Liiallinen vanhempien miellyttäminen

Minulla on alkoholisoitunut äiti ja todella ankara isä. He ovat kuitenkin vanhempiani ja tekivät parhaansa kasvattaessaan minut. Silti yhä vielä melkein 40-vuotiaana halutessani tehdä jonkin ison päätöksen menen henkisesti kyyryyn ja mietin, mitä isä tästä sanoisi. Se on tuskastuttavaa.



Asun kaukana vanhemmistani. He eivät kuulu jokapäiväiseen arkeeni, näen heitä alle 10 kertaa vuodessa. Se on minulle ja mielenterveydelleni hyväksi. Mitä kauempana olen heistä, sitä onnellisempana ja itsevarmempana pysyn. Surullista.

"Vaiva" on syvällä sisimmässä, itse sen luokse on mahdotonta päästä, terapeutin apua tarvitaan.

Joillekin voi olla, mutta kyllä lukemattomat ihmiset työstävät tämän tapaisia elämän ongelmia ihan itsekseen menestyksellä myös.

Itse olen lukenut vuosia kaikenmaailman oppaita ja teoriassa tiesin yhtä sun toista, mutta se mitä omassa sisimmässä oli ei ollutkaan yhtään selvää. Eihän ongelmia olisi jos jokainen itse ne syvimmät tiedostaisi ja kirjekurssilla poistaisi. Myöhemmin syntyneet ongelmat ovat ehkä lievempiä ja helpompia työstää itsekin, mutta varhaislapsuudenaikaisiin vaikeisiin ja vääristäviin kokemuksiin ei ihminen itse pääse käsiksi. Ja puhutaan kyllä ihan eri ongelmista kuin silloin jos ihminen kirjojen ja pohdintojen avulla päääsee eteenpäin.

Minulla on alkoholisoitunut äiti ja todella ankara isä. He ovat kuitenkin vanhempiani ja tekivät parhaansa kasvattaessaan minut. Silti yhä vielä melkein 40-vuotiaana halutessani tehdä jonkin ison päätöksen menen henkisesti kyyryyn ja mietin, mitä isä tästä sanoisi. Se on tuskastuttavaa.

Asun kaukana vanhemmistani. He eivät kuulu jokapäiväiseen arkeeni, näen heitä alle 10 kertaa vuodessa. Se on minulle ja mielenterveydelleni hyväksi. Mitä kauempana olen heistä, sitä onnellisempana ja itsevarmempana pysyn. Surullista.

vaikka muuttaisit toiselle puolelle maapalloa, vanhemmat eivät sisimmästäsi poistu... kannattaisi kanssa mennä terapiaan- ansaitset parempaa!

Rajat itseltäsi pois kivoja juttuja ehkä turhaan. Itse aloin avioeron jälkeen seurustelemaan ja pelotti kertoa vanhemmille seurustelusta, olin ihan varma että sieltä tulee kommentti tyyliin "Tyttöparka, olet taas ajamassa itseäsi ongelmiin". Vanhempani olivat yllättyneitä, mutta isäni ihmeekseni jopa hieman mielissään uudesta miehestä!



Oma sisäinen ääni voi olla ankarampi kuin vanhempasi! Mutta tiedän, mistä puhut...

että terapeutin avustuksella (johon kokee luottavansa)saa syvemmän kosketuksen itseensä, kuin jos pelkästään yksinään pyörittelee asioita. Nämä tietenkin riippuvat myös siitä, mitä kukanenkin on jotunut kokemaan, oma persoona, herkkyys jne.



Toivottavaahan on, että jokainen löytää oman tapansa ja pääsee irti "kahleista".



Ap

"kyllä se siitä lapsen syntymän jälkeen helpottaa :) sillon sulla on ihminen joka menee äidin jä isän yli eli sun pitää tehdä parhaasi sun vauvan eteen ja äitisi ja isäsi mielipide ei enää vaikuta.



Meillä lapsi 4v ja edelleen saan kuulla kuinka lapsi on väärin puettu tai on ollut kylmässä kun on flunssa yms yms yms yms



Pidänkin huolen että kun lapsi menee mummolaan sillä on vaatteita kaksinkertainen määrä päällä.



Eilen äitini alkoi taas huokailemaan, että kylläpä tytöllä on paljon mekkoja kun on taas uusi mekko päällä. Älä ostele lapselle mekkoja, sulla menee rahaa siihen ja olet köyhä... no mekko oli saatu lahjana mun tädiltä :/ kyllä otti päähän noi äidin kommentit!"



Miten jaksatte tällaisia vanhempia, mistä keräätte voimia kuunnella samaa aina uudelleen?

Minä en juuri neuvolassa jutellut tästä asiasta, sanoin että haluan psykologin juttusille, aika varattiin ja se siitä. Nämä asiat ei mielestäni kuulu terkkarille, koska hänellä ei ole koulutusta käsitellä näitä, eikä neuvola ole se paikka jonne koko elämä pitäisi muutenkaan levitellä.



Pyskologin kanssa kävimme läpi näitä ajatuksiani, mallinsimme niitä paperille, kävimme läpi vanhempieni lapsuuta ja omaa lapsuuttani. Minä olin siis aina ottanut vastuuta vanhempieni mielialoista, meillä oli sillä lailla vähän omanlainen perhe, että meidät lapset oli tehty vanhempien suojaksi maailmaa vastaan, pitämään heidät iloisina ja onnellisina.



Kun asiaa käytiin läpi, paljastui että minulla oli monia aivan vääristyneitä käsityksiä sekä ihmissuhteista että ylipäänsä elämästä. Kävimme niitä läpi ja tajusin että vanhempani ovat minua vanhempia ja kokeneempia ja heillä on vastuu omasta elämästään. Minulla taas on vastuu omasta elämästäni, jota välttelin tehokkaasti takertumalla näihin ajtusvääristymiin.



Suhde vanhempiini parani huomattavasti, vaikka en koskaan kertonut heille näistä käynneistäni. Kun aloin käyttäytyä kuin aikuinen, enkä kuten lapsi, suhteesta tuli terveempi ja tasapainoisempi. Minusta tuntuu, että vanhempani olivat jo aika kauan odottaneet, milloin osaisin katkaista napanuoran, ja olivat hyvillään kun ymmärsin vihdoin, että minun on alettava keskittyä omaan elämääni heidän elämänsä sijasta.



Noin vuoden päästä siitä, kun olin lopettanut nuo juttelukäynnit, isäni pyysi anteeksi asioita, joita lapsuudessani on tapahtunut. Minä olin tuossa vaiheessa kuitenkin saanut jo käsiteltyä noita aiheita riittävästi, niin että ymmärsin isäni ratkaisut hänen omaa taustaansa vasten, eivätkä ne enää vaivanneet minua. Se jotenkin sinetöi sen ajatuksen, että minulle on tahdottu pohjimmiltaan hyvää - aina asiat ei vaan mene niin, koska elämä nyt on sellaista kuin se on, ja harvoin täydellistä.

eivät siis lataa itse sinulle odotuksia siitä, miten pitäisi elää ja arvostele, jos olet tehnnyt toisenlaisen valinnan kuin he tekisivät?

eli viittaan tähän



"Sitä en vain tiedä, miten kestän sen, kun/jos he tulevat kommentoimaan valintojani ja kun eivät mukamas ymmärrä sitä, miksi loukkaannun siitä, vaikka sanon heille siitä ja syistä. En edes halua enää joutua tilanteeseen, jossa selittäisin heille täysin omia valintojani. Mietinkin olisinko seuraavalla kerralla vain hiljaa, enkä vastaisi mitään tai alkaisin puhumaan jostain muusta asiasta. "

Hyvä kun huomasit. Pelkäät sisimmässäsi tuottavasi pettymyksen. Ehkä pitäisi tuottaa pettymys ihan oikeasti jotenkin kevyesti, siis ei liian isoa asiaa. Ei ne vanhemmat säry. Tää homma vaan on sun pääsi sisällä tosi lujasti. Vapaudu. Kuulostaa kamalalta kahleelta.



Toinen toivottavasti entinen miellyttäjä

teinithän esittää oman mielipiteensä ja silleen irtaantuvat omaksi itsekseen. Se pitää tehdä nyt omalla tavalla yrittäen olla aikuinen silti

ja tiukasti pistettiin takaisin. Opinkin, että olen vanhemmilleni hyväksyttävä vasta kun toimin juuri kuin he toivovat.

Mun vanhemmat kasvatti minusta itsevarman ja itsetietoisen ihmisen. Äitini kokisi varmasti pettymystä kasvatustyöstään jos käyttäytyisin kuten sinä.

ja kyky myötätuntoon ei tainnut olla äidilläsi kovin korkeassa kurssissa....? Tärkeitä taitoja ihmissuhteissa ja varsinkin lasten kasvattamisessa.

Se, että arvostaa itseään, osaa tehdä päätöksiä ja ratkaisuja jotka ovat iselle oikein ja hyvin, elää omaa elämäänsä eikä vanhempiensa elämää tai puolison tai naapurin - se ei sulje pois sitä, etteikö osaisi tai kykeneisi empatiaan!

Sehän on täysin eri asia.

Yleensä kyllä ihminen, jolla ei ole omaa mielipidettä eikä omaa elämääkään, on se, joka ei osaa myötäelämisenkään taitoa, koska ei osaa elää itsekään. Sympatia, se että menee toisen murheeseen ikään kuin se olisi oma (tai iloon tai mihin tahansa tunteeseen) ei ole sama asia kuin empatia / myötäeläminen, vaan kehittymättömän ja keskenkasvuisen ihmisen toimintaa.

toiset haluavat vain puolustaa vanhempiaan, jotta eivät joutuisi kohtaamaan niinkin ikäviä asioita, kuin vanhempien kontrolli, edes aikuisena.

Mun vanhemmat kasvatti minusta itsevarman ja itsetietoisen ihmisen. Äitini kokisi varmasti pettymystä kasvatustyöstään jos käyttäytyisin kuten sinä.

ja kyky myötätuntoon ei tainnut olla äidilläsi kovin korkeassa kurssissa....? Tärkeitä taitoja ihmissuhteissa ja varsinkin lasten kasvattamisessa.

Se, että arvostaa itseään, osaa tehdä päätöksiä ja ratkaisuja jotka ovat iselle oikein ja hyvin, elää omaa elämäänsä eikä vanhempiensa elämää tai puolison tai naapurin - se ei sulje pois sitä, etteikö osaisi tai kykeneisi empatiaan!

Sehän on täysin eri asia.

Yleensä kyllä ihminen, jolla ei ole omaa mielipidettä eikä omaa elämääkään, on se, joka ei osaa myötäelämisenkään taitoa, koska ei osaa elää itsekään. Sympatia, se että menee toisen murheeseen ikään kuin se olisi oma (tai iloon tai mihin tahansa tunteeseen) ei ole sama asia kuin empatia / myötäeläminen, vaan kehittymättömän ja keskenkasvuisen ihmisen toimintaa.

aika tylyksi tuon vastauksesi. Mut ehkä se olikin sarkasmia? tai tilannetajun puutetta?? Tai sosiaalisen älyn puutetta? Olen samaa mieltä että jos osaa arvostaa itseään, osaa usein arvostaa muitakin. Se vain ei tullut ilmi tuosta tekstistä.