eivät olisi todellakaan sopineet aviomieheksi. Samat miehet ovat sittemmin löytäneet itselleen ei-niin-syvällisiä vaimoja ja näyttävät tyytyväisiltä.

Olen kyllä sitä mieltä, että romanttiset naiset ovat se ryhmä, jotka haaveilevat ja puhuvat sielunkumppanuudesta. Muut tietävät että sitä on vain leffoissa. Älkää hyvät ihmiset rikkoko toimivia parisuhteita noin epämääräisten unelmien takia..

Itse en ole mielestäni koskaan ollut mikään erityisen romanttinen. Ehkä olenkin ollut olevinani kovinkin realisti ja siksi löydän nyt itseni tästä tilanteesta: olen miehen kanssa, joka ei syvästi rakasta minua, hän tuskin muuttaisi vuokseni esim ulkomaille, hän ei ole erityisen kiinnostunut keskustelemaan kanssani syvällisesti jne.

Ehkä olisikin pitänyt olla tällainen hömppä-romantikko ja odottaa jotain todellista?! En tiedä enää mitä ajatella......

Miksi muuten muut ihmiset tietäisivät, että niin tapahtuu vain leffoissa? Jos siitä ei vain etiedä, kun ei ole sattunut omalle kohdalle? Kyllä esim eräs ystäväni on ollut hyvinkin onnekas ja löytänyt sielunkumppaninsa. Olen hälle kateellinen, toki kaikella ihailulla.... :)

ap

Vuosien aikana olen huomannut, ehkäpä kaverien/lähipiirin huonojen/hyvien suhteiden kautta ,että mieheni on aivan ihana . Toivon, että vietän elämäni hänen kanssaan loppuun asti.

2 lasta ja 17 vuotta yhdessä

-33vuotia nainen

Eli siis olet ajan myötä huomannut, että miehesi on aivan ihana vaikkei olekaan sielunkumppanisi?

ap

Voiko ihminen tuntea itsensä kokonaiseksi eläessään ilman syvää ymmärrystä, syvää rakkautta ja kunnioitusta? (En nyt suoraan tarkoita, että näitä asioita voisi olla vain sielunkumppaneiden välillä, mutta se tuntuu heidän välillään luontaisemmalta ja tavanomaisemmalta.)

Ihan oikeasti voi, jopa yksin. Ja uskon että lopulta itsestään ihminen vain voi löytääkin kokonaisuuden ja merkityksen tunteen. Minun mieheni kyllä rakastaa ja kunnioittaa minua, mutta ei ymmärrä. Ja siinä osa viehätystä onkin. En enää osaa kaivatakaan miestä joka ymmärtäisi minua, itse asiassa minua kiehtoo toistemme erilaisuuden mysteeri.

Tuntuu vain pahalta katsella vierestä pariskuntia, jotka tuntuvat olevan yhdessä lähinnä käytännön syistä ja vain siksi, että olisi joku. Heidän välillään ei tunnu olevan sitä jotain todellista.

Mitä on se jokin todellinen? Me olemme menneet yhteen mitä raadollisimmista syistä eli kasvattaaksemme lapsen jonka vahingossa yhdessä saatoimme alulle kun kondomi hajosi. Mutta emme me varmasti kumpikaan koe että voi kun ikävä pakko olla yhdessä tuon kanssa kun kohtalo päätti näin enkä saanut rauhassa etsiä unelmakumppania. Kyllä meillä on ihan aitoa "todellista". Minä uskon että useimpien ihmisten välille voi syntyä aitoa ja todellista rakkautta, jos he asennoituvat asiaan niin että aiotaan sopeutua toisiinsa ja rakastaa myös vaikeina aikoina.

Miksi muuten muut ihmiset tietäisivät, että niin tapahtuu vain leffoissa? Jos siitä ei vain etiedä, kun ei ole sattunut omalle kohdalle? Kyllä esim eräs ystäväni on ollut hyvinkin onnekas ja löytänyt sielunkumppaninsa. Olen hälle kateellinen, toki kaikella ihailulla.... :)

ap

Ensiksi pitäisi kuitenkin määritellä mitä tarkoittaa sielunkumppanuus. Vaikuttaa käsitteeltä, josta on hankala väitellä kun aukeaa eri ihmisille erilailla.

Onko sielunkumppanuus sitä, että on harmoninen suhde? Siis että on tyytyväinen, onnellinen ja tasapainoinen suhteessaan? Vai onko niin että tämä ei riitä vaan pitää olla kiinnostunut katsomaan yhdessä auringonlaskua ja olla lakkaamatta keskittynyt toisiinsa?

-18

Minä uskon että useimpien ihmisten välille voi syntyä aitoa ja todellista rakkautta, jos he asennoituvat asiaan niin että aiotaan sopeutua toisiinsa ja rakastaa myös vaikeina aikoina.

Juuri näin!

-18

Miksi muuten muut ihmiset tietäisivät, että niin tapahtuu vain leffoissa? Jos siitä ei vain etiedä, kun ei ole sattunut omalle kohdalle? Kyllä esim eräs ystäväni on ollut hyvinkin onnekas ja löytänyt sielunkumppaninsa. Olen hälle kateellinen, toki kaikella ihailulla.... :)

ap

Ensiksi pitäisi kuitenkin määritellä mitä tarkoittaa sielunkumppanuus. Vaikuttaa käsitteeltä, josta on hankala väitellä kun aukeaa eri ihmisille erilailla.

Onko sielunkumppanuus sitä, että on harmoninen suhde? Siis että on tyytyväinen, onnellinen ja tasapainoinen suhteessaan? Vai onko niin että tämä ei riitä vaan pitää olla kiinnostunut katsomaan yhdessä auringonlaskua ja olla lakkaamatta keskittynyt toisiinsa?

-18

Joo, no itse en ala ainakaan väittelemään, että mitä sielunkumppanuus on, vaikka minulla onkin siitä oma käsitykseni. Tuskinpa tuolla käsitteellä on absoluuttista määritelmää, joten siitä vääntäminen lienee turhaa? :)

Mutta omasta mielestäni sielunkumppanuus on juuri tuota syvää ymmärrystä, synkkaamista. Uskon, että harmoninen elämä ja tyytyväisyys eivät varsinaisesti ainakaan suoraan liity sielunkumppanuuteen.

Olen tosiaan kokenut jotain tällaista "sielunkumpanuutta" yhden ystäväni kanssa, ja se oli mahtavaa. Tuntui ihan uskomattomalta, kun joku ihan oikeasti ja syvästi ymmärsi. Ja nyt minä raukkaparka olen alkanut pohtimaan, että millaista moinen olisi miehen kanssa....

ap

Minä uskon että useimpien ihmisten välille voi syntyä aitoa ja todellista rakkautta, jos he asennoituvat asiaan niin että aiotaan sopeutua toisiinsa ja rakastaa myös vaikeina aikoina.

Juuri näin!

-18

Toki uskon myös tähän. Toki myös muut kuin sielunkumppanit voivat syvästi rakastaa toisiaan. Mutta jotenkin tuntuu, että sielunkumppaninsa kanssa elävät kokevat jotain valtavan suurta, jotain erilaista rakkautta? Vai kuvittelenko vain?

ap

En usko sielunkumppanuuteen.



Olen joskus kuullut puhuttavan sielunkumppanuudesta. Sielunkumppaneita uskoivat aikanaan olevansa kaverini ja eka pitkäaikainen poikaystävänsä, joilla oli on-off -suhde ja pettivät molemmat toisiaan.



Sielunkumppanuuteen oli uskonut myös eräs pano-säätöni, jonka pitkäaikainen tyttöystävä oli muka sielunkumppaninsa mutta todellisuudessa niin päihteisiin taipuvainen, ettei suhteestaan tullut mitään.



En muista, että koskaan pitkään yhdessä olleet parit hehkuttaisivat tätä sielunkumppanuutta vaan he korostavat aina muita tekijöitä: päätös rakastaa, valinta, kärsivällisyys, huonojenkin aikojen kestäminen. Mutta ennen kaikkea: ei sielunkumppanuus.

että jos tapaamisemme kuvattaisiin elokuvassa, katsojat pitäisivät elokuvaa epäuskottavana. Mm. eräs tuntematon henkilö, joka seurasi kohtaamistamme sivusta, tuli vielä kuukausia sen jälkeen pysäyttämään minut kadulla, koska oli tunnistanut minut "siksi naiseksi" ja halusi saada selvyyttä sen illan tapahtumiin.



Jouduin lisäksi todella erikoiseen kolmiotilanteeseen, jossa oli tämä sielunkumppanini ja toinen juuri tapaamani mies, ja kumpikin halusi suhdetta kanssani. Jouduin siis valitsemaan. Ja hämmästyttävää kyllä, EN valinnut sielunkumppaniani.



Elän voimakkaasti tunteella, mutta pystyn myös tarvittaessa käyttämään järkeä, ja tätä tilannetta arvioin kummallakin tavalla. Järkeni sanoi minulle, että minä ja sielunkumppanini muodostaisimme sellaisen yksikön, joka olisi todella kaukana tästä maailmasta ja arkielämästä. Emme välttämättä olisi pystyneet pysymään lainkaan kiinni arjessa, vaan suhteemme olisi ollut ihmeellistä - nautinnollista mutta petollista - leijuntaa ja täydellistä keskittymistä mielen sisäisiin liikkeisiin. Kumpikin meistä on mieleltään niin poikkeava, että yhteen päädyttyämme olisimme unohtaneet elää: maksaa laskut, käydä kaupassa jne.



Koska olin syvästi rakastunut kumpaankin mieheen (en aiemmin tiennyt näin voivan olla, mutta silloin kohdallani näin oli), valitsin heistä sen, jonka kanssa näin voivani elää jokseenkin tasapainoista elämää tässä maailmassa. Aika on osoittanut, että valitsin oikein.



Nykyään sielunkumppanillani on vaimo ja olemme parhaita ystäviä. Tämä on meille juuri oikea tapa olla yhdessä. Jaamme elämää iloineen ja suruineen, mutta myös elämme sitä puolisoidemme kanssa.



Oma puolisoni on elämäni suurin rakkaus. Ne maagiset sielunkumppanin kanssa koetut hetket eivät yllä merkityksellisyydessään kaiken puolisoni kanssa koetun rinnalle. Alussa oli kyllä päin vastoin, kun suhde puolisooni oli vielä tuore. Mutta vuosien myötä puolisoni on tukenut ja rakastanut minua niin kokonaisvaltaisesti, niin omistautuvasti ja niin kauniisti, että se painaa vaakakupissa enemmän kuin mikään mahdollinen sielunkumppanuus sinänsä.



Toisaalta voisin määritellä myös puolisoni sielunkumppanikseni, koska hänkin ymmärtää minua paljon syvemmin kuin muut ihmiset, ja näin on ollut alusta asti. Meidän sielunkumppanuutemme vain on sellaista normaalimpaa. Sellaisen miehen kanssa, joka ei ymmärrä minua, en kyllä haluaisi elämääni tuhlata. Mutta ymmärrän, että joillekin ihmisille sekin on oikea ratkaisu.

Olemme luonteeltamme tosi erilaisia, mutta en haluakaan seurustella itseni kanssa :D Hän on hyvä mies. Vastuuntuntoinen, luotettava, menestyvä, hyvä isä, raitis (ei absolutisti), eipä ole rumakaan. Jaamme kuitenkin ne perimmäiset ja tärkeimmät arvot. Kiinnostuneita olemme kuitenkin aika erilaisista asioista, eikä mieheni ole mikään syvällinen ajattelija. Toisaalta halusin itselleni sellaisen jalat massa olevan miehen, joka tasapainottaa omaa haihattelevampaa luonnettani. Joskus ehkä kaipaan sitä, että voisin mieheni kanssa käydä jotakin pitkiä ja syvällisiä keskusteluja, mutta toisaalta sellaiset tapaamani miehet eivät ole olleet muuten sellaisia mitä haluan.

Olen tosiaan kokenut jotain tällaista "sielunkumpanuutta" yhden ystäväni kanssa, ja se oli mahtavaa. Tuntui ihan uskomattomalta, kun joku ihan oikeasti ja syvästi ymmärsi. Ja nyt minä raukkaparka olen alkanut pohtimaan, että millaista moinen olisi miehen kanssa....

ap

On se todella hienoa, mutta ei sen varaan suhdetta voi rakentaa. Sama asia kuin monien suhteen alussa kokema voimakas ihastumisen/rakastumisen tunne: se varmasti kyllä edesauttaa rakentamaan luottamusta parin välille, mutta luottamus (ja rakkaus) on siitä huolimatta itse aktiivisesti rakennettava. Muuten ihastuksen palaessa loppuun jäljellä ei ole mitään arvokasta.

Sielunkumppanuus nyt ei ehkä sinänsä "pala loppuun" kuten ihastuminen, mutta ei se vielä suhdetta tee, vaan suhde on rakennettava elämällä, keskustelemalla ja kuuntelemalla aivan samoin kuin muutkin sen tekevät. Eikä ainakaan oma sielunkumppanini ymmärrä minua täydellisesti kaikissa asioissa. Kyllä hänellekin joutuu joskus vääntämään rautalangasta, ja se ärsyttää ehkä tavallista enemmän, koska häneltä tulen odottaneeksi automaattista ymmärrystä eri tavalla kuin muilta.

Niin säkenöivän hieno ja poikkeuksellinen kuin oma kokemukseni onkin, se on kuitenkin vain yksittäinen, kiva muisto eletystä elämästä. Ei se määritä elämääni eikä onnellisuuttani tai ihmisarvoani. Joku saa mielihyvää hienon auton omistamisesta - minä ehkä vastaavaa tästä kokemuksesta, mutta onnellisuuteni perustuu kyllä muihin asioihin.

En usko sielunkumppanuuteen.

Olen joskus kuullut puhuttavan sielunkumppanuudesta. Sielunkumppaneita uskoivat aikanaan olevansa kaverini ja eka pitkäaikainen poikaystävänsä, joilla oli on-off -suhde ja pettivät molemmat toisiaan.

Sielunkumppanuuteen oli uskonut myös eräs pano-säätöni, jonka pitkäaikainen tyttöystävä oli muka sielunkumppaninsa mutta todellisuudessa niin päihteisiin taipuvainen, ettei suhteestaan tullut mitään.

En muista, että koskaan pitkään yhdessä olleet parit hehkuttaisivat tätä sielunkumppanuutta vaan he korostavat aina muita tekijöitä: päätös rakastaa, valinta, kärsivällisyys, huonojenkin aikojen kestäminen. Mutta ennen kaikkea: ei sielunkumppanuus.

Mutta eihän sielunkumppanuus mitenkään poissulje sitä, että tän sielunkumppanin kanssa voisi päättää rakastaa, valita rakastaa ja kestää huonojakin aikoja.

Itse olen löytänyt sielunkumppanini ja olemme olleet yhdessä jo vuosikymmeniä. Olemme naimisissa ja meitä sitoo yhteen perussitoutumisen ja päätösten lisäksi sellainen syvä yhteenkuuluvuuden tunne. Juttelemme kaikesta mahdollisesta ja kunnioitamme toisiamme valtavasti.

Täytyy sanoa, että kuulostaa hiukan katkeralta kuvitella, että sielunkumppani on aina joku epämääräinen huithapeli, jonka kanssa normaali parisuhde ei vaan voisi onnistua. Miksi ihmeessä niin olisi? Sielunkumppanitkin voivat olla ihan tavallaisia ihmisiä, aivan kuten kaikki muutkin kumppanit.

pienten lasten takia!!

En muista, että koskaan pitkään yhdessä olleet parit hehkuttaisivat tätä sielunkumppanuutta vaan he korostavat aina muita tekijöitä: päätös rakastaa, valinta, kärsivällisyys, huonojenkin aikojen kestäminen. Mutta ennen kaikkea: ei sielunkumppanuus.

Tapasin mieheni, kun olin 19-vuotias. Siitä on nyt aikaa 16 vuotta. Noiden vuosien aikana olemme kasvaneet yhteen. Arvomaailmamme on samanlainen ja tunnemme toisemme niin hyvin, että pelkkä katse riittää kertomaan missä mennään. Emme riitele käytännössä koskaan, erimielisyyksiä tulee harvoin ja nekin selvitetään rauhallisesti neuvottelemalla. Kumpikaan ei halua loukata toista, eikä mies ole koskaan sanonut minulle pahasti. Olemme yhdessä siitä yksinkertaisesta syystä, että toisen vierellä on hyvä olla ja helppo hengittää.

Yhteinen elämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meillä olisi myös omaa aikaa ja omia juttuja. Olemme pitäneet huolen siitä, että molemmat olemme itsenäisiä ihmisiä ja annamme toisillemme myös tilaa.

ja vetänyt yhteenkin. Emme ole kovinkaan samanlaisia, mieheni ei välillä yhtään ymmärrä, mitä tarkoitan ja päinvastoin. Mutta joku "maagisen" tason yhteys meillä on.



Meillä ei kuitenkaan ole lainkaan hellyyttä, läheisyyttä tai seksiä.



Kyllä minun mielestä sielunkumppanuus on jotain vielä muuta kuin syvä ystävyys. Koska en kuitenkaan pidä miestäni yhtenä parhaimmista ystävistäni.



Lapsethan ovat nyt sellainen liima, etten miettisi eroa miehestäni liittomme epäkohtien vuoksi. Mutta en uskoisi hänestä "pääseväni" eroon muutenkaan.

Hmmm....



Kiva aloitus, ap!

koska olemme samankaltaisia, ja molemmilla oli samaan aikaan tarve perustaa perhe.

Emme ole ideaalipuolisoita toisillemme, mutta olemme upea perhe. Meillä on hienot lapset ja hyvä perhe- elämä.

Veikkaan, että vanhanakin arvostamme enemmän sitä, että olemme kasvattaneet hyvät lapset sen sijaan että harmittelisimme sen oman romanttisen onnen huippuelämyksen puuttumista.

Ei tarvitse olla sielunkumppani elämänkumppaninsa kanssa. Onnellisuus on muutakin kuin huippuelämyksiä, keskinkertainen onni on myös arvokasta.

Sielunkumppanin kanssakin pitää sitoutua suhteeseen, päättää olla yhdessä ja jaksaa vaikeita aikoja. Samanlailla pitää pestä pyykkiä, käydä töissä ja maksaa laskut.

Sielunkumppanin kanssa eläminen on kuitenkin "syvempää". Parisuhde ei ole pelkkää yhdessä jurnuttamista (minkä ihmeen takia pitäisi olla), vaan aitoa rakkautta, välittämistä ja ymmärtämistä. Haluat jakaa itsesi ja elämäsi toisen kanssa, ei vaan sen takia että on joku lapsi pukattu vahingossa maailmaan, vaan sen takia että se toinen ihminen on sellainen kuin on. Se on sitä, että voit keskustella tuntikausia ties mistä maailman asioista, saada uusia ideoita ja inspiraatiota. Se on sitä, kun kaipaat toisen läsnäoloa ja kosketusta, kun ikävä on fyysistä kipua. Kun seksiä harrastaessanne sulaudutte yhteen, ja toisen kosketus saa jokaisen aistisi virittymään äärimmilleen.

Se ei ole haihattelua, vaan jollain meistä on vaan ollut pokkaa etsiä se paras kumppani itselleen. Oikeasti, noi teidän kuvaukset "kyllä tässä lasten takia nyt jurnutellaan" on ihan kauheita. Ei millään pahalla, mutta se on ainutkertaisen elämän hukkaan heittämistä.

koko sielupaska

olkaa yksin jos ei kelpaa

Siitä huolimatta täälläkin on säännöllisesti keskusteluja "mikä vika 30-vuotiaassa naisessa, joka ei ole parisuhteessa", "ihmiset vaativat liikaa kumppaniltaan" tms. Miksi se parisuhde on sellainen oletusarvo, että yhteiskunnan painostuksen vuoksi tyydytään huonoon kumppaniin?

koska olemme samankaltaisia, ja molemmilla oli samaan aikaan tarve perustaa perhe.

Emme ole ideaalipuolisoita toisillemme, mutta olemme upea perhe. Meillä on hienot lapset ja hyvä perhe- elämä.

Veikkaan, että vanhanakin arvostamme enemmän sitä, että olemme kasvattaneet hyvät lapset sen sijaan että harmittelisimme sen oman romanttisen onnen huippuelämyksen puuttumista.

Ei tarvitse olla sielunkumppani elämänkumppaninsa kanssa. Onnellisuus on muutakin kuin huippuelämyksiä, keskinkertainen onni on myös arvokasta.

Sielunkumppanin kanssakin pitää sitoutua suhteeseen, päättää olla yhdessä ja jaksaa vaikeita aikoja. Samanlailla pitää pestä pyykkiä, käydä töissä ja maksaa laskut.

Sielunkumppanin kanssa eläminen on kuitenkin "syvempää". Parisuhde ei ole pelkkää yhdessä jurnuttamista (minkä ihmeen takia pitäisi olla), vaan aitoa rakkautta, välittämistä ja ymmärtämistä. Haluat jakaa itsesi ja elämäsi toisen kanssa, ei vaan sen takia että on joku lapsi pukattu vahingossa maailmaan, vaan sen takia että se toinen ihminen on sellainen kuin on. Se on sitä, että voit keskustella tuntikausia ties mistä maailman asioista, saada uusia ideoita ja inspiraatiota. Se on sitä, kun kaipaat toisen läsnäoloa ja kosketusta, kun ikävä on fyysistä kipua. Kun seksiä harrastaessanne sulaudutte yhteen, ja toisen kosketus saa jokaisen aistisi virittymään äärimmilleen.

Se ei ole haihattelua, vaan jollain meistä on vaan ollut pokkaa etsiä se paras kumppani itselleen. Oikeasti, noi teidän kuvaukset "kyllä tässä lasten takia nyt jurnutellaan" on ihan kauheita. Ei millään pahalla, mutta se on ainutkertaisen elämän hukkaan heittämistä.

Arkirakkaus kantaa.

Ihan oikeasti, mitä yhdessäolon ja rakkauden pitäisi olla? Romanttista, ihanaa, sitä mitä elokuvissa näkee? En usko että se kantaisi alkua pidemmälle. Olemme aikanaan rakastuneet, menneet yksiin, perustaneet perheen. Arjessa se rakkaus koitellaan. Kunnioitan miestäni, ja uskon hänen tuntevan samoin minua kohtaan. Meillä on yhteinen menneisyys, yhteinen arki (omaisuus ja lapset) ja toivottavasti yhteinen tulevaisuus.

Mutta ei hän mikään "sielunkumppani" ole. Olemme monesta asiasta eri mieltä, ja meillä on hyvinkin erilainen maailmankatsomus monessa suhteessa. Mutta toisinaan vastakohdat täydentävät toisiaan :) Minä esimerkiksi olen loistava suunnittelemaan asioita, mies ei yleensä suunnittele vaan tekee. JOs olisin yksin (tai kaltaiseni kanssa) jäisi kaikki pelkäksi suunnitelmaksi, ja toisaalta mies vain tekisi, ja menisi perä edellä puuhun, kun ei koskaan suunnittelisi minkään toteutusta. Näin yhtenä esimekrkkinä :)



Emme ole sielunkumppaneita, mutta elämä toimii näinkin :)