Oletko yrittänyt tai harkinnut itsemurhaa?

olen ehdottomasti tata mielta.

Elvytetty kerran, en nähnyt mitään valoa tunnelin päässä tai enkeleitä tai muutakaan.

Viimeisestä yrityksestä jo 4v aikaa.



Diagnoosina maanis-depressiivinen, "elämänhalu" löytynyt siitä kun iskenyt mania päälle itsariyritysten jälkeen.



Parempia päivä aina tulee, valitettavasti phjalle uppoaa aina välillä, nyt taas siinä pisteessä että joka kuopasta yhä vaikeampaa kiivetä ylös, onneksi on mies ja lapsi jotka auttavat jaksamaan humiseen, jaksaa tehdä töitä parempien päivien eteen, kyllä tämä tästä taas.



Ei ole muille mitään sanottavaa, jokaisen on itselleen löydettävä syy elää.

Joka päivä harkitsen sitä kyllä edelleen, eli ilmeisesti en selvinnyt saati saanut elämänhalua takaisin. En nähnyt mitään valova tms, mulla ei ole juuri mitään muistikuvia kuin vasta seuraavasta päivästä.



Eipä ole paljon sanotavaa, jotkut kestää elämää ja toiset ei.

En nähnyt mitään enkeleitä enkä valoja, mutta ensimmäisenä yönä suljetulla (jonne jouduin itsemurhayrityksen jälkeen) näin unta, että minulle lauloi tuhatpäinen enkelikuoro.



En ole selvinnyt. Läheiseni eivät anna unohtaa. Saan vieläkin syyttelyjä siitä, kun olin niin itsekäs, että halusin kuolla. En ajatellut perhettäni. Mutta syvässä depressiossa ei vaan kykene ajatella.



Käyn terapiassa, töissä, popsin lääkkeitä ja yritän ajatella, että ei tässä enää ole kuin 40 vuotta enintään kärsittävänä. Itsemurhaa en enää voi yrittää, perheeni on minulle rakas, heidän takia elän.



Jossain afrikan maassa ihmisten keski-ikä on 33. Kadehdin heitä.



Jos olet masentunut, hae apua. Syö lääkkeitä. Ehkä se auttaa.

Enkä ole toipunut yrityksestä. En ole enää iloinen, hymyilen harvoin. Olen muuttunut hiljaiseksi. Ja rupsahtanut ulkonäöltä.



Terv 5

ja itse kuulun niihin onnellisiin jotka ovat selvinneet siitä helvetistä vuosien terapialla ja lääkityksellä. elämänhalu palasi ajan kanssa, ehkä jotain vaikutusta oli kunnollisen miehen löytymisellä ja perheen perustamisella. en oikein osaa antaa vinkkejä miten siitä helvetistä selviää mutta tänä päivänä en voisi kuvitellakaan mitään sellaista tekeväni. osaan nauttia elämästä vaikka se ei aina herkkua olekkaan mutta elämä on lahja, jokainen lähtee täältä ajallaan joten eletään nyt, kuoleman aika on sitten joskus :) tsemppiä ja iloista kesää kaikille :)

en usko, etta voi olla mitaan niin kauheaa etteiko siita voisi selvita.olen ehdottomasti tata mielta.

Mites esim vakava sairaus, josta ei voi selvitä?

laitoin puutarhan pystyyn ja rupesin kävelyille

luonto, ulkoilu, hiljaisuus, elämän kuunteleminen, itsen kuunteleminen ja maailman pieni ihmetteleminen hiljalleen auttoivat mulla.

Ikinä en tosin päätynyt sairaalaan, yritin juosta autojen alle jne. Olen nyt 29 v. ja sairastuin masennukseen yläasteella, joilloin itsariyritykset.



Masennus paheni niin, että yli 20-vuotiaana olin 1,5 vuotta yhteenputkeen saikulla ja pystyin lähtemään ulos vain 1-2 päivänä viikossa.



Nyt olen parantunut, mutta masennus väijyy taustalla. Esim. kun menetin työpaikan, niin eka ajatus oli itsemurha. Ahdistun helposti, en kerro siitä kenellekään. Vaikka olen terve niin en osaa arvostaaitseäni, on helpompi vihata itseään.

Otin masennuslääkkeitä purkillisen. Ei näkynyt mitään enkeleitä tai valoa, ainoastaan tuli pökkyrä olo ja tajunnantaso laski. Ystävä sattui juuri silloin soittamaan ja tilasi ambulanssin.



Elämänilo löytyi, tai niin luulin, kun pian tämän jälkeen tapasin (nykyään jo ex-) miehen. Kaikki oli alussa niin onnea ja auvoisaa, vaikka pienet hälytyskellot ehkä taustalla soivat. Saatiin lapsi ja mentiin naimisiin, sitten alkoi valehtelu, väkivalta, pettäminen..



Nyt olen uudessa suhteessa ja kaikki ok, lapsen takiahan sitä jaksoi nuo kaikki kamaluudet.

mielessä se käväisi ajatuksen tasolla, kun kärsin järkyttävästä univelasta. :(