32-vuotias nainen, pisin seurustelusuhde kestänyt vuoden

...enkä pidä itseäni mitenkään kummallisena. Tosin minulta puuttuu "normaali" (???) biologinen kello, joten siinä mielessä on ihan luonnollista, että en hirveästi edes osaa kaivat miesseuraa. Eikös se biologinen imperatiivi aika pitkälle kuitenkin määrää, miten ihminen elämänsä järjestelee? Itselläni imperatiivina siis se, että ei lapsia missään nimessä. Totta kai tämä vaikuttaa ns. markkina-arvooni. Se on vaan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Useimmat miehet kuitenkin haluavat niitä lapsia.



Eli vastauksena kysymykseen: ehkäpä tämä ao. nainen ei myöskään koe mitään poltetta lisääntymiseen?

ja tässä sitä ollaan vakavassa parisuhteessa oltu jo jonkun aikaa.

Ja no, eihän se ole yhtä 'ihanaa' kuin kuvitelmissa, mutta monella tapaa paljon tyydyttävämpää ja sisällöllisempää kuin yksin oleminen ja kaipaus.

se on vain helppo sijoittaa kuviteltuun mieheen mielessään vaikka mitä ominaisuuksia mutta kukaan ei oikeesti ole sellainen. todellisuuden ja omienkin rajoitusten kohtaaminen on jotain vallan muuta, kaikista ei vaan ole siihen.

vastasin jo ketjuun, oliko nro 17? Ei ole kyse kuvitelmista vaan todennäköisesti paljon arkisimmista asioista, kuten huonosta seksistä, todellisen intohimon puutteesta, huonosta keskustelusta ja siitä, että toinen (mies) ehkä tukahduttavasti jopa takertuu ja roikkuu toisessa ( näin voi myös käydä). Ja tietenkin näistä nais- mieskuvioista, hyysäisitkö itse jotakin ihmistä, antaisit seksiä, lämpöä ja tukea sellaiselle, ketä ei näitä ansaitse ja hävittäisit samalla itsesi? Kestäisitkö rumaa ja tylsää sovinistia? Tai ketä hyvänsä, jonka kanssa ei mitään yhteistä paitsi sen toisen halu sinun persoonaasi ja kroppaasi? Parisuhteessa olo ei ole mikään mittari, jos mikä tahansa suhde käy sillä perusteella, että joku huolii. Ja monesti naisen on parempi yksin. Katso erotilastot vaikka.

Olen 31-vuotias ja mun ennätys parisuhteissa on kaksi vuotta. Olen kyllä elänyt avoliitossa. Mun historia on, että 29-vuotiaaksi saakka en ollut "valmis". Sen jälkeen löysin ihanan miehen, jonka kanssa etäsuhde ei onnistunut. (Olen elänyt todella liikkuvaista elämää ja asunut viimeisen 12 vuoden aikana kahdeksassa maassa.) Olemme kuitenkin yhteyksissä ja molemmat tahoillamme mietimme, voisiko jutusta tulla jotain.



En ole mitenkään huolissani siitä, osaisinko elää parisuhteessa ja ettenkö löytäisi itselleni miestä, sen verran noita tuntuu olevan tyrkyllä. Enempi tästä tuntuvat olevan huolissaan puolitutut.

Jaaa. Ekat seurustelusuhteet alkavat n. 15-17 vuotiaina.

seurustelusuhteita. Yläasteella kävin parilla treffeillä. Olin niin nörtti, etten liikkunut missään piireissä, joissa olisin voinut tutustua poikiin. Minulla oli yläasteella ja lukiossa harrastus, jossa tapasi vain tyttöjä enkä ollut viettämässä iltaa missään sekaporukoissa. Voin sanoa, että minulla ei oikeasti ollut mitään piirejä, joissa olisin tuolloin voinut tutustua omanikäisiin poikiin.

Aivan sama oli kavereillanikin. Vain yksi alkoi seurustella 16-vuotiaana, koska tapasi poikaystävänsä vappuna. Tällainen tutustuminen oli kuitenkin aivan hakuammuntaa, kyllä meillä muillakin oli vappuna joku vappuheila, josta ei sitten kummempaa tuttavuutta tullut. Yksi kaverini alkoi seurustella ekan kerran vasta 18-vuotiaana, yksi vasta yli 20-vuotiaana, kuten minäkin. Itsellä oli vaikeaa senkin vuoksi, koska en ollut kivan näköinen, siis en toivottoman rumakaan mutta en sellainen, jolle miehet tulevat juttelemaan.

Tuollaiset olivat siis teinikokemukseni: poikiin oli vaikea tutustua, koska heitä ei ollut tarjolla missään. En pidä itseäni ja kaveripiiriäni epänormaalina.

hyysäisitkö itse jotakin ihmistä, antaisit seksiä, lämpöä ja tukea sellaiselle, ketä ei näitä ansaitse ja hävittäisit samalla itsesi? Kestäisitkö rumaa ja tylsää sovinistia? Tai ketä hyvänsä, jonka kanssa ei mitään yhteistä paitsi sen toisen halu sinun persoonaasi ja kroppaasi?

Jokin syyhän siihen on, että joku edes ryhtyy suhteeseen tuollaisen miehen kanssa.

Kukaan muu mies ei kelpaa. Halveksii äitiään ja siksi myös äidin roolia, ei kykene itse äidiksi.

täysin vilpittömästi ihmettelee "miksi mä AINA tapaan alkoholistimiehiä" (eli uudet miestuttavuudet osoittautuvat alkkiksiksi) - mikähän mahtais olla se yhteinen nimittävä tekijä? Niinpä...

Seurusteli jotain 7 v., mutta ero tuli miehen väkivaltaisuuden vuoksi, kun oli 25 v. Sen jälkeen käynyt muutamilla treffeillä, mutta siinä kaikki.



Ystäväni on miesten seurassa uskomattoman ujo. Ei tarvitse tuoda itseään kauheasti esiin, mutta hän tuskin katsoo silmiin. Uskon syynä olevan huonon itsetunnon, isättömän lapsuuden, liian vahvan äidin, väkivaltakokemuksen. Hänkin olisi halunnut miehen. lapsia, perhe-elämää, ihan tavanomaiset, mutta ei ole kyennyt.

jonka pisin suhde oli puoli vuotta, joskus 19- tai 20-vuotiaana. Kovin kärkkäästi tämä oli kuitenkin aina neuvomassa ja kertomassa miten parisuhteessa ollaan ja aloitti neuvonsa usein "silloin kun mä seurustelin". Joo, jotain 10 vuotta sitten :DD



Kyseinen henkilö kävi silloin tällöin treffeillä, mutta oli niin nirso ettei kukaan kelvannut ja eikä antanut kenellekkään mahdollisuutta.



Parastahan tässä on se, että ko. tyypillä ei itsellään ollut mitenkään ihan hirveästi annettavaa tai olisi ollut edes niin upea ilmestys fyysesti, että olisi ollut varaa vaatia muilta.



Näistä ikisinkuista tulee vanhetessaan koko ajan vaativampia ja jos 30-vuotiaana ei ole koskaan asunut kenenkään kanssa, avoliitostakin voi tulla aikamoinen shokki, kun mies saattaakin unohtaa oven paskoessaan. Apua!!

Joko suhteessa tai haluaa olla vain yksin. Mikään ei ole yhtä hyvää kuin hän. Ei ole opetellut dosiaalisuutta suhteessa ja joustamaton.

Kaikki eivät koe "harjoittelua" tarpeelliseksi vaan pitää olla aitoja tunteita. Mutta seksuaaliset tarpeet on toki tyydytettävä, joten nämä esimerkin yli 30-vuotiaat ovat yleensä vahvoja naisia, joiden ei tarvitse esittää seurustelevansa hypätäkseen jonkun kanssa sänkyyn.

Itse olin 30-vuotiaana sellainen, että oli yksi 6 kk kestänyt kaukosuhde ja yksi 4 kk kestänyt suhde jotka molemmat lopahtivat siksi kun ihastuminen muuttui tympääntymiseksi toisen innokkuuteen.

Kaikki kaverit pariutuivat jo 2-kymppisinä tahoillaan ja en juurikaan viettänyt aikaani baareissa. Viikonloput menivät "seitsemäntenä pyöränä" kaveripariskuntien kanssa ja kivaa oli.

Työkavereihin en halunnut sekaantua saatuani siipeen pahasti nuorena.

Muita sopivia miehiä ei oikein tullut vastaan. En halunnut seurustella vain seurustelun takia.

Muutaman kerran nappasin seksiä varten baarista kollin mukaani. Joistain syntyi jotain säätöäkin, mutta joko minä en tykännyt tai mies ei tykännyt tarpeeksi jotta suhde olisi syntynyt.

Aikanaan sitten netistä löytyi minulle sopiva mies. Nyt 9 vuotta yhdessä, 2 lasta perheessä, punainen talo ja perunamaa. Vain kultainen noutaja puuttuu ;)

Todella vaativa. Mikään ei tarpeeksi. Sanelee aikataulut. Ei jousta. MinäMinäMinä.



Miehet eivät kauaa jaksa tuollaista rasitetta, vaikka aluksi olisi ollutkin "unelmien nainen".



N43

Mä oon 29 v. pisin suhde kesti vajaat 2 vuotta.



Eka suhde 21 v. poikaystävä jätti. Ihan harjoittelua molempien osalta. Sen jälkeen oon itse aina lähtenyt. Jossain vaiheessa aina havahdun että miksihän tämänkään ihmisen kanssa olen yhdessä. Ei ole oikein mitään puhuttavaa, tuntuu ettei ole mitään yhteistä ja koko jutussa ei ole mitään pointtia vaikka toisessa ei sinällään mitään vikaa olisikaan. Alkaa tuntua velvollisuudelta järjestää toiselle aikaa, ehkä luopua sen vuoksi kavereiden näkemisestä. Koko suhde alkaa tuntua sekä itsen että toisen pettämiseltä, ennemmin tai myöhemmin aina lähden ja tuntuu joka kerta kuin pääsisi vankilasta vapaaksi, kun ei tarvitse enää esittää että olis toista kohtaan sellaisia tunteita, mitä oikeasti ei ole.



Yhtäkään eroa en ole hetkeäkään katunut, joten en oikein osaa ajatella, että olisin luovuttanut liian helposti tai odottanut liikoja. Jos tuota enempää en saa odottaa, olen mielummin yksin. Pidän kovasti elämästäni näinkin.



Miehiä kyllä pyörii tälläkin hetkellä ympärillä, muttei ketään, kenen vuoksi olisin valmis luopumaan vapaudestani. Odotan, että tulis ihminen, joka oikeasti tuntuisi niin että tietäisin hänet tahtovani, varmasti. Jos ei tule, niin sitten mua ei varmaan ole tarkoitettu parisuhteisiin.

Olen 22-vuotias, enkä ole koskaan ollut vakavassa seurustelusuhteessa. Lukuunottamatta jotain yläasteen "kimpassaoloa", joka kesti ehkä muutaman kuukauden... Onhan tässä vielä matkaa kolmekymppiseksi, mutta tuntuu, että kaikki parhaimmat saman ikäiset ystävät joko jo elävät avoliitossa tai vähintäänkin ovat jo pidemmän aikaa seurustelleet. Olen tosi sosiaalinen ja mulla on paljon miespuolisiakin ystäviä, mutta jotenkin ongelma on just se, että kaikki miehiin kohdistuvat suhteet jää vaan ystävyyden tasolle... Olen mielestäni hyvännäkönen ja helposti lähestyttävä, mutta en siltikään ole esimerkiksi koskaan ollut treffeillä kenenkään kanssa. Ei sillä että kukaan koskaan olisi pyytänytkään. Oon loppuenlopuksi aika epävarma ihminen, vaikka ulospäin sitä minusta on vaikea huomata. Ehkä miehetkin aistivat sen? Alkaa kyllä vähän olla semmonen olo, etten kelpaa kenellekkään. Ja voin rehellisesti sanoa, että mulla ei mitään sen kummempia vaatimuksia ole - tutustun todella mielelläni uusiin ihmisiin eli lähtisin kyllä oitis treffeille oikeastaan kenen tahansa kanssa, joka pyytäisi. Vähän alkaa huolettaa että enkö ikinä löydä ketään. Ei tämän ikäisenä nyt vielä sitä tulevaa aviomiestä ehkä pitäisi olla, mutta edes joku suhde olisi jo positiivista edistystä.