Olenko narsisti?

Narsisti ei välitä muista ja heidän tunteistaan.

Jos olet somessa omalla nimelläsi, olet narsisti.

Eli jos olen huolissani siitä, millainen äiti olen ja miten se vaikuttaa lapsiini, en voi määritelmän mukaan olla narsisti? ap

Et ole

Narsistilta yleensä puuttuu kyky/halu nähdä omia puutteitaan eikä hän pysty itsereflektioon.

Minusta on hyvä lähtökohta, että ihminen tunnustaa itsessään olevan narsistisia piirteitä. Kaikkienhan on välillä vaikeaa nähdä omia ikäviä puoliaan, vaikka niitä meissä kaikissa on. Jos ihminen on halukas rehellisesti selvittämään missä hänellä on sokeita pisteitä, hän tuskin on parantumattomasti narsisti. Parantumaton narsisti tekee kaikkensa vältelläkseen vastuunottoa omasta huonosta käytöksestään. Parantumaton narsisti kääntää aina syyn jollekulle toiselle tai on totaalisen piittaamaton aiheutuneesta harmista.

Jos vanhemmista jompi kumpi on narsisti, se altistaa lapsen kaltoinkohtelulle ja narsististen piirteiden ja ajatusmallien periytymiselle. Kannattaa tutustua ohutnahkaisen narsistin käsitteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Narsistilta yleensä puuttuu kyky/halu nähdä omia puutteitaan eikä hän pysty itsereflektioon.

Ohutnahkaisen narsistin narsismi ilmenee siten, että hän on kaikkia muita heikompi ja huonompi, jolloin lapset joutuvat kannattelemaan häntä itsensä kustannuksella. Kyse on siis pseudo-itsereflektiosta, tavasta uhriutua.

Vierailija kirjoitti:

Eli jos olen huolissani siitä, millainen äiti olen ja miten se vaikuttaa lapsiini, en voi määritelmän mukaan olla narsisti? ap

Jos haluat tietää oletko narsisti, sinun kannattaa mennä psykiatrille. Siihen ei edes tarvita välttämättä kuin yksi käyntikerta. 

Jos ihminen tunnistaa olevansa narsisti, se liittyy usein siihen, että hän näkee narsistisuutensa paremmuutena ja erityislaatuisena. Hänen huonoutensakin on muita parempaa, joten se on väärä käsitys, etteikö narsisti näkisi puutteitaan. Niistä vain tulee hyveitä tavalla tai toisella.

Tuleeko narsistiäitien lapsista läheisriippuvaisia? Omat rajat katoaa?

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko narsistiäitien lapsista läheisriippuvaisia? Omat rajat katoaa?

Läheisriippuvuus ei ole mikään virallinen psykologinen tai psykiatrinen termi, mutta sen mitä siitä tiedän, mukana on ohutnahkaisen narsistisuuden piirteitä.

Kiinnostava aihe, vaikka myös vaikea jäsennellä. Takana on 3 vuotta psykoterapiaa, joka hiljattain loppui. Hakeuduin terapiaan erottuani väkivaltaisesta suhteesta mieheen, joka jossakin määrin edustaa sellaista iltapäivälehtinarsistin tyyppiä. Rajaton, aina oikeassa, häikäilemätön oman edun tavoittelija, joka pitää ympärillään laajaa hovia ja tekee työtä, jossa saa paljon julkista ihailua ja fanitusta osakseen. Taustalla äiti, joka on elänyt poikansa erinomaisuudesta, ja pitää häntä erehtymättömänä, vaikka on itsekin tullut poikansa kaltoin kohtelemaksi.

Minulla taas on omasta lapsuuden perheestäni jäänyt monenlaisia haavoja ja turvattomuutta. Olen vuorotellen pyrkinyt pärjäämään yksin ja yrittänyt suorittaa täydellistä elämää, vuorotellen pitänyt itseäni pahana ja täysin arvottomana. Sanomattakin selvää, että tällaisista lähtökohdista syntyvä parisuhde on täysi katastrofi. Toisaalta elimme täydessä symbioosissa toistemme haavoja nuollen, toisaalta siihen liittyi vallankäyttöä, rajattomuutta ja lopulta sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa.

Vasta juuri päättyneessä terapiassa oikeastaan oivalsin, kuinka syvät lapsuuden haavat, turvattomuus ja viha ja yksinäisyys minussa edelleen asuvat. Äitini ei pystynyt minua hoivaamaan kovin rakastavasti tai ennakoitavasti, oli vuorotellen raivokohtauksia, hylkäämistä, ivaa, ihailua ja hoivaa. Edelleen sama kaava jatkuu: vuorotellen olen niin fiksu ja ihmeellinen, toisaalta lihava, liian huono puolisolleni ja pukeudun rumasti. Kaikki pienet fyysiset puutteet hän huomaa haukan lailla, eikä voi olla huomauttamatta niistä muiden kuullen. Esimerkiksi hän sanoi minua lasteni kuullen lihavaksi, vaikka olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen ja kaiken lisäksi tuolloin raskaana.

Nyt, kun täydellinen ex-puolisoni ei ole enää elämässäni ylimpänä auktoriteettina, oma tunne-elämäni on muuttunut paljon häilyvämmäksi. Hänen erinomaisuudestaan sain osani minäkin, ja tunsin että minulla oli jotakin arvoa. Nyt, kun olen rikkinäisen ja keskeneräisen persoonani kanssa yksin, minun on paljon vaikeampi olla. Terapia auttoi vakauttamaan väkivaltaisen suhteen jättämiä traumoja ja helpotti ahdistuneisuutta. Oloni on tasapainoisempi. En koe edelleenkään olevani sillä tavalla eheä, etteikö vaikka ajatus omasta narsismista saisi minut hetkeksi täysin raiteiltaan. Omasta lapsuudestani käsin ajateltuna kaikkein kamalinta olisi, jos omalla vaativuudellani ja tunne-elämän vaikeuksillani saisin omille lapsilleni välitettyä saman huonouden ja yksinäisyyden, josta olen koko elämäni kärsinyt.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe, vaikka myös vaikea jäsennellä. Takana on 3 vuotta psykoterapiaa, joka hiljattain loppui. Hakeuduin terapiaan erottuani väkivaltaisesta suhteesta mieheen, joka jossakin määrin edustaa sellaista iltapäivälehtinarsistin tyyppiä. Rajaton, aina oikeassa, häikäilemätön oman edun tavoittelija, joka pitää ympärillään laajaa hovia ja tekee työtä, jossa saa paljon julkista ihailua ja fanitusta osakseen. Taustalla äiti, joka on elänyt poikansa erinomaisuudesta, ja pitää häntä erehtymättömänä, vaikka on itsekin tullut poikansa kaltoin kohtelemaksi.

Minulla taas on omasta lapsuuden perheestäni jäänyt monenlaisia haavoja ja turvattomuutta. Olen vuorotellen pyrkinyt pärjäämään yksin ja yrittänyt suorittaa täydellistä elämää, vuorotellen pitänyt itseäni pahana ja täysin arvottomana. Sanomattakin selvää, että tällaisista lähtökohdista syntyvä parisuhde on täysi katastrofi. Toisaalta elimme täydessä symbioosissa toistemme haavoja nuollen, toisaalta siihen liittyi vallankäyttöä, rajattomuutta ja lopulta sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa.

Vasta juuri päättyneessä terapiassa oikeastaan oivalsin, kuinka syvät lapsuuden haavat, turvattomuus ja viha ja yksinäisyys minussa edelleen asuvat. Äitini ei pystynyt minua hoivaamaan kovin rakastavasti tai ennakoitavasti, oli vuorotellen raivokohtauksia, hylkäämistä, ivaa, ihailua ja hoivaa. Edelleen sama kaava jatkuu: vuorotellen olen niin fiksu ja ihmeellinen, toisaalta lihava, liian huono puolisolleni ja pukeudun rumasti. Kaikki pienet fyysiset puutteet hän huomaa haukan lailla, eikä voi olla huomauttamatta niistä muiden kuullen. Esimerkiksi hän sanoi minua lasteni kuullen lihavaksi, vaikka olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen ja kaiken lisäksi tuolloin raskaana.

Nyt, kun täydellinen ex-puolisoni ei ole enää elämässäni ylimpänä auktoriteettina, oma tunne-elämäni on muuttunut paljon häilyvämmäksi. Hänen erinomaisuudestaan sain osani minäkin, ja tunsin että minulla oli jotakin arvoa. Nyt, kun olen rikkinäisen ja keskeneräisen persoonani kanssa yksin, minun on paljon vaikeampi olla. Terapia auttoi vakauttamaan väkivaltaisen suhteen jättämiä traumoja ja helpotti ahdistuneisuutta. Oloni on tasapainoisempi. En koe edelleenkään olevani sillä tavalla eheä, etteikö vaikka ajatus omasta narsismista saisi minut hetkeksi täysin raiteiltaan. Omasta lapsuudestani käsin ajateltuna kaikkein kamalinta olisi, jos omalla vaativuudellani ja tunne-elämän vaikeuksillani saisin omille lapsilleni välitettyä saman huonouden ja yksinäisyyden, josta olen koko elämäni kärsinyt.

Se ei ole kaikista kamalinta, vaan realistinen fakta, että lapset kasvavat meidän kipuihimme, jos niitä ei käsitellä eikä ymmärrystä oman tunne-elämän toimintatavoista synny. Yksikään ihminen tai vanhempi ei ole täydellinen ja olemme kaikki narsistisia erityisesti stressitilanteissa. Oma narsistisuus ei siis ole asia, mitä pitäisi kammota, vaan siihen voi ja kannattaakin tutustua rauhallisesti. Paisutteleva pikkunarsisti sisällämme kerää sääliä ja kammotusta, mutta voimme kypsyä vanhemmaksi itse itsellemme, jolloin asiat asettuvat paremmin oikeisiin mittasuhteisiin. Lasten kasvaessa voimme oppia itsestämme ja virheistämme, jos halua on.

Surullinen tapaus on aikuinen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi, vaan pysyy lapsuuden maisemassa uhrina, syyttäjänä ja syyllisenä eikä hän tuolloin ole vanhempana tässä ja nyt vastaamassa omien lastensa realistisiin ja ajankohtaisiin tarpeisiin. Lapsen tarpeisiin vastaaminenhan tarkoittaa sitä, että nähdään hänet eikä omia asioita hänessä, tilanteissa tai kasvatuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe, vaikka myös vaikea jäsennellä. Takana on 3 vuotta psykoterapiaa, joka hiljattain loppui. Hakeuduin terapiaan erottuani väkivaltaisesta suhteesta mieheen, joka jossakin määrin edustaa sellaista iltapäivälehtinarsistin tyyppiä. Rajaton, aina oikeassa, häikäilemätön oman edun tavoittelija, joka pitää ympärillään laajaa hovia ja tekee työtä, jossa saa paljon julkista ihailua ja fanitusta osakseen. Taustalla äiti, joka on elänyt poikansa erinomaisuudesta, ja pitää häntä erehtymättömänä, vaikka on itsekin tullut poikansa kaltoin kohtelemaksi.

Minulla taas on omasta lapsuuden perheestäni jäänyt monenlaisia haavoja ja turvattomuutta. Olen vuorotellen pyrkinyt pärjäämään yksin ja yrittänyt suorittaa täydellistä elämää, vuorotellen pitänyt itseäni pahana ja täysin arvottomana. Sanomattakin selvää, että tällaisista lähtökohdista syntyvä parisuhde on täysi katastrofi. Toisaalta elimme täydessä symbioosissa toistemme haavoja nuollen, toisaalta siihen liittyi vallankäyttöä, rajattomuutta ja lopulta sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa.

Vasta juuri päättyneessä terapiassa oikeastaan oivalsin, kuinka syvät lapsuuden haavat, turvattomuus ja viha ja yksinäisyys minussa edelleen asuvat. Äitini ei pystynyt minua hoivaamaan kovin rakastavasti tai ennakoitavasti, oli vuorotellen raivokohtauksia, hylkäämistä, ivaa, ihailua ja hoivaa. Edelleen sama kaava jatkuu: vuorotellen olen niin fiksu ja ihmeellinen, toisaalta lihava, liian huono puolisolleni ja pukeudun rumasti. Kaikki pienet fyysiset puutteet hän huomaa haukan lailla, eikä voi olla huomauttamatta niistä muiden kuullen. Esimerkiksi hän sanoi minua lasteni kuullen lihavaksi, vaikka olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen ja kaiken lisäksi tuolloin raskaana.

Nyt, kun täydellinen ex-puolisoni ei ole enää elämässäni ylimpänä auktoriteettina, oma tunne-elämäni on muuttunut paljon häilyvämmäksi. Hänen erinomaisuudestaan sain osani minäkin, ja tunsin että minulla oli jotakin arvoa. Nyt, kun olen rikkinäisen ja keskeneräisen persoonani kanssa yksin, minun on paljon vaikeampi olla. Terapia auttoi vakauttamaan väkivaltaisen suhteen jättämiä traumoja ja helpotti ahdistuneisuutta. Oloni on tasapainoisempi. En koe edelleenkään olevani sillä tavalla eheä, etteikö vaikka ajatus omasta narsismista saisi minut hetkeksi täysin raiteiltaan. Omasta lapsuudestani käsin ajateltuna kaikkein kamalinta olisi, jos omalla vaativuudellani ja tunne-elämän vaikeuksillani saisin omille lapsilleni välitettyä saman huonouden ja yksinäisyyden, josta olen koko elämäni kärsinyt.

Se ei ole kaikista kamalinta, vaan realistinen fakta, että lapset kasvavat meidän kipuihimme, jos niitä ei käsitellä eikä ymmärrystä oman tunne-elämän toimintatavoista synny. Yksikään ihminen tai vanhempi ei ole täydellinen ja olemme kaikki narsistisia erityisesti stressitilanteissa. Oma narsistisuus ei siis ole asia, mitä pitäisi kammota, vaan siihen voi ja kannattaakin tutustua rauhallisesti. Paisutteleva pikkunarsisti sisällämme kerää sääliä ja kammotusta, mutta voimme kypsyä vanhemmaksi itse itsellemme, jolloin asiat asettuvat paremmin oikeisiin mittasuhteisiin. Lasten kasvaessa voimme oppia itsestämme ja virheistämme, jos halua on.

Surullinen tapaus on aikuinen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi, vaan pysyy lapsuuden maisemassa uhrina, syyttäjänä ja syyllisenä eikä hän tuolloin ole vanhempana tässä ja nyt vastaamassa omien lastensa realistisiin ja ajankohtaisiin tarpeisiin. Lapsen tarpeisiin vastaaminenhan tarkoittaa sitä, että nähdään hänet eikä omia asioita hänessä, tilanteissa tai kasvatuksessa.

Tämä on erittäin hyvä kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe, vaikka myös vaikea jäsennellä. Takana on 3 vuotta psykoterapiaa, joka hiljattain loppui. Hakeuduin terapiaan erottuani väkivaltaisesta suhteesta mieheen, joka jossakin määrin edustaa sellaista iltapäivälehtinarsistin tyyppiä. Rajaton, aina oikeassa, häikäilemätön oman edun tavoittelija, joka pitää ympärillään laajaa hovia ja tekee työtä, jossa saa paljon julkista ihailua ja fanitusta osakseen. Taustalla äiti, joka on elänyt poikansa erinomaisuudesta, ja pitää häntä erehtymättömänä, vaikka on itsekin tullut poikansa kaltoin kohtelemaksi.

Minulla taas on omasta lapsuuden perheestäni jäänyt monenlaisia haavoja ja turvattomuutta. Olen vuorotellen pyrkinyt pärjäämään yksin ja yrittänyt suorittaa täydellistä elämää, vuorotellen pitänyt itseäni pahana ja täysin arvottomana. Sanomattakin selvää, että tällaisista lähtökohdista syntyvä parisuhde on täysi katastrofi. Toisaalta elimme täydessä symbioosissa toistemme haavoja nuollen, toisaalta siihen liittyi vallankäyttöä, rajattomuutta ja lopulta sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa.

Vasta juuri päättyneessä terapiassa oikeastaan oivalsin, kuinka syvät lapsuuden haavat, turvattomuus ja viha ja yksinäisyys minussa edelleen asuvat. Äitini ei pystynyt minua hoivaamaan kovin rakastavasti tai ennakoitavasti, oli vuorotellen raivokohtauksia, hylkäämistä, ivaa, ihailua ja hoivaa. Edelleen sama kaava jatkuu: vuorotellen olen niin fiksu ja ihmeellinen, toisaalta lihava, liian huono puolisolleni ja pukeudun rumasti. Kaikki pienet fyysiset puutteet hän huomaa haukan lailla, eikä voi olla huomauttamatta niistä muiden kuullen. Esimerkiksi hän sanoi minua lasteni kuullen lihavaksi, vaikka olen painoindeksin mukaan normaalipainoinen ja kaiken lisäksi tuolloin raskaana.

Nyt, kun täydellinen ex-puolisoni ei ole enää elämässäni ylimpänä auktoriteettina, oma tunne-elämäni on muuttunut paljon häilyvämmäksi. Hänen erinomaisuudestaan sain osani minäkin, ja tunsin että minulla oli jotakin arvoa. Nyt, kun olen rikkinäisen ja keskeneräisen persoonani kanssa yksin, minun on paljon vaikeampi olla. Terapia auttoi vakauttamaan väkivaltaisen suhteen jättämiä traumoja ja helpotti ahdistuneisuutta. Oloni on tasapainoisempi. En koe edelleenkään olevani sillä tavalla eheä, etteikö vaikka ajatus omasta narsismista saisi minut hetkeksi täysin raiteiltaan. Omasta lapsuudestani käsin ajateltuna kaikkein kamalinta olisi, jos omalla vaativuudellani ja tunne-elämän vaikeuksillani saisin omille lapsilleni välitettyä saman huonouden ja yksinäisyyden, josta olen koko elämäni kärsinyt.

Se ei ole kaikista kamalinta, vaan realistinen fakta, että lapset kasvavat meidän kipuihimme, jos niitä ei käsitellä eikä ymmärrystä oman tunne-elämän toimintatavoista synny. Yksikään ihminen tai vanhempi ei ole täydellinen ja olemme kaikki narsistisia erityisesti stressitilanteissa. Oma narsistisuus ei siis ole asia, mitä pitäisi kammota, vaan siihen voi ja kannattaakin tutustua rauhallisesti. Paisutteleva pikkunarsisti sisällämme kerää sääliä ja kammotusta, mutta voimme kypsyä vanhemmaksi itse itsellemme, jolloin asiat asettuvat paremmin oikeisiin mittasuhteisiin. Lasten kasvaessa voimme oppia itsestämme ja virheistämme, jos halua on.

Surullinen tapaus on aikuinen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi, vaan pysyy lapsuuden maisemassa uhrina, syyttäjänä ja syyllisenä eikä hän tuolloin ole vanhempana tässä ja nyt vastaamassa omien lastensa realistisiin ja ajankohtaisiin tarpeisiin. Lapsen tarpeisiin vastaaminenhan tarkoittaa sitä, että nähdään hänet eikä omia asioita hänessä, tilanteissa tai kasvatuksessa.

Hyvin sanottu, vaikka vähän osuvuudessaan tuntuikin pahalta. Jos pystyy ylittämään pelon ja tarkastelemaan itseään uteliaasti, tuomitsematta, pystyy mahdollisesti samaan myös suhteessa omiin lapsiin. Jonkinlainen rakentava ja rauhoittava sisäinen vanhempi minulta toistaiseksi puuttuu, poukkoilen tunteiden vietävänä syyllisen ja syyttäjän penkillä vuorotellen. Paljon positiivista on terapian ansiosta tapahtunut, sillä en olisi kyennyt tällaiseen havaintoon vielä jokin aika sitten. Ap

Kiinnostava ketju! Up